Second chances

// Sovittu peli. Remusta odotellaan. ^^

Tapahtuma-aika: su, aamu, 22.12.1991
Jatkoa pelille Parempi kaksin kuin yksin. //


Kello kipusi kohti kuutta, auringonsäteet eivät vielä valaisseet seutua, ja Hunterin syvä uni häiriintyi hirvittävän kivun vallatessa koko hänen kehonsa. Hitaasti mustan suden tilalle alkoi muotoutua pieni poika, hän äännähteli ja kääntyili tuskissaan mutta ei täysin herännyt sillä oli vuosien mittaan niin tottunut tähän että kävi sen jo läpi osittain unimaailmassa. Kun musta turkki oli kadonnut lämmittämästä ja hän oli syntymäpäiväpuvussaan, kylmyys sai hänet tärisemään ohuen peiton alla vimmatusti ja lopulta täysin valveille. Hän vihasi sellaista kylmyyttä, sitä joka hiipi luuytimiin asti ja tuntui kumpuavan niistä. Hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin lämmittelykeinoja eikä siksi muistanut edes missä oli. Pojan katse osui pian oven vieressä lojuviin vaatteisiinsa, hän nousi ylös ja kipitti niiden luokse tiukasti peittoon kääriytyneenä.
Saatuaan farkut, t-paidan ja farkkutakin ylleen, hän kykeni pikkuhiljaa ajattelemaan miten olikaan päätynyt tänne pakastumaan. Ajatusten päät karkailivat silti jatkuvasti sillä nälkä ja vilu vaativat huomiota. Metsähiiripariskunta raahasi parhaillaan toista hänen sukistaan Remuksen sängyn alle, eikä hän saanut vikkeliä piskuisia otuksia kiinni ajoissa. Puoliksi vuoteen alla Hunter huokaisi ärtyneenä, ryömi pois ja veti vain lenkkarit jalkaansa. Juuri nyt hän todella toivoi että viitsisi pukeutua sään mukaisesti tai että olisi ottanut edes pipon mukaan.

Luuytimiin tunkeva kylmyys ravistutti häntä armottaa kun hän juoksi keittiön puolelle yrittäen epätoivoisesti ajatella jotain lämmintä. Aurinkorantoja, kuumaa suihkua, nuotiota...
”Teetä!” hän hihkaisi itsekseen huomatessaan keittiötasolla vedenkeittimen. Hän hyppelehti sen luo, laski sinne satunnaisen määrän vettä ja tunki töpselin seinään. Vekara heilui taukoamatta keittiössä, hypähteli tasolta toiselle ja heitteli tavaroita kaapeista lattialle, kunnes löysi teepusseja ja vaaleaa leipää ynnä muita aamupala-aineksia.
Vedenkeitin vihelsi, ja saatuaan teensä hautumaan, hän vihdoin rauhoittui pöydän ääreen. Poika ehti ottaa leivästään vain yhden suupalan kun ruokahalu katosi tyystin. Tietoituus siitä ettei hän olltu kotona, pääsi voitolle...eikä kotiinpaluu olisi tällä kertaa niin ihanaa kuin eilen. Päinvastoin, se sai vatsansa kääntymään solmuun. Tottakai hän halusi kotiin, mutta...Voi kun saisi edes ne eiliset typerät valheet pyyhittyä olemattomiin!
Pelkkä anteeksipyyntö ei ikinä riittäisi.

Remus kuuli etäisesti toisen heräävän, muttei saanut vielä kiskottua itseään ylös. Päätä särki ja hän saattoi vain kuvitella kuinka jumissa lihaksensa olivat. Jos olisi ajatellut tarkemmin, hän olisi tiedostanut makaavansa alastomana mökin viileällä lattialla ja toinen saattoi hyvin nähdä hänen paljaan, surkean kehonsa, mutta oliko tuolla nyt loppujen lopuksi merkitystä.
Toinen oli vasta pieni poika, ei tämä kiinnittänyt huomiota sellaiseen vaan juoksi - luojan kiitos - keittiöön, hihkaisusta päätellen teetä keittämään.

Remus päätti koettaa nousemista. Huuliltaan karkasi tuskaisa vaikerrus. Selkäänsä takuulla koristi komea mustelma, siinä missä lihaksensa huusivat armoa miehen hakeutuessa ensin lattialle istumaan.
Hetken ympärilleen pälyiltyään hän muisti paremmin missä oli ja vierellä lepäävä vaatepino muistutti Remusta hänen alastomuudestaan. Huokaisten hän otti housunsa ja veti ne vaivalloisesti jalkoihinsa ennen kuin edes koetti nousta huterilta tuntuville jaloilleen.
Saatuaan paidankin ylleen, Remus saattoi viimein nousta ylös. Täällä tosiaan oli kylmä... Hän kiskaisi kynsikkäät käsiinsä, vaikka sormenpäänsä yhä paljaiksi jäivätkin. Huonon ääreisverenkiertonsa vuoksi Remus ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä sormenpäissään, joten hän voisi keskittyä pitämään muut ruumiinosansa lämpiminä.

Remus erehtyi vilkaisemaan itseään pienestä, seinällä roikkuvasta peilistä. Uupuneelta hän näytti aina, mutta kasvojaan koristivat uudet arvet, jotka viime öinen, tuntematon nuori susi oli aiheuttanut ja huulensa sinersivät hieman lattialla vietettyjen tuntien jäljiltä.
"T-taisit keittää tee-tä?" Remus kysyi ääni värähtäen astuessaan keittiöön ja etsi itselleen mukin, johon tehdä oma teekupillisensa. Kupillinen lämmintä juotavaa varmasti parantaisi edes hieman hänen oloaan.
Remus kääntyi Hunteria kohden antaessaan teensä jäähtyä hieman ja pyöritteli lusikkaa mukissa mietteliäänä.
"Sinut kai... pitäisi viedä kotiin", hän ennemminkin totesi kuin kysyi. Ei hän poikaa yksin ongelmiin jättäisi, hän oli tämän isälle selityksen velkaa ja sen hän tälle myös antaisi, vaikka ujohko olikin. Oli hänellä sentään osa vastuuntunnostaan jäljellä vielä vuosienkin jälkeen ja totta puhuen, hänen olisi pitänyt käyttäytyä aikuismaisesti eilen ja kieltää poikaa tulemasta mukaansa. Hänen olisi kuulunut passittaa tämä kotiinsa jo tunteja sitten...

Hunter vilkaisi ylös ja viittasi vaitonaisena keittiötasolla höyryävään teepannuun. Hänen huomionsa kiinnittyi tuoreisiin arpiin Remuksen kasvoilla ja tajusi vasta sitten ettei ollut edes tarkistanut oliko itse haavoittunut. Mutta häntä ei särkenyt mistään kohtaa joten varmaan hänellä olisi korkeintaan pintanaarmuja, hänen osuutensa tappelusta oli päättynyt aika lyhyeen. Poika vajosi ajatuksiinsa, muitaen halunsa tarkistaa miten Griffinille oli käynyt. Hän ei ehtinyt innostaa itseään sillä kauaa, kun Remus esitti tärkeämmän vaihtoehdon.
”...joo...” Hunter vastasi puoliääneen ja hieman vastahakoisesti, katse teekupissaan. Hän halusi vältellä sillä hetkellä epämiellyttävää aihetta vielä toistaiseksi eikä se ollut vaikeaa sillä nyt kun hän oli saanut kolmannen suden mieleensä, ei se noin vain pysynyt poissa. Hänen toinen ihmissusituttavuutensa ikinä. Jotenkin kutkuttavasti samankaltainen kuin hän, tai ainakin paljon enemmän kuin Remus varmaan ikinä voisi olla.

Pojan katse harhaili ikkunalle ja yön tapahtumien pohtiminen veivät ajatukset keväällä ilmestyneeseen elokuvaan jota hänellä ei ollut vähäisintäkään mahdollisuutta katsoa, mutta joka kiinnosti häntä valtavasti. Se kertoi naisia nylkevästä psykopaatista jota FBI-agentti jäljitti kannibalistisen psykiatrin avulla. Siinä oli kuulema upea kohtaus jossa viimeksimainittu karkasi häkistään...Voisiko siistimpää elokuvaa ollakaan, kun oli kyse ihmissusiin liittymättömästä? Se oli kyllä jo poistunut elokuvateattereista eikä ollut ilmestynyt videokasetille. Ja vaikka olisikin...Varsinkaan uudempia ihmissusielokuvia hän ei ollut onnistunut ahmimaan sillä isä ja kavereiden vanhemmat olivat ikävästi onnistuneet tehostaa valvontaa viime vuosina. Elokuvateatteriin sitä olisi ollut turha yrittää päästä katsomaan, kun ei näyttänyt eikä kuulostanut edes teiniltä vielä. Hän oli sitten yrittänyt lukea kirjan johon tuo elokuva pohjautui, mutta siinä oli isoja sanoja joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan eikä se ollut edes keskittynyt tarpeeksi siihen kannibaaliin, joten hän ei ollut jaksanut kovin pitkälle.
Kirjoissa hän jaksoi parhaiten sellaisia kuin-
Sitten hän muisti nähneensä sen eilen kohdatun metsästäjän laukussa. Siitä oli pari vuotta kun hän oli lukenut sen. Sietäisi tarkistaa miltä sen kuvaus ihmissuden vuodesta tuntui nykyään.

”Olisitko sinä tappanut Griffinin?” vekara uteli ja nojautui vasempaan käsivarteensa ja kämmeneensä, katseensa etsien metsästäjän reppua.
”Oletko koskaan pohtinut millaista se olisi?” hän lisäsi perään ja katsoi toista kulmiensa alta, moniväriset silmänsä näyttäen ruskeilta, ja katse täysin vakavalta. Äänessään käväisi häivähsys uteliaisuutta jonka hän yritti naamioida keveähköön sävyyn, kuin kysyisi vain puolitosissaan.

Hunterin kysymys sai Remuksen pysähtymään teemuki huulilleen kohotettuna. Hän laski hitaasti kätensä ja tuijotti lamaantuneena eteensä. Olisiko hän tappanut toisen ihmisen? Toisen kaltaisensa?
Hän avasi suunsa vastatakseen, ettei tietenkään olisi tehnyt niin, mutta joutui sulkemaan suunsa hetkeksi jatkaessaan mietteitään eteenpäin. Olisiko hän mennyt niin pitkälle, jos nuorilla ei olisi ollut aseita ja jos Griffin olisi jatkanut matkaansa näitä kohden aikeenaan tappaa suurin osa nuorista, joilla oli vielä koko elämä edessään? Toisaalta niin oli Griffinilläkin...
"E-en tiedä...", Remus joutui vastaamaan ja hörppäsi kiireesti teestään ennen kuin suuntasi keittiöstä takaisin mökin toiseen huoneeseen. Hän ei ollut koskaan tullut pohtineeksi...Ei eilenkään... Missään vaiheessa hän ei ollut uskonut olevansa valmis tappamaan ketään, mutta nyt hän ei voinut olla miettimättä sitä, kuinka pitkälle olisi ollut valmis menemään pelastaakseen ne retkeilleet nuoret.
"Toi-voisin voivani vastata kieltävästi, mutta...", Remus jatkoi osin itsekseen, mutta uskoi pienessä mökissä Hunterinkin kuulevan sanansa, "...en tosiaankaan tiedä..."

Remus pysähtyi kuitenkin toista kysymystä miettiessään ja palasi takaisin keittiön ovensuuhun, katsoen vaativasti Hunteria.
"Minä t-todella toivon, ettet sinä ollut aikeissa... Auttaa häntä siinä teurastuksessa, jota hän suunnitteli..."
Katse pysyi samana ja tiukasti toisen silmissä. Jos Hunter olisi viimeiseen saakka ollut mukana Griffinin suunnitelmissa, tämä olisi katunut sitä lopun ikänsä. Toisen ihmisen tappamisesta ei selvinnyt ikinä täysin, sen muisti koko ikänsä, ellei sitten ollut sydämetön kuolonsyöjä ja sellaiseksi Remus ei toivonut Hunterin koskaan päätyvän.

Huokaisten Remus suuntasi ulos keittiöstä, pienesti nilkuttaen ja istuutui sohvalle, kohottaen teekupin huulilleen.
Hän oli viettänyt monta vuotta yksinään ja nyt, yllättäen, yhtenä täydenkuun yönä ja sitä edeltävänä iltana oli tapahtunut enemmän kuin hänen elämässään yli kymmeneen vuoteen. Kuinka se oli edes mahdollista?
Ja kuinka noin nuori poika saattoi vaikuttaa hänen elämäänsä niin suuresti ja niin...helposti...?
Seurasi uusi huokaus, kun hän lopulta luovutti pohdiskelun. Oli turha koettaa ymmärtää elämänkulkua, parempi oli vain totutella siihen pieneen seikkaan, ettei elämäänsä kyennyt paljoa vaikuttamaan. Mutta silloin tällöin sai tilaisuuden vaikuttaa joihinkin seikkoihin ja Remus oli loppujen lopuksi sitä mieltä, että oli päätynyt oikeaan päätökseen eilen, kohdattuaan Hunterin.

Haa, ehkä Remuksessa oli sittenkin mahdollisuutta muodostua ainakin lähes katu-uskottavaksi ihmissudeksi. Hunterin mielestä tämä oli käytännössä vastannut myöntävästi, vain tavallista monimutkaisemmin. Poika virnuili keittiössä itsekseen jäätyään sinne hetkeksi yksin. Ilmeily kuitenkin hiipui nopeasti, kun Remus palasi puhumaan Griffinin aikeista. Hän tuijotti takaisin hieman hämmentyneenä ja vastahakoisesti, kuin torjuen Remuksen näkemyksen siitä. Osa hänestä kuitenkin kuiskaili että oli koko ajan tiennyt mitä Griffin oli aikonut. Ja luultavasti mennyt mukana ainakin jossain määrin.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nousi hitaasti tuoliltaan ja hipsi Remuksen perään toiseen huoneeseen, väännellen käsiään levottomana.
”Minä...halusin uskoa että hän olisi vain purrut niitä tyyppejä. Minä olisin vain purrut,” poika sanoi puoliääneen, äänensä ja katseensa täynnä vilpittömyyttä. Kyllä, hän joskus vakavissaan ajatteli millaista se olisi, tehdä pahin, susimuodossa. Olla täydellinen ihmissusi. Se oli kiehtovaa. Vähän houkuttelevaakin. Mutta sen lisäksi se oli kuitenkin sen verran pelottavaa äärimmäisyydessään että viime öisessä tilanteessa hän oli tosiaan ajatellut ettei yrittäisi sitä, silloin.
”Minä tykkään vain ajatella muutakin,” hän jatkoi saadessaan silmiinsa jo edellisiltana tutustumansa repun ja loikki innoissaan sen luo penkomaan sen sisältöä, poimien sieltä ohuen kirjan.

Voisi jättää paljastamatta että hän oli lukenut sen melkein viisi kertaa, melkein kerran vuodessa sitten tartuntansa jälkeen.
”Mikä muka olisi tämän siistimpää? Kuuntele. Tämä on Stephen Kingin Ihmissuden vuosi, tämä kertoo ihmissudesta joka tappaa jonkun vuoden jokaisena kuukautena, ainakin melkein” hän totesi asettuessaan selälleen lattialle, reppu pään alla tyynynä ja selasi kirjaa nopeasti, kunnes löysi etsimänsä sivun.
”Huhtikuussa se tappaa 11-vuotiaan pojan. Repii pään irti ja sisälmykset pihalle ja asettaa sotamuistomerkkiä vasten. Marraskuussa se lyö miehen pään irti yhdellä huitaisulla ja alkaa syödä sen kaulaa josta suihkuaa verta, samalla kun se pää vierii rekan alle.” hän kertoi innokkaasti. Edes ensiksi mainittu ikätoverin tarina ei häirinnyt häntä sillä yhäkin hän taipui ajattelemaan automaattisesti olevansa turvassa ihmissusien lähellä koska oli itsekin yksi.
”Katso, tässä on upeita kuviakin!” poika esitteli, kääntäen sivua ja taittoi kirjan niin että Remuksen suuntaan näkyi koko sivun täyttävä varsin voimakas kuva äsken mainitusta tilanteesta jossa ihmissusi söi verta suihkuavaa miehen kaulaa.
Sitten hän kiirehti jo etsimään toista kohtaa jonka muisti erityisen hyvin. Helmikuun kohdalle päästyään hän silmäili sivua.
”Ystävänpäivän täysikuu on erikoinen," hän jatkoi rauhallisemmin, miettivänä. "Sitä ei ole kirjoitettu kovin selkeästi. Puhutaan paljon ja oudosti rakkaudesta, että se olisi kuin tulemista, ja syntiä ja ties mitä. Tässä kai yksinäinen nainen luulee näkevänsä unta, jonkun miehen olevan makuuhuoneensa ikkunan takana. Sen avattuaan toteaa ettei näekään unta ja kauhukseen sen olevan ihmismäinen susi, mutta ei laita vastaan kun se loikkaa sisään. Vaikkakin perääntyy sen luota. Lopussa se kiipeää naisen ylle tämän vuoteella, ja nainen sanoo sitä rakastajakseen ja ajattelee rakkauden olevan kuin kuolemista.”
Hunter käänsi taas kohtauksen koko sivun mittaisen kuvan Remuksen ihasteltavaksi. Se esitti ihmissuden ja naisen yläruumiit, susi makasi kumman alastoman oloisen naisen päällä, kaksikko oli takertuneet toisiinsa ja nainen näytti nauttivan tilanteesta. Se oli hänestä koko kirjan hämmentävin kuva sillä hän oli aina tulkinnut suden alkavan raadella naista niinkuin kaikki muutkin uhrinsa ja naisen olevan itsetuhoinen siihen pisteeseen asti että rakasti kuolemaa ja nautti siitä, ja sitäpaitsi myöhemmin kirjassa vielä mainittiin että susi oli tappaut tuon naisen...Mutta kuvassa susi ei raadellut. Eikä hän keksinyt mitä muutakaan lopussa tapahtuisi.
"Myöhemmissä luvuissa sanotaan että se tappoi sen naisen. Kuvittajalla ei ollut ongelmia piirtää raakoja verisiä kohtauksia, joten miksi tämä kuva on niin kesy ja outo? Miten sinä tulkitset tämän?” hän uteli Remuksen näkökulmaa, kurkistellen kysyvästi kirjan reunan takaa.


// Rakastan tuota Kingin kirjaa, se on ihanan raaka. Hmm...Tarttiskohan tän pelin otsikkoon lätkäistä ikäsuositukseksi viisitoista? //

Remus koki ihmissuteuden aivan eri tavoin kuin Hunter, jonka mielestä se oli hieno etuoikeus, ehkä jopa hieman liiankin hieno. Remus ei edes kyennyt peittämään järkytystään kuullessaan Hunterin sanat. Purrut!?
”Miksi!?” Remus parahti ja käänsi nopeasti katseensa poikaan. Jotenkin Remus ei tuntenut itseään aikuiseksi, hän tunsi itsensä ennemminkin väsyneeksi koulupojaksi, joten aikuismaisella tavalla toimiminen osoittautui silloin tällöin hieman vaikeaksi. Nytkin häneltä vei jonkin aikaa ennen kuin hän sai tunteensa hallintaansa ja piilotettua järkyttyneisyytensä. Toinen oli vasta poika, tämä puhui kaikenlaisia, muttei toivon mukaan koskaan saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta oikeasti purra jotakuta.
”To-toivottavasti vain ajattelit tuotakin, sinä et halua purra ketään”, Remus vastasi nyt jo rauhoittuneena ja onnistui taikomaan huulilleen pienen hymynkin, samalla kun oikaisi jalkansa.

Hunter löysi kirjan, jota rupesi innoissaan selaamaan. Remus kuunteli pojan selontekoa kirjan juonesta, vaikka epäilikin, ettei kirja ollut toisen ikäisille suunnattu. Ei tämä ihan pikku poika enää ollut, muttei tämä siinäkään iässä ollut, että saisi huoletta lueskella kirjoja, joissa tapettiin ihmisiä.
Vasta toisen alkaessa kertoa kirjasta tarkemmin, Remus joutui istahtamaan ja tuijotti toista tiiviisti. Poikaa ei tuntunut häiritsevän se, että kirjassa tapettiin hänen ikätoverinsa ja vieläpä noin raa’alla tavalla.
Remus ei ollut aikoinaan ollut muiden nuorten poikien kaltainen. Sen sijaan, että olisi nauttinut raaoista kirjoista ja uhoamisesta, hän oli uppoutunut opiskeluun ja teki parhaansa todistaakseen… lähinnä kaiketi itselleen, olevansa koulupaikkansa ansainnut. Hän kuitenkin koetti ymmärtää Hunteria, joka vastasi ennemmin ikäistään poikaa, jota kaikki jännittävä ja uusi kiinnosti, hieman liikaakin, jos eilisestä yöstä sopi jotain päätellä.

Remus nojautui lähemmäs Hunteria ja katsoi kuvaa, joka sai hänet kohottamaan tiedostamattaan kätensä kaulalleen.
”E-eikö tuo kirja o-ole vähän liian… Julma sinun i-ikäisellesi pojalle?” Remus kysyi varovasti, uskaltautumatta varsinaisesti kieltämään toiselta kirjan lukemista. Onneksi hänellä ei ollut omaa poikaa, koska siitä lapsesta olisi kasvanut sellainen rasavilli, ettei mikään järkipuhe olisi enää toiminut.
Remuksen käsi matkasi nyt kaulalta hänen suunsa eteen, kun hän näki seuraavan kuvan ja tiedosti kyllä mitä siinä kenties oli tapahtumassa. Hunter ei luojan kiitos sitä ollut vielä päätellyt, koska se olisi saattanut muuttaa tämän käsityksen sekä kirjasta, että maailmasta ylipäänsä… Tai vähintäänkin naisen ja miehen välisestä kanssakäymisestä.
Pojan kysymykseen Remus ei aluksi osannut kuin kohauttaa olkiaan. Hän ei ollut se, jonka tehtävä olisi aikanaan kertoa toiselle naisten ja miesten eroista.
”E-ehkä pelkkään raakuuteen kyllästyisi, joten ku-kuvittaja on… päättänyt tehdä väliin jotain… erilaista?” Remus ehdotti varovasti ja koetti rentoutua, vaikka joutuikin pohtimaan sitä, oliko Hunterin isä antanut tälle luvan tuollaisen kirjan lukemiseen vai oliko tämä tutustunut kirjaan aiemmin salaa.

// hmmm... en tiedä... en oo kovin hyvä noitten ikärajojen suhteen...

Hunter oli niin innoissaan esittelemässä kirjaa ettei kuunnellut Remuksen kommentteja ennen kuin tämä vastasi hänen kysymykseensä. Niin, eihän jokainen kuva kirjassa ollut raaka ja verinen, mutta ne jotka eivät olleet kuvasivat hetkiä tekstistä jolloin ihmissusi vasta lähestyi uhriaan. Tässä kuvassa se oli jo hyökännyt kimppuun niinkuin marraskuun tarinassakin, mutta tässä ei tarjottu tippaakaan verta tai suolenpätkiä. Mitä enemmän hän yritti ajatella sitä ärsyttävämmän hämmentävää se oli.
”No...niin kai,” hän totesi hetken kulmat kurtussa kuvaa pälyiltyään, päättäen hyväksyä Remuksen teorian koska se vaikutti järkevältä. Tarinassa itsessään oli silti jotain täysin erilaista kuin muissa luvuissa. Ensin puhuttiin rakkaudesta ihan normaalin romanttisesti mutta sitten siinä vilisi kummallisia sanavalintoja. No, kyllähän hän tiesi että se oli aikuisten kirja eikä hänen siis kai ollut tarkoituskaan ymmärtää kaikkea. Mutta kun se oli mahtava kirja, häntä ärsytti että siinä oli niin paljon hämäriä kohtia useissa luvuissa.
Ehkä Griffin voisi avata tuota kirjaa hänelle enemmän? Ehkä Remus oli väärässä tämän viimeöisistä aikeista? Tappelu oli voinut olla vain itsepuolustusta, Remushan siinä oli ensimmäisenä hyökännyt.
Poika nousi istuman, sulki kirjan syvällä ajatuksissaan ja laittoi sen takaisin reppuun. Sitten hän nousi ylös ja kiirehti ovelle kurkistamaan ulos. Pihalla oli täysin hiljaista ja autiota, Griffin ei ollut yrittänyt tai päässyt heidän peräänsä. Hunter muisti Remuksen melkein luvanneen että he etsisivät Griffiniä aamulla. Ja kellohan oli vasta vähän yli kuusi tai ehkä lähempänä puolta seitsemää, voisi kai sitä vähän aikaa käyttää etsintäänkin? Tai ehkä mieluummin yhdistää sen ja kotimatkan, ei Remus kuitenkaan jaksaisi kaikkoontua mihinkään, jos edes oli opetellut sitä taitoa...Joo, niin se oli. Remus oli luvannut. Kun aikuinen sanoi 'katsotaan sitä sitten', se yleensä tarkoitti 'kyllä'.

// Tää on tosi pitkä ja on siks varmaan vähän sekava. Että sori jo etukäteen. Tarkoitus ois että Hunter tossa ylemmässä viestissä kurkisteli ulos joksilleenkin just niillä hetkillä kun sen isä ilmestyi näköpiiriin, ja luulisin että tuossa Hunterin ja isänsä varsinaisessa kohtaamisessa/ksekustelussa meni korkeintaan muutama minuutti. //


Onnen lahjat eivät tosiaankaan jakautuneet maailmassa tasan, mutta kahdesta asiasta Jacob ei koskaan unohtanut onneaan kiittää; perhe ja ystävät. Hänen tähänastisen neljänkymmenen elinvuotensa aikana perheensä oli monella tavalla revitty rikki, mutta ainakin hänellä silti oli perhe - jopa kaksi tervettä lasta...no, poika oli ainakin suhteellisen terve. Toivottavasti. Edes elossa. Luoja, lopeta tuo. Keskity nyt vain näiden loitsujen purkamiseen..., mies käski itseään kävellessään polkua eteenpäin aamuhämärässä metsässä.
Hän oli siviilivaatteissa, tummanruskeat kävelykengät, tummansiniset farkut, tummanruskea talvitakki ja tummansininen kaulahuivi, mutta oli varmuuden vuoksi taikasauvan lisäksi otatnut mukaansa myös pampun ja käsiraudat. Mutta nämä eivät tehneet hänen oloaan yhtään paremmaksi.
Ystävät olivat auttaneet häntä pysymään kasassa läpi tähän mennessä kuuden tunnin painajaisen. Erityisen kiitollinen hän oli näistä kahdesta joille oli voinut jakaa synkimmätkin salaisuudet...Daniel oli hänen vanhempia ystäviään, he olivat tunteneet 5-vuotiaista asti ja olleet aina läheisiä, melkein kuin veljekset. Danny oli tukenut häntä läpi vanhempien traagisen kuoleman, veljen katoamisen, isoisän kuoleman, oli hänen esikoisensa kummisetä ja nyt täällä etsimässä kyseistä tenavaa. Vaimonsa, Elizabella, Hunterin kummitäti, oli myös läheinen ja juuri nyt valvomassa kotona autuaasti nukkuvan Freyan unta.

He olisivat auttaneet häntä milloin tahansa, mutta tällä kertaa tuki tuntui paljon täydellisemmältä. Koska tällä kertaa he ymmärsivät ja pystyivät pitkälle samaistumaan. Sillä pariskunnalla oli nyt oma vauva. Nyt he tiesivät miltä tuntui olla täysin vastuussa toisen elämästä, jonkun pienen ja viattoman. Ja ennen kaikkea oppineet miten voimakkaasti ja paljon ihminen pystyykään toista ihmistä rakastamaan. Sitä ei vaan voinut edes aavistaa ennen kuin sai lapsen, koska maailmassa ei ollut mitään vastaavaa. Siitä rakkaudesta saattoi puhua, mutta sitä ei voinut todella tietää ennen kuin sen koki itse. Voi sanoa että taistelisit läpi Helvetin jonkun vuoksi, tai tappaisi ja kuolisi jonkun vuoksi, mutta väitteiden ja tunteiden todellista syvyyttä ei tiedä ennen kuin puhuu omasta lapsestaan.
Hänen lastensa äiti tosin ei täysin lukeutunut tuohon joukkoon, mutta hän epäili vahvasti sen johtuvan tietystä täydenkuunyöstä pari vuotta ennen Hunterin syntymää. Sellainen trauma tuhoaisi taatusti tunne-elämää, saattaisi hyvin vaikuttaa äitiyteen...
Mutta hän itse oli omistautunut äidinkin edestä. Tässä maailmassa tai missään toisessa ei ollut mitään mitä hän ei tekisi lastensa vuoksi. Päästäisikö hän heidät murhasta ilman mitään seuraamuksia? Ei tietenkään - mutta ei hän heitä viranomaisillekaan ilmiantaisi. Hän oli tietysti itsekin yksi, mutta hän mieluummin menettäisi ikuisiksi ajoiksi oikeutensa työhön rikospoliisina kuin pettäisi oman lapsensa.

Daniel oli jokin aikaa sitten lähtenyt toiseen suuntaan, jotta he kattaisivat isomman alueen nopeammin. He tiesivät olevansa lähellä sillä ensimmäisen pöllön jälkeen lähetetyt pöllöt olivat kaikki käväisseet näillä seuduin. Alue oli silti jäänyt hyvin laajaksi, mutta vihdoin he olivat törmänneet alueeseen jossa oli taikuutta ilmassa. Sellaista he olivat etsineet koska mikään muu kuin jäljittämistä estävä loitsu ei olisi pitänyt pöllöjä harhailemassa. Se oli yksi ensimmäisiä syitä miksi hänen pikkuveljensä katoaminen oli päätelty kaappaukseksi. Ja koska niillä nyt yritettiin tavoittaa Hunteria, tämä oli sanoinkuvaamattoman hirveä tilanne tuttuudessaan, ja provosoi kauhukuvia joita hän ei ikimaailmassa uskaltaisi lausua ääneen. Hunter ei ollut kirjeessä sanonut mitään, mutta jäljittämisen esto, saati sitten lisäksi nämä muut suojaloitsut ja ilmiintymisenesto olivat kirkuva todiste siitä että poika ei ollut yksin.

Heti ensimmäisenä hän oli ilmiintynyt asemalle ja tarkistanut että kaikki jotka hän ikinä oli uransa aikana toimittanut kiven sisään, olivat siellä yhä. Hän oli pian saanut tiedon että kaikki joiden pitäisi, ovat siellä, ja vielä vähän myöhemmin saanut tiedon suurimman osan vapautettujen olinpaikoista. Tietenkin, joillakin niistä oli perhe myös joten...tässä ammatissa ei mitenkään voinut täysin suojautua vihollisilta. Saattoi vain keskittyä parhaan toivomiseen. Häneltä ei oltu kyselty mitään, koska hän heitti tuollaisia tarkastuksia melkein kerran vuodessa muutenkin ja kaikki olettivat että se johtui tälläkin kertaa ihan vain siitä että hänellä oli perhe, ja kadonnut veli.

Hän oli myös harkinnut soittaa läpi kaikki jotka he tunsivat tarkistaakseen josko poika olisi mennyt paljastamaan salaisuutensa jollekulle, mutta toisaalta hän sai pidettyä mielensä selkeämpänä kun ei tinnyt ennen kuin löytäisi tämän. Sitä paitsi niin kauan kun alueella oli yksikin suojaloitsu voimassa, hänen matkapuhelimensa ei pihahtaisikaan. Ja hän ei halunnut purkaa sitä loitsua joka esti viholliset, jos se vaikka olisikin tarkoitettu ihmissudenmetsästäjiä varten. Eikä ilmiintymisenestoa, joskin sitä hän ei edes voisi purkaa, kun ei sitä ollut asettanutkaan.
Toisaalta Hunter oli tähän asti kunnioittanut sääntöä että vieraiden mukaan ei saa lähteä, ja ettei niille saanut puhua mitään henkilökohtaisia, ja tiesi mitä tehdä jos joku vieras aikuinen tai vanhempi lapsi käyttäytyisi tietyllä tavalla. Kunnioittanut sitä myös täydenkuun yönä. Jopa suojellut pikkusiskoaan sen tiimoilla. Maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ulkonäköön voinut aina luottaa – noiden tosiseikkojen yleinen teroitttaminen oli riittänyt, kun sitä oli tehty jo päiväkoti-iästä asti. Mutta pojan kirje oli tuonut oudon epäilyksen. Ja joka tapauksessa tämä saattoi olla tuntemattoman seurassa vastoin tahtoaan.

Jacob heitti ympärilleen vielä kokeilevia loitsuja, muttei löytänyt alueelta enää muita kuin nuo kaksi joten etenemisen varauksetta pitäisi olla sen suhteen turvallista. Muutaman minuutin tarpomisen jälkeen hän noteerasi mökin puiden välistä, parin sadan metrin päässä. Oli äärimmäisen todennäköistä että Hunter oli ainakin jossain vaiheessa ollut siellä, ja joka tapauksessa se tutkittaisiin huolella. Ensin hän kuitenkin loihti tunnistusloitsun tarkastaakseen oliko alueella vielä joku. Loitsu ilmoitti kolme ihmistä, joista kaksi olivat mökissä ja kolmas jossakin kauempana, ollen todennäköisimmin Daniel. Nuo kaksi muuta...
Hän kohotti taikasauvaansa ja ampui ilmaan punaisia raketteja merkiksi että oli löytänyt jonkun ja saattaisi tarvita apua.

Mökille ei ainakaan tätä kautta johtanut polkua, eikä sellaista todellakaan jääty etsimään. Itse asiassa hän ei edes huomannut ettei enää kulkenut polkua. Häntä ei milloinkaan ennen elämässään ollut pelottanut yhtä paljon. Ei edes kaksi vuotta sitten kun Hunter oli antanut kesyttömän suden karata kaupungille, repiä koiran kappaleiksi, ja tullut melkein ammutuksi. Ei, äkkikuolema hopealuodista tai kuolema ylipäätään...tai vastuu jonkun toisen kuolemasta...oli pientä verrattuna siihen mitä ihmiset tekivät toisilleen, jopa lapsille. Äärimmäistä kidutusta ja raiskausta, ehkä jopa kuukausia kunnes uhrilta menisi henki tai järki. Tai vain yksi hetki, sekin riitti tuhoamaan kokonaisen elämään. Joskus...joskus ne eivät edes tappaneet uhriaan. Jättivät elämään haavojen kanssa jotka eivät koskaan paranisi ja voisivat johtaa elinikäisiin mielenterveysongelmiin ja itsemurhayrityksiin...
Ja jopa lapset tappoivat toisia lapsia. Sitä oli aina yhtä vaikea uskoa, mutta kirkuvien todisteiden ja tunnustusten edessä oli pakko. Jacob ei kyennyt enää työntämään näitä kauhukuvia sivuun, hän oli nähnyt niistä aivan liian paljon omin silmin. Yksi maailman parantamisen synkimpiä puolia.

Tässä maailmassa jossa eli ihmissusia, vampyyreitä, peikkoja ja ties mitä...ihmiset olivat suurempia hirviötä - ja sitä Hunter ei voinut käsittää. Tai edes tietää. Poika oli vielä liian viaton. Ja vaikka tämä rakasti kauhua ja silloin tällöin tämän onnistui salaa katsoa liian aikuinen elokuva tai lukea sellainen kirja, tämä piti niitä niin vahvasti fiktiona että tuskin yhdisti niitä todelliseen elämään niin mahdollisina kuin ne oikeasti olivat, ja joka tapauksessa nuo elokuvat ja vastaavat eivät tuoneet varsinaista ymmärrystä näyttämiinsä asioihin – korkeintaan hämmennystä ja tässä nimenomaisessa tapauksessa huonoa vaikutusta.
Poika oli vasta 11-vuotias – ei siis enää sillä tavalla pieni kuin vaikka 7-vuotias olisi, mutta silti niin pieni että maailmalle tämä oli vielä pikkupoika. Täysi lapsi; keskittyi pilailuun, peleihin, leikkeihin, nautti niistä täydellä sydämellä, piirretyistä myös, eikä ollut kiinnostunut tytöistä. Ja omasi häveliäisyydentunnon vieraiden seurassa, mutta perheen keskuudessa alastomuus ei häirinnyt. Asiayhteydet kun olivat mitä normaaleimmat ja heidän suhteensa läheiset. Häiritsevyys pojalle hyppäisi mukaan todennäköisesti vasta teini-iässä mutta silloinkin vain muuttuvan kehon hämmennyksen takia.
Poika tiesi perustavanlaatuisesti mitä seksi normaaleimmillaan oli, siitä ja seurustelusta oli puhuttu päivittäisten keskustelujen lomassa jos poika oli jotain siihen liittyvää nostanut esiin, mutta mitään suurta erillistä keskustelua ei oltu vielä tarvittu sillä poika ei yleensä vaikuttanut ajattelevan asiaa kuin satunnaisesti ja menetti mielenkiinnon aiheeseen aika nopeasti.
Hän oli myös aivan pienestä pitäen opettanut kummallekin lapsista mitkä osat kehoa olivat yksityisiä, ja että vain äidillä ja isällä oli oikeus katsoa ja koskea niitä tietyissä tilanteissa ja selittänyt perusteellisesti mitä tilanteita tarkoitti. Painottanut ettei kenelläkään muulla ollut oikeutta katsoa tai ksoskea niitä ilman lupaa - ei edes lääkäreillä ja että oikeat lääkärit eivät moista pyytäisi ilman että isä tai äiti olisi paikalla. Oli opettanut mitä piräisi tehdä jos kukaan koskaan edes yrittäisi jotain sellaista tai esitellä omiaan. Mutta hän ei ollut vielä sen tarkemmin selittänyt mistä on kyse, hänestä oli tarpeetonta maalata lapsen mieleen häiriintyneitä asioita kun ilmankin sai nämä ymmärtämään asian vakavuuden ja oikeat toimintatavat.
Eli takuuvarmasti poika ei varsinaisesti tiennyt seksiin liittyvistä kieroutuneista, sairaista alueista. Jos jumala oli olemassa, ei tietäisi vieläkään – eikä olisi lähempänä totuutta kauhuelokuvista kuin oli eilenkään. 'Anna hänen olla lapsen lailla viaton vielä vähän aikaa, anna hänelle mahdollisuus elää', hän hoki korkeammalle voimalle mielessään pitääkseen kauhukuvat loitolla kun ajatuksensa riistäytyivät taas niihin.

Hunter kuuli lähiseudulla risujen ja pensaiden ritinää ja kuulosteli tarkkaan. Kävisikö tuuri ja Griffin tulisikin heidän luokseen?
Kun hahmo vihdoin tuli näkyviin noin sadan metrin päässä, hän tunnisti sen välittömästi. Hänen teki mieli huudahtaa vähentääkseen sekunteja, muttei saanut ulos pihahdustakaan. Seuraavassa hetkessä poika jo juoksi täyttä vauhtia miestä kohti, tämän näkeminen oli sillä hetkellä työntänyt kaiken muun sivuun. Hetken olo oli kuin eilen illalla laiturilla yhdeksän ja kolme-neljäsosaa jolla neljän kuukauden eron vaikeus oli oikein kärjistynyt. Hän ei saattanut uskoa että oli tosiaan karannut ulos ensimmäisenä iltana.
Jacob vain katsoi hetken epärealistisessa mielentilassa. Poika vaikutti terveeltä ja onnelliselta, mutta ehkä vain siksi että hän halusi nähdä tämän sellaisena? Ohikiitävän hetken hän vielä epäili josko näky oli harhaa kaikenkaikkiaan, mutta sitten hän tunsi pojan, syleilyssään johon oli tämän vaistomaisesti sulkenut. Poika oli huomattavan pieni ikäisekseen, keskiverto 9-vuotiaan mitoissa ja hän itse oli hyvin pitkä joten hän kykeni helposti nostamaan vekaran ylös kuin vähän pienemmänkin lapsen. Ja menneisiin hänen ajatuksensa hetkeksi matkasivatkin, aikaan jolloin Hunter oli vielä aivan pikkuinen. Itseasiassa hän löysi itsensä ajattelemasta, hetkellisesti suorastaan elämästä, hetkeä jolloin oli ensi kertaa pidellyt pientä kääröä sylissään, sitä jossa äänteli vasta maailmaan syntynyt pieni sielu...joka kuului hänelle, ja oli osa häntä.
Hän oli koko yön suunnitellut hillitä ja hallita tunteensa kotiin asti siltä varalta että poika ei olisi kunnossa. Ammattinsa puolesta hän kun oli harjaantunut todella vahvaksi tunteiden hallinnassa pahoissakin tilanteissa ja oli lisäksi taistellut tämän yön läpi kunnon henkisen tuen kanssa...mutta mikään mahti maailmassa ei nyt estänyt lukemattomia kyyneleitä virtaamasta hänen poskilleen, kun hän tunsi pienen poikansa sylissään. Elossa. Ja syleilevän häntä takaisin vähitnään yhtä lujasti.

Pitkään hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään tai päästänyt irti, kunnes Jacob niiskaisi, ja henkäisi syvään helpotuksesta. Hunter muisti että oli kaukana King's Crossilta ja karannut kotoa. Ja pahempaa.
”Iskä...Minä olen kunnossa,” hän sanoi hiljaa ja pehmeästi, ja piteli yhä kiinni, kunnes tunsi isänsä haluavan päästää irti.
”Saitko...kirjeeni...?” hän lisäsi epäröivästi, päästäessään irti ja sulkiessaan silmänsä kun isä painoi pari hyvin rakastavaa suukkoa hänen ohimolleen ja otsalleen ja laski sitten hänet alas, mutta piti lähellä.
”Sain,” Jacob vastasi hetkelllisesti hyvin tyynen kuuloisena ja oloisena vaikka hän ei todellakaan ollut tuntenut mitään sinne päinkään kyseistä kirjettä lukiessaan. Pojan äänen kuuleminen oli vain juuri silloin paljon voimakkaampi tuntemus. Mies kyykistyi pojan eteen niin että joutui katsomaan vain hieman ylös saadakseen katsekontaktin, kuljetti lempeästi kätensä pojan sekaisten, mustien hiusten läpi ja piteli lopulta kiinni tämän käsivarsista.
”Alahan selittää,” hän kehotti tai pikemminkin käski, joskin pyrki pitämään sävynsä mahdollisimman rohkaisevana.
”Mmh...Eikö me...voitaisi mennä ensin kotiin?” poika ehdotti yhä epäröiden, sulkien silmänsä ohikiitäväksi hetkeksi ja katsahtaen pikaisesti sadan metrin päässä olevalle mökille päin, hieman epävarmana. Yhtäkkiä ajatus siitä ettei isä ja Remus koskaan tapaisi, tuntui taivaallisen houkuttelevalta vaihtoehdolta.
”Ei, emme voi,” Jacob totesi tiukempaan sävyyn, mutta yhä lempeästi. Pyynnön syyhyn oli aivan liian paljon vaihtoehtoja – varsinkin kun poika oli rikkonut katsekontaktin ja vilkaissut mökin suuntaan, mutta yksi asia oli varma; täältä ei päässyt kaikkoontumaan ja hän ei tiennyt millainen velho tai noita nämä estot oli loihtinut.
”Hunter, kulta, tiedän että et ole täällä yksin. Mitä tapahtui? Tätä kai tarkoitit kirjeessäsi?” hän jatkoi, hakien uudestaan katsekontaktia ja saikin sen hetkeksi, pojan hämmentyneisyyden takia.
”Ai...? Umm...No...” poika aloitti ja mietti ensin lähinnä sitä miten älytöntä olikaan ollut unohtaa että velho jolla oli rikosetsivän ura takanaan ja yhä ammattina rikospoliisi, luonnollisesti omaisi lukemattomia taitoja ja keinoja selvittää tällaisia juttuja. Pian hän laski katseensa käsiinsä joita oli alkanut väännellä levottomana.
”Minä...lähdintuntemattomanmukaanmuttapyytämättäjavapaaehtoisesti,” hän sitten sanoi hätäisesti ennen kuin rohkeus pettäisi täysin. ”Anna anteeksi, en suunnitellut sitä tai mitään! Isi, tiedät etten ikinä tekisi niin normaalisti!” poika parahti syvällä tunteella heti perään, kädet ristissä ja hypähteli hieman, katseensa huomaamattan etsiytyneenä takaisin isänsä silmiin.
”Hän on susi...niinkuin...minä,” Hunter lopetti selityksensä paatoksella mutta hengästyneenä, laski kätensä alas ja tuijotti isänsä silmiin epätoivoisena, kuin kysyen kuinka paljon tämä juuri nyt vihasi häntä.
”Sitä minä tarkoitin...muun muassa...” poika lisäsi kuiskaten ja laski katseensa alas.
Jacobin katse tummeni, mutta siinä oli aluksi vain shokki sillä hän ei ollut tosissaan uskonut että Hunter menisi koskaan missään tilanteessa vieraiden mukaan, sitten huoli siitä että vaikka tämä olisikin totta, pojalla tosiaan olisi ongelma jos tämä kuvitteli että kaikki kaltaisensa olivat ystäviä tai vielä pahempaa, jos ei pystynyt hallitsemaan valintojaan näiden seurassa.
”Minä tiedän ettet normaalisti lähtisi,” hän totesi rauhoittavaan sävyyn, selvittyään hetkestä jotenkuten yli ja nosti Hunterin kasvoja tämän alettua taas tuijotella maata. ”Mutta-”
”Ei hän pakottanut tai pyytänyt minua mukaan,” poika vakuutteli alakuloisena ja nyki ajatuksissaan kaulahuivia isänsä yllä.
”Ehkä ei,” Jacob kommentoi tulkitsemattomaan sävyyn, ja sen tarkemmin ajatuksiaan jakamatta. Kylmä tosiasia oli että se joku oli kuitenkin hyväksynyt pojan mukaansa ja se oli käytännössä sama asia kuin mukaan pyytäminen. Ja se joku oli estänyt häntä pääsemästä poikansa luo monenlaisilla suojaloitsuilla. Hunter oli poikkeuksellisen taitava ikäisekseen, mutta ei aivan niin hyvä.
”Hunter, rakas...Koskiko hän sinuun tai satuttiko sinua millään tavalla?” Jacob kysyi ja oli kuolla jo pelkästä kysymisestä, mutta pysyi vahvana, onnistuen pitämään pelon äänessään ja katseessan minimaalisena, toiveissa ettei hänen tunteensa vaikuttaisi pojan vastaukseen. Ainahan hän voisi – ja aikoikin myöhemmin – käydä läpi pojan muistoja viime yöltä lukilitiksen avulla, mutta tämä oli asioita joista olisi pakko myös puhua.
Hunter ähkäisi hiljaa yrittäessään ankarasti käsitellä kysymystä joka kalskahti oudolta. Joo, Remus oli koskenut häneen, silloin kun paimensi poispäin ihmissudenmetsästäjän läheltä vähän ennen muodonmuutosta. Mutta miksi tuollaisista piti olla huolissaan? Ja mitä satuttamiseen tuli, vastaus oli selvä ei. Päinvastoin.
Jacob ei voinut sille mitään että pojan epävarmuus vaikutti pahalta, vaikka hän tajusikin että oli esittänyt kysymyksen huonosti, että ainakin osittain epävarmuus johtui siitä ettei tämä ollut ymmärtänyt kysymystä.
”Ei,” tämä sitten vastasi mutta hämmennystään kuulosti vain puolivakuuttavalta eikä edes ottanut katsekontaktia, yhä painiessaan kysymyksen kanssa.
Jacob vetäisi henkeä ja esitti kysymyksen uudestaan.
”No...Koskiko hän sinuun millään tavalla tai tekikö ylipäätään jotain mikä oli mielestäsi epämukavaa?”
”Ei,” poika vastasi sillä kertaa heti ja täydellä varmuudella ja katsahti isänsä kasvoihin. Hän ei vieläkään ollut täysin varma kysymyksestä mutta oli sentään vastauksestaan.
”Hyvä,” Jacob henkäisi. ”Erittäin hyvä...” hän toisti sydämestään, silittäen pojan poskea mutta katseensa siirtyen jo kohta mökin suuntaan. Ei hän ollut vielä täysin valmis luopumaan epäilyistä vaikka kuinka olisikin halunnut uskoa pojan sanat. Oli vain aivan liian mahdollista että asiat olivat toisin. Ensinnäkin jo pelkästään ihmisen normaali psykologia; ehkä Hunterin mieli oli torjunut liian haitalliset muistot, missä tapauksessa niiden kaivaminen lukilitiksellakin olisi aikamoinen haaste, muttei toivon mukaan mahdotonta. Mutta toisaalta kyseessä oli aikuinen velho joka pystyisi hyvin unhoituttamaan haluamansa muistot. Se tosin ei ehkä olisi kovin todennäköistä.

”Iskä...”, Hunter sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, aloittaen varovaiseen sävyyn kuin kokeillen oliko lupa puhua. Syyllisyys alkoi kaivertaa häntä oikein urakalla nyt kun hänellä oli aikaa miettiä.
”Remus on yksi hyvistä ihmisistä. Hän huolehti minusta, olisi tuonut kotiinkin nyt aamulla. Itse asiassa hän haluaisi puhua kanssasi,” poika jatkoi rohkeammin ja vakaasti, lukuunottamatta pientä värähdystä jonka syyllisyydentunto toi mukanaan. Hänkin katsoi mökille päin.
Jacob nousi seisomaan ja katsahti kulmat kurtussa pohtien alas poikaansa ja taas mökille. Tuo viimeisin oli kyllä koko keskustelun yllättävin tiedotus.
”Hän ei edes yhtään pitänyt siitä kun sai selville että-” Hunter jatkoi Remuksen puolustusta, mutta lopetti äkisti tajutessaan mille alueelle meni.
”Että mitä? Ja tekikö hän jotain sen jälkeen?” Jacob kysyi kääntäen katseensa poikaan. Sävy oli kannustava, mutta ei vaikuttanut auttavan.
”Minä...Minä...” Hunter yritti ja muuttui koko ajan surkeamman näköiseksi eikä vilkaissutkaan isäänsä. ”...en voi sanoa,” hän päätti yrityksensä. Hän ei mitenkään saisi itsestään irti tunnustaa että oli valehdellut perheensä pois. Rakkaan, rakkaan perheensä. Ja elämänsä tärkeimmän ihmisen. Vaikka hän tunsi että se johtui ongelmastaan ihmissusirakkauden kanssa, hän ei silti antanut itselleen anteeksi.
Huoli Jacobin sisällä otti taas syöksynousua. Tässä ei saisi olla mitään mitä poika ei voisi sanoa.
”Kyllä voit,” hän sanoi lempeästi ja nosti pojan leukaa ylöspäin. ”Mikään maailmassa ei voi vähentää rakkauttani sinuun. Sinun täytyy muistaa se,” hän totesi ja sulki pojan uudestaan syleilyyn muttei tällä kertaaa nostanut, silitti vain tämän hiuksia toisella kädellään.
Hunter henkäisi osittain helpottuneena, osittain tuskaisena.
”Anteeksi, en voi. Mutta Remus kumminkin kertoo...” hän mumisi sillä ei nähnyt mitään keinoa millä Remus voisi välttyä kertomasta tai miksi edes haluaisi jättää kertomatta.
”Hyvä on, poika, hyvä on...” Jacob totesi tyynnytellen.
”Mennään sitten katsomaan löytyykö tuolta enää ketään,” hän lisäsi ja lähti hiljalleen kävelemään mökille, pitäen pojan vierellään kainalossaan.
”Ihan totta, hän on tosi kiva. Myös tosi arka, niin että ethän grillaa häntä liikaa?” Hunter sanoi vilpittömästi ja tuijotti noin puoli metriä ylös missä isänsä kasvot olivat.
Mies katsahti poikaan sanaakaan sanomatta, ja käänsi sitten vakavan katseensa tiiviisti kohti mökkiä, pitäen taikasauvansa valmiina ja tehokkaimmat suojaloitsut mielensä päällä.

Remus ei tiennyt mitä Hunter näki, mutta tämän lähtiessä mökistä, hänkin ehti jo hätääntyä ennen kuin vilkaisi ikkunasta ylös, varmistaakseen ettei toinen ollut saanut jotain typerää taas päähänsä. Ulkona hän näki miehen hahmon. Hunter juoksi tämän luokse tavalla, joka riitti viestimään Remukselle, että kyseessä oli mitä todennäköisimmin pojan isä, jota tämä oli väittänyt kuolleeksi. Olihan poika toki myöhemmin kertonut totuuden, osittain siihen pakotettuna eikä Remus voinut tätä syyttääkään. Hän jos kuka tiesi, millaisia huligaaneja pojat osasivat tuossa iässä olla ja vielä vanhempinakin. Hän oli seurannut sitä vierestä elämänsä parhaimmat vuodet, joihin palasi muistoissaan yhä liiankin usein.
Remus vetäytyi ikkunasta ja nojasi päänsä käsiinsä. Hän ei osannut kuvitella kuinka huolestunut toisen isä oli ollut tai millaisena pedofiilinä tämä häntä todennäköisesti piti. Remus tiesi olevansa velvollinen kohtaamaan Hunterin isän ja selittämään tälle kaiken juurta jaksaen, mutta nyt tuon hetken vääjäämättä lähestyessä, hän tunsi olonsa hyvin hermostuneeksi.
Vaikka Hunter olikin väittänyt isänsä menehtyneen, ei se oikeuttanut häntä ottamaan tätä mukaansa, mutta jostain syystä hän oli heltynyt pojan napittavan katseen alla eikä hän ollut pakottanut tätä kotiinsa vielä totuuden selvitessäkään. Kenties hän ei ollut itsekään täysin ajatellut päätöstensä seuraamuksia. Hunterin vanhemmat olivat varmaan olleet kuolla huolesta ja hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, miten kamalalta tilanne näiden näkökulmasta vaikutti.

Remus nousi jaloilleen ja etsi taikasauvansa. Hän ei tiennyt kuinka varautunut pojan isä oli, mutta tilannetta tuskin parantaisi se, että hänellä olisi taikasauva kätensä ulottuvilla. Samalla hän toisaalta riskeerasi itsensä, mutta Hunterin isä tuskin häntä tappaisi, ainakaan poikansa edessä… Remus kävi hetken mielessään läpi omanlaisiaan kauhukuvia siitä, kuinka tämä kaikki pahimmillaan saattaisi päättyä, vaikka tiedostikin noiden vaihtoehtojen epätodennäköisyyden.
Huokaisten hän laski taikasauvansa lähimmälle pöytätasolle. Hän oli niin suuren anteeksipyynnön ja niin pitkän selityksen velkaa Hunterin isälle, ettei hän edes tiennyt mistä aloittaisi. Hän ei osannut suoraan samaistua tämän asemaan, mutta hän muisti kyllä jotenkin sen, kuinka huolissaan isänsä oli ollut, kun hän oli kadonnut ja palannut kotiin verillä. Isänsä ei ehkä ollut suhtautunut siihen parhaalla mahdollisella tavalla, mutta Remus muisti kyllä joitain muistikuvia kotioloistaan ja siitä, kuinka ne hänen puremansa jälkeen muuttuivat.
Siinä mielessä Hunter oli hyvin onnekas. Tämän isä oli nytkin tehnyt kaiken mahdollisen löytääkseen poikansa, ei tämä muutoin tänne saakka olisi tietään raivannut.

Remus ei tahtonut vaikuttaa tippaakaan vastahakoiselta pojan isän kohtaamisen suhteen, sillä se voisi vaikuttaa tämän suhtautumiseen ja näin arassa tilanteessa ensivaikutelma oli äärimmäisen tärkeä. Remus vain ei ollut järin hyvä ensivaikutelman antamisessa ja kävi hyvin kömpelöksi ollessaan hermostunut.
Hän seisoi hetken oven edessä, kunnes pyyhkäisi kämmentään housujensa paikattua kangasta vasten ja tarttui ovenkahvaan. Viimeinen pitkä hengähdys ennen kuin hän avasi oven hitaasti ja puri kevyesti alahuultaan kohdatessaan Hunterin isän katseen. Varovasti hän irrotti otteensa ovenkahvasta ja vei sormenpäänsä nyppimään toista hihansuutaan.
”Si-sinä olet kai… Hunterin isä”, hän ennemminkin totesi kuin kysyi eikä kyennyt piilottelemaan hermostuneisuuttaan. Hetken hänen katseensa harhaili missä tahansa muussa kuin pojan isän kasvoissa, kunnes Remus sai jälleen otteen niskavilloistaan ja suoristi kaulansa.
”O-olen hyvin pahoillani kaikesta… aiheutetusta huolesta… Mi-minä en ole… erityisen hyvä ymmärtämään poikien… valkoisia valheita”, Remus sai sanottua ja astui hitaasti, hieman epäröiden syrjään ovensuusta, ”Ha-haluatko teetä?”

Jacob kuunteli mutta vain tarkasteli vaiti miehen olemusta ja ulkomuotoa, katseessaan syvä sekoitus paheksuntaa, huolta ja vihaa, tiukentaen otettaan taikasauvasta ja pojastaan. Mies vaikutti häntä itseään paljon nuoremmalta, joskin sitä oli hieman hankalaa tarkemmin arvioida tämän erittäin väsyneen ja hieman rähjäisen ulkomuodon alta. Tämän kasvoissa olevia melkoisia arpia hän olisi kyseenalaistanut hurjasti enemmän jos ei olisi tiennyt miehen olevan ihmissusi. Mutta nytkään hän ei sivuttanut niitä noin vain, varsinkin nuo selvästi tuoreet arvet kiinnittivät hänen huomionsa ja epäilynsä.
Mies ei pinnallista ulkonäköään lukuunottamatta vaikuttanut mitenkään uhkaavalta, mutta elämän karu tosiasia oli se että ne pahimmat psykopaatit osasivat vaikuttaa jopa täysin normaaleilta.
"Ei kiitos," hän vastasi teetarjoukseen, yllättyen miten olikin saanut kylmään sävyynsä hitusen kohteliaisuuttakin. "Mutta voisimme silti siirtyä takaisin sisälle." hän jatkoi, taikasauvansa yhä osoittaen Remuksen rintakehää. Hän halusi tarkastella paikkaa kunnolla, ja hän todella toivoi että Hunterkin oli muistanut olla ottamatta vastaan ruokaa tai juomaa.
"Sinä ensin," Jacob totesi katse tiiviisti Remuksen kasvoissa. "Pidä kätesi niin että näen ne koko ajan, eikä mitään äkkinäisiä liikkeitä," hän komensi eikä ottanut vielä askeltakaan eteenpäin.
Ennen kuin hän itse astui saati päästi Hunteria oven läpi, hän koetti loitsuin oliko mökin sisällä minkäänlaisia suojaloitsuja tai pimeää taikuutta, mutta ei vaikuttanut olevan. Hän elehti Hunterin pysymään ulkopuolella ja meni ensin itse sisään, katseensa kierrellen mökissä, mutta sivusilmällä tarkkaillen myös Remusta. Ikkunan alla oleva sohva vaikutti melko uudelta vaikka muu mökin sisältö oli nuhjuista ja pölyistä, pöytätasolla oli taikasauva joka ei ollut Hunterin, huoneessa oli vain yksi vuode jota kukaan ei vaikuttanut käyttäneen, mutta lattialla oli sohvatyynyjä ja peitto - todennäköisesti jonkinlainen vuode jossa joku oli maannut. Epäilemättä lapsi. Missään ei päällepäin näkynyt mitään ehdottoman vaarallista ja kun mitään ei tapahtunut eikä mökin ensimmäisestä huoneesta löytynyt mitään huutavan hälyttäviä sen hetkiselle tilanteelle, hän viittasi pojan astumaan sisään, ja veti tämän jälleen lähelleen.
"Mitä 'poikien valkoisia valheita'?" Jacob sitten kysyi keskittyessään taas katsomaan Remusta, taikasauvansa yhä valmiina tähän osoittaen. Hän ei liikaa yrittänytkään piilottaa sävystään epäilystä siitä että väite voisi olla vain mielenkiintoinen keksityn tarinan alku, tosin mukana oli myös aitoa uteliaisuutta sillä tottakai vekara olisi voinut sepittää jotain jos tosiaan oli tuppautunut tämän mukaan.
Hunter kalpeni, hypisteli hermostuneena avoimen farkkutakkinsa vetoketjua, pidätti hengitystään ja laski katseensa tiiviisti lattiaan. Voi kun tästä voisi vain kadota ilmaan, siirtyä jonnekin. Mutta ilman ilmiintymisen mahdollisuutta ja taitoa se vaati äärimmäisen voimakasta pelkoa vaaratilanteessa ja siitä tässä ei nyt lainkaan ollut kyse.

Remus ei tiennyt uskoiko Hunterin isä hänen sanojaan pätkän vertaa. Toisaalta hän ei ymmärtänyt kuinka saattoi toisen silmiin vaikuttaa niin pahalta ihmiseltä, kuin minä tämä selvästikin häntä yhä piti, mutta toisaalta, kun hän pohdiskeli asiaa pidempään. Hän oli se mies, joka oli vienyt toisen pojan mukanaan, suojannut alueen loitsuin ja näytti juuri tällä hetkellä arpisine kasvoineen hyvinkin väkivaltaiselta. Remus ei tiennyt kuinka onnistuisi vakuuttamaan miehen siitä, että olisi tehnyt kaikkensa suojellakseen Hunteria. Hän oli hyökännyt Griffinin kimppuun, jotta Hunter säästyisi uusilta, ikäviltä muistoilta ja tätä koko loppuelämän piinaavalta syyllisyydeltä. Siltä samalta, joka häntä piinasi yhä jo senkin vuoksi, että hän oli koettanut täydenkuun yönä tappaa Severuksen.
Remus nyökäytti pienesti päätään. Hän joi teetä aina tilaisuuden tullen ja koki sen rauhoittavana tekijänä, mutta Hunterin isän tapauksessa mikään tuskin olisi rauhoittanut häntä tarpeeksi, siinä missä ei varmaan ketään muutakaan läsnäolijoista.

Hänestä tuntui niin väärältä tulla kohdelluksi rikollisen tavoin, kun hän itse tiesi, ettei koskaan kykenisi satuttamaan ketään. Hän kuitenkin koetti ymmärtää miehen mielentilaa ja totteli kiltisti tämän käskyjä, pitäen kädet edessään astuessaan hitaasti sisälle.
Mies tarkasteli mökkiä pidemmän aikaa ja Remuksen teki mielensä kertoa, ettei mökki suinkaan hänen ollut, mutta päätti sulkea suunsa. Mökin omistajuus oli toisarvoinen asia, eritoten nyt, kun häntä yhä osoitettiin taikasauvalla ja yksikin väärä ele tai sana voisi saada Hunterin isän säikähtämään ja loitsimaan.

Miehen kysymys sai Remuksen silmäisemään hämmentyneenä Hunteria, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Hetken hän pohti, pyytäisikö isää lähettämään Hunterin toiseen huoneeseen, mutta pojan nyt jo jotenkin tuntien Remus tiesi aavistaa, että tämä vähintäänkin salakuuntelisi heidän keskusteluaan muutoinkin ja isä tuskin päästäisi tätä hetkeen silmistään.
”Hunter ei siis kertonut…”, Remus huokaisi ja yhä mahdollisimman rauhallisin, joskin hieman tutisevin askelin suuntasi vuoteelle ja istuutui sen reunalle. Hän joutui miettimään tarkkaan kuinka asian esittäisi, mutta päätyi pian avaamaan suunsa;
”Hunter… v-väitti vanhempiensa ku-kuolleen, joten en… osannut olla aluksi e-edes huolissani.”
Remus koetti tapailla varovaista hymyä, joka jäi kuitenkin hyvin laihaksi ja katosi pian.
”Syy on minun, olisihan minun pitänyt aa-vistaa…”, hän jatkoi pettyneenä itseensä. Hän oli viettänyt Tylypahkassa vuosia taatusti koko velhomaailman historian pahimpien huligaanien kanssa eikä siitä huolimatta ollut epäillyt Hunteria tämän väittäessä vanhempiaan haudan omiksi.
”Olen ehkä hieman l-liian ohjailtavissa”, Remus naurahti hermostuneena, kohottaen katseensa Hunterin isään, koettaen tavoittaa tämän katseen kuin suora katsekontakti voisi todistaa hänen puhuvan totta, ”Mutten i-ikinä vahingoittaisi ketään ja… P-pidin Hunterista huolta, mutta s-saadessani tietää sinusta o-oli jo liian myöhäistä lähteä… Viemään po-poikaa kotiin, joten…”
Niin, toinen oli varmasti huomannut hänen suojausloitsunsa ja hankkiutunut eroon niistä tänne päästäkseen. Ne olivat ehkä olleet hieman liikaa kun kumpikin heistä oli kuitenkin ollut sudenmyrkkyjuoman vaikutuksen alaisena, mutta toisaalta… Paikalle olisi saattanut sattua muitakin Griffinin kaltaisia, jotka tahtoivat satuttaa ihmisiä.

Jacob ei ollut uskoa korviaan vaan juuttui mielessään Remuksen ensimmäisiin sanoihin, mutta kuunteli kuitenkin loppuun. Myös Hunter epäili oliko kuullut oikein, ja tuijotti nyt Remusta järkyttyneenä.
”Minä EN väittänyt heitä kuolleiksi!” poika huudahti hätääntyneenä ja hieman vihaisena moisesta tulkinnasta, ja siirsi laajenneiden silmiensä katseen Remuksesta ylös isäänsä. Tuon jälkeen varsinaiset väitteet eivät tuntuneet enää niin vaikeilta toistaa.
”Minä sanoin että ette ole enää kuvioissa! En muuta,” hän tarkensi vilpittömyyttä huokuen. Hän muisti sanavalintansa erityisen tarkasti juuri siksi että kuolleeksi väittäminen oli käynyt ohikiitävän hetken mielessä lisäkysymysten välttämiseksi, mutta hän nimenomaan ei ollut pystynyt väittämään moista koska rakasti perhettään liikaa suoltaakseen niin rumaa valhetta.
”E-ei se ole paljonkaan parempi, mutta niin minä sanoin. En ikinä väittäisi teitä kuolleiksi...” hän jatkoi normaalimalla äänenvoimakkuudella ja räpytteli hurjasti silmiään. Äänestäkin kuului selvästi että hän yritti kaikkensa ettei itkisi.
Jacobin yllättyneisyys ja jonkinasteinen järkytys suli jonkinasteiseen ymmärrykseen, kun hän käänsi katseensa poikaan. Tämä oli se mitä ei ollut saanut sanotuksi, ja mahdollisesti yksi seikka mitä tenava oli tarkoittanut kirjeessään, todetessaan vihdoin itsekin näkevänsä että omasi ongelman ihmissusirakkautensa kanssa. Ja vaikka se olikin todella hälyttävää, hän toivoi sydämensä pohjasta että pojan väitteessä ei ollut kyse mistään muusta. Tavallaan hän ymmärsi Remuksenkin puolta, mutta sekään ei ollut niin yksiselitteinen kuin voisi toivoa.
”Minä tiedän,” Jacob totesi rauhoittavasti ja halasi poikaa lempeästi. Hän ei juuri nyt kyennyt suhtautumaan paljastuneeseen täysin, tässä sopassa oli aivan liikaa käsittelemistä muutenkin. Hän halusi vain viestittää pojalle ettei tämäkään mitenkään muuttanut hänen rakkauttaan toisin kuin poika todennäköisesti juuri sillä hetkellä halusi. Hunter henkäisi syvään ja tuskaisesti, ja sulki silmänsä.

Oli Jacob toki huomioinut ettei Remuksen silmissä ollut valhetta tämän puhuessa. Mutta maailmaan mahtui loistavia valehtelijoita. Miehen jatkuva ja pahemmanpuoleinen änkytys taasen viesti valtavasta hermostuneisuudesta – tai loistavasta näyttelijästä. Ja vaikka Remus olisikin huolehtinut Hunterista - se ei poistanut mahdollisuutta että mies olisi itse satuttanut poikaa. Satuttaminen ja huolehtiminenkin kun olivat suhteellisia käsitteitä, ja riippuivat myös siitä kuinka terve ihminen niistä puhui.

Hän oli sen verran taitava lukilitiksessa että pystyi lukemaan ihmisen tuoreimpia muistoja ja niihin liittyviä tunteita kun johdattelisi kysymyksillä. Mutta hän ei pystynyt harjoittamaan sitä sanattomasti. Ilman taikasauvaa kyllä, mutta ei sanattomasti. Ei hän yleensä halunnutkaan tunkeutua kenenkään mieleen salaa, mutta tässä tilanteessa siitä olisi saattanut olla hyötyä. Toinen saattaisi toki olla jo valmiiksi varautunut siihen, ja vaikkei olisikaan niin loitsun lausuminen edes kuiskaten saattaisi antaa varoituksen ja tämä velho voisi olla vaikka miten hyvä okklumeuksessa. Toisaalta, olisi vallan hyvin voinut muunnella muistojaan niin taitavasti että se vaikuttaisi aidolta. Tai jopa lisätä valheellisia muistoja. Ei, tuntemattoman aikuisen velhon ollen kyseessä, ei ollut järkeä yrittää penkoa tämän mieltä koska siihen ei voisi kuitenkaan luottaa - ei ainakaan juuri sillä hetkellä.
Hunter oli periaatteessa toinen juttu, lapset eivät mitenkään kyenneet salailemaan mitään lukilitiksen edessä. Paitsi tietysti jos mieli tosiaan esti muistamasta liian pahoja kokemuksia, tai joku oli loitsulla unhoituttanut tai muuttanut ne...
Mikään taikakeinoin salailtu ei toki ollut mahdotonta jäljittää, koska taikuudesta jäi aina jonkinlainen jälki, mutta muistiloitsut olivat äärimmäisen monimutkaisia ja vaarallisia joten niiden jäljittäminen oli todella vaikeaa ja riskialtista. Tässä tapauksessa totuus täytyi siis pyrkiä kaivamaan ensisijaisesti ja erityisesti muuta kautta. Hän lukisi kyllä pojan muistoja ja etsisi äärimmäisen tarkkaan mahdollisia muuntelun jälkiä, mutta ei missään nimessä vakuuttuisi täysin vaikkei niitä löytyisikään.
Voi miten palavasti hän toivoikaan että Remus olisi ollut jästi.

”Otit siis hänet mukaan, koska uskoit ettei hänellä ole perhettä,” Jacob totesi siirtäen katseensa takaisin Remukseen. Sävy oli nyt aavistuksen verran vähemmän vihamielinen, mutta edelleen huokui epäluottamusta. Kai Remuskin tajusi että moni paha ihminen käyttäisi suurella ilolla hyväkseen orvon tai hylätyn lapsen tilannetta, koska silloin voisi tehdä mitä vaan eikä jäisi kiinni.
Jacob olisi oikein mielellään hieman rentoutunut ja uskonut enemmän miehen mahdolliseen vilpittömyyteen, käyttänyt ihmistuntemuskykyään, mutta hän oli nähnyt ja kokenut elämässään työnsä kautta aivan liian paljon ja tässä oli kyse hänen omasta pojastaan. Tämän takia poliisien ei mielellään annettu henkilökohtaisesti kuulustella epäiltyjä jos kyseessä oli läheiseen liittyvä rikos. Niistä kuulusteluista saattoi irrota väärä tunnustus tai pahempaa. Ainoa syy miksi hän kykeni pysymään näinkin rauhallisena ja objektiivisena oli että hän oli enemmänkin kysymässä 'mitä olet tehnyt?' kuin 'teitkö sen?', poika oli ehtinyt kertoa oman versionsa, vaikuttanut ainakin näennäisesti vahingoittumattomalta, ja oli tässä hänen sylissään. Tilanne olisi taatusti aivan toinen jos hän olisi huomannut pojassaan pienenkin haavan tai mustelman, tai jos poika olisi käyttäytynyt häiriintyneesti. Mutta tunneasioiden lisäksi ilmassa kirkui vielä liuta todella hyviä kysymyksiä mitkä estivät häntä arvioimasta Remusta täysin neutraalisti.
”Mutta ei ollut liian myöhäistä antaa minun hakea poika täältä. Sen sijaan jouduin etsimään paikkaa koko yön koska joku halusi-” hän jatkoi kasvavalla paatoksella, mutta keskeytti kun mökin ulkopuolelta kuului juoksuaskelia.
Ovesta ilmestyi varautuneena toinen nelikymppinen mies.
”Jake, onko kaikki kunnossa?” tämä kysyi hieman hengästyneenä, taikasauva valmiina loihtimaan mitä vain ja sekavantunteinen katseensa käväisten kolmikossa, kiertäen huoneessa ja kiinnittyen takaisin tilanteeseen joka vaikutti suhteellisen rauhalliselta. Hän ei heti nähnyt kolmatta henkilöä istumassa vuoteella sillä tämä oli juuri sopivasti Jacobin ja Hunterin takana.
”Toivon niin,” Jacob totesi, äänessään kuitenkin enimmäkseen kaikkea muuta kuin toivoa, joskin sekin vivahti välissä. ”Daniel, vietkö Hunterin kotiin. Minun täytyy...puhua tämän miehen kanssa.” hän jatkoi ja vasta silloin poika palasi tilanteen tasalle ankeista ajatuksistaan, kääntäen katseensa oven suuntaan jolta Daniel asteli huolestuneen oloisena, etenkin saatuaan Remuksenkin näköpiiriinsä.
”Oh...Hei, Danny,” Hunter tervehti, ääni vaisuna, mutta olemus aavistuksen verran kirkastuen ihan vain koska hän ei ollut nähnyt kummisetäänsä pitkään aikaan.
”Ja anteeksi, mutta minä haluan jäädä, iskä, minä haluan jäädä tänne. Minäkin haluan puhua,” poika jatkoi heti perään varsin kiihkeästi, nostaen katseensa Jacobiin. Hän ei pitänyt ajatuksesta että Remus ja isä saisivat jutella keskenään ilman että hän saisi saman tien lykätä väliin oman versionsa tapahtumista.
”Oletko varma ettet halua minunkin jäävän?” Daniel kysyi vilkaisten Jacobiin, mutta lähinnä tarkastellen arvioivasti Remusta, hänenkin katseessaan avoimesti epäluottamusta ja paheksuntaa, joskin ei aivan niin voimakkaasti kuin Jacobilla. Mutta hänkin rakasti Hunteria, ja Jacobia ja oli ollut tämän elämässä läheisesti kun tämä oli menettänyt koko perheensä, kauan sitten.
”Olen. Kiitos, mutta tämä selviää paremmin kun tiedän että poika on turvallisesti kotona,” Jacob totesi ja katsoi sitten alas Hunterin nykiessä kovasti hänen kaulahuiviaan.
”Mutta kun-” poika aloitti vastaanväittämisen, muttei ehtinyt pidemälle. Jacob kyykistyi tämän eteen.
”Minä kuuntelen kyllä sinuakin, mutta tässä voi mennä niin kauan että...” hän sanoi lempeästi ja päättäväisesti, vaikkei oikeastaan tiennyt miten oikeastaan yritti asiaansa perustella. Pojan turvallisuuden lisäksi toinen syy kun oli että keskustelua pitäisi käydä niin mutkattomasti kuin mahdollista ja silloin ei pikkupoikien sopinut olla kuuloetäisyydellä. ”Usko minua, kaikki selviää kyllä...Mutta sinun on aika mennä kotiin.”
Hunter tuijotti takaisin niin vetoavasti kuin osasi, mutta joutui luovuttamaan kun isän katse ei värähtänytkään.
”Niin kai sitten,” poika henkäisi ja vaikutti vastahakoiselta mutta hyväksyneen sen ettei ollut vaihtoehtoja.
”Rakastan sinua,” Jacob kuiskasi täydestä sydämestään noustuaan puoliksi ylös, ja painoi suukon pojan otsalle.

Hunter vastasi siihen hymyllä, ja käänsi sitten huomionsa Remukseen. Pojan olemus muuttui kertaheitolla epävarmemmaksi. Häntä vaivasi kaiken muun päälle suru ja pelko siitä ettei ehkä ikinä enää tapaisi Remusta, tai ainakaan ennen kuin täyttäisi kahdeksantoista ja saisi itse päättää. Etenkin kun hän koki kovasti haluavansa sanoa jotain, muttei tiennyt mitä tai miten. Hän siirtyi vain hiljaa Danielin luo, katse viipyen Remuksessa. Siinä oli asteen verran lapsekasta kiintymystä, Remus oli tavallaan tuntunut kuin coolilta sukulaiselta jonka kanssa oli turvallinen olo mutta jota ei tarvinnut totella jos ei huvittanut. Ja paljon kiitollisuutta, sillä ainakin alitajuisesti hän tiedosti miten paljon Remus oli hänestä huolehtinut, ja hänestä oli ollut hirmuisen mukavaa saada jutella toisen kaltaisensa kanssa. Remus oli kovin hyväntahtoinen ja välittävä persoona. Isä ei varmaan sitä näkisi nyt, ehkä ei huomenna tai ensi vuonnakaan...eikä hän tätä siitä voisi syyttää...mutta toivoi koko sydämestään että isä antaisi sille tilaisuuden jonain päivänä.
Poika ei saanut sanotuksi edes 'hei', mutta antoi Remukselle pienen, lämpimän hymyn ja nosti kättään pikkuisen ja vilkutti vaisusti kuin ei tietäisi oliko tämä näkemiin vai hyvästi.
Sitten hän hitaasti käänsi selkänsä mökille ja käveli kummisetänsä vierellä ovesta ulos, vihdoin kotimatkalle.

Jacob oli seurannut pojan lähtöä, ja yritti ammentaa tämän olemuksesta ja silmistä jonkinlaista voimaa pysyä asiallisena ja rauhallisena. Hän halusi selvittää totuuden, vähän enemmän kuin halusi kirota tai tappaa Remuksen kirjaimellisesti. Hunterin kadotessa ovesta, hän käänsi läpitunkevan katseen takaisin Remukseen, puristaen taikasauvaansa tavallista kovempaa.
”'En ikinä satuttaisi ketään', sinä sanot,” hän totesi terävästi, ”Todella toivon niin. Mutta minä vain mietin miksi..kolmekymmentä-jotain...aikuinen mies haluaa viettää yönsä tuntemattoman 11-vuotiaan lapsen kanssa sittenkin kun tietää ettei tämä tarvitse lapsenvahtia. Ja vielä estää perhettä hakemasta poikaa kotiin. Mitä helvettiä olet tehnyt pojalleni?”
Olihan Hunter ilmeisesti jo alussa valehdellut olevansa hylätty, mutta nähden siihen miten pahoillaan tämä oli vaikuttanut siitä olevan ja miten onnellinen tämä oli vaikuttanut olevan eilen kotiin palaamisesta, tuntui hyvin epätodennäköiseltä että tämä olisi mustamaalannut heitä.



// Niille joille tekstissä oleva linkki ei näy...
Daniel: images2.fanpop.com/images/photos/5200000/Hugh-in-The-Jane-Austen-Book-Club-hugh-dancy-5247333-1024-576.jpg

P.S.
Jacobin näkökulman ja asenteen kirjoittaminen Remusta kohtaan on hiton haastavaa kun tiedän totuuden ja rakastan Remusta. =DD //

// x'D no hyvältä toi lopputulos ainaki vaikuttaa //

Remus ei ollut vielä koskaan elämänsä aikana ollut yhtä epämukavassa ja pelottavassa tilanteessa. Tai no, oli hän kohdannut useita epämiellyttäviä ja pelottavia tilanteita, mutta harvemmin hän oli sellaisissa tilanteissa ehtinyt pohtimaan niiden ikävyyttä ja sitä, mitä hänelle saattaisi niiden tilanteiden aikana tapahtua.
Remus tyytyi hymyilemään surulliseen tapaansa Hunterille ja nyökäyttämään pienesti päätään. Hän ei epäillyt Hunterin isän kykyä ja rohkeutta tappaa häntä, muttei hän tahtonut Hunterin pelkäävän puolestaan. Hän itse ei ehtinyt pohtimaan sitä, näkisikö poikaa vielä, sillä tämän isän taikasauva osoitti yhä vakaana häntä kohden eikä mies osoittanut juurikaan leppymisen merkkejä.
Remus tunsi käsiensä hikoavan ja tuijotti syliään hermostuneena. Hän ei osannut selittää tekojaan. Kenties ensimmäistä kertaa elämässään, hän ei todella tiennyt miksi oli tehnyt niin ja silti hän tiesi joutuvansa selittämään syynsä jollain keinolla, mutta kuinka... Hän ei ikinä satuttaisi lapsia, mutta Hunterin isä olisi kenties vaikea saada vain hokemalla uskomaan moista väitettä, kun hän saattoi kuitenkin aina niin tahtoessaan valehdella, vaikkei ollutkaan valehtelevaa sorttia. Herra King ei tuntenut häntä senkään vertaa kuin poikansa, joten tämä tuskin tuntisi empatiaa poikansa kanssa yötä viettänyttä, arpista, ryysyihin pukeutunutta, liki nelikymppistä velhoa kohtaan.

Remus puri parhaillaan haavaa huuleensa Hunterin kadottua jo ovesta ja kohotti sitten surkeina tuikkivat silmänsä tämän isään, koettamatta saada tätä murtumaan katseensa alla.
"M-minä kai...", Remus aloitti vaiteliaana ja rykäisi, vieden kätensä sivelemään kaulaansa, "...näin hänessä i-itseni... minä olin... tuossa iässä hy-vin yksinäinen, joten... minä kai..."
Ihmissusi huokaisi ja laski katseensa takaisin syliinsä. Ei pelkkä samastuminen poikaan, tämän ihmissuteuteen ja mahdolliseen elämäntilanteeseen riittänyt selittämään sitä, miksi hän oli estänyt pojan isää löytämästä tätä.
Remuksen sinisten silmien katse nousi nopeasti toiseen ja hän näytti suorastaan hätääntyneeltä.
"E-en ole tehnyt hänelle mitään! En koskaan tekisi-", Remus parahti järkyttyneenä saamistaan syytöksistä, joita ei ollut ennen tätä aamua edes ajatellut. Kaiketi hän ei ollut osannut aavistaakaan, miltä tilanne vaikuttaisi ulkopuolisten silmin ja eritoten Hunterin isän silmin.
"H-Hunter vaikutti niin surkealta ja...huolestuneelta, e-että lupasin hänelle lykätä...asian kohtaamista aamuun ja... l-lupasin selvittää kaiken kanssasi...", hän koetti selittää kuulostamatta pedofiililtä herra Kingin näkökulmasta katsottuna, "...mutten o-onnistunut näkemään asiaa sinun kannaltasi... minulla kun ei ole... lapsia..."

Remus koetti kovasti keksiä, kuinka voisi saada miehen uskomaan hänen viattomia aikeitaan, joiden seuraamuksia hän ei vielä eilen ollut tullut kunnolla ajatelleeksi. Hän ei voinut pyytää toista kysymään keneltä tahansa, koska ei tuntenut juuri ketään enää tätä nykyä. Nekin jotka hän oli luullut tunteneensa, olivat osoittautuneet hänelle täysin tuntemattomiksi. Ainoa, joka nykyään saattaisi puhua hänen puolestaan, olisi todennäköisesti Albus Dumbledore, mutta tämäkään ei ollut nähnyt häntä vuosiin.
Huokaisten Remus sipaisi varovasti ja hitaasti hiuksiaan, jottei antaisi toiselle mitään syytä syöstä loitsujaan häntä kohden.
"S-saat... lukea mieleni tai... mitä vain tahdot, j-jotta uskot...minua...", Remus lopulta ehdotti, osaamatta ehdottaa muutakaan, sillä jotenkin hän ei uskonut, että Hunterin isä suostuisi uskomaan hänen sanojaan, hänhän saattoi valehdella ihan noin vain.

”Ehkä myöhemmin,” Jacob totesi kireänä ja käveli muutaman askeleen kauemmas, kuitenkin koko ajan Remusta tarkkaillen. Edelleenkään lukilitiksen tuloksiin ei tässä tapauksessa voisi luottaa, mutta toisaalta niistä voisi silti olla jotain hyötyä...Mutta tehokkainta taitaisi silti olla aloittaa alusta, katsoa miten tämä sai pidettyä isomman tarinan kasassa ja kuinka tämä sen kertoi...Niin valehtelijat parhaiten sai kiinni...
Tietoja ja muistoja joita tämä todennäköisesti ei olisi ainakaan viime yön tiimoilta muokkannut. Ja jos mies olisi aivan tolkuttomasti alkuperäisiä muistojaa elämästään mennyt sorkkimaan, se kyllä näkyisi ulospäin...
”Mikä on koko nimesi, milloin sait pureman ja missä olit 11-vuotiaana?” hän aloitti kyselyn, tähdäten miehen ensimmäiseen väitteeseen yksinäisyydestä Hunterin ikäisenä. Hän istui tuolille lähellä seinää, ja jäi katsomaan Remusta arvioivan odottavasti. Vihamielisyys oli yhä selkeästi mukana, mutta taka-alalla sillä hän oli työntänyt viime yön toistaiseksi sivuun. Hunter oli turvassa, eikä kiirettä ollut. Hänen taikasauvansa ei osoittanut suoraan Remukseen, mutta hän piti sen koko ajan valmiudessa.

Remus alkoi ahdistua entisestään. Se, ettei toinen suostunut edes luvan kanssa lukemaan hänen mieltään tarkoitti, ettei tämä luottanut häneen senkään vertaa, että olisi lukilitiksen avulla koettanut ottaa selvää hänen sanomansa todenmukaisuudesta. Hän oli tarjonnut toiselle täyden pääsyn kaikkiin hänen muistoihinsa ja tämä ei siltikään luottanut häneen?
Toisaalta, hän ei edelleenkään nähnyt tilannetta tarpeeksi hyvin toisen näkökulmasta, koska ei yksinkertaisesti osannut eläytyä lapsen omistavan isän asemaan. Hän ei voinut lainkaan tietää, kuinka huolissaan toinen oli ollut, mutta jos se olisi tämän oloa lainkaan helpottanut, hän olisi voinut kertoa kuinka hirvittävän pahoillaan oli.

"Remus John Lupin. Sain pureman... 10-vuotiaana ja l-lähdin 11-vuotiaana häpeilevien vanhempieni huomasta T-Tylypahkaan", hän vastasi, koettaen selittää lapsuutensa tilanteen niin hyvin kuin saattoi. Hän oli vanhemiensa kanssa joutunut muuttamaan useita kertoja, aina kun huhut hänen ihmissuteudestaan olivat tulleet julki. Hänen vanhempiensa suhtautuminen omaan poikaansa oli muuttunut jopa silminnähtävästi ja Remus oli tuntenut olevansa todellinen taakka näille. Niinpä hän oli ollut äärimmäisen onnellinen saadessaan Albukselta erikoisluvan lähteä Tylypahkaan ihmissteudestaan huolimatta. Albus oli pitänyt huolen kaikesta. Jopa siitä, ettei hän täydenkuun aikaan pääsisi satuttamaan ketään vahingossakaan.
Remus ei tosin ymmärtänyt kuinka hänen kertomuksens saisi miehen uskomaan jos tämä ei luottanut taikoihinkaan.
"M-mitä muuta haluat tietää?"

Jacobin korviin pisti ertityisesti Tylypahka, sillä Albus Dumbledore oli heinäkuussa väittänyt ettei koululla ollut koskaan ennen ollut ihmissutta. Toisaalta, se saattoi aivan hyvin olla vain valkoinen valhe rehtorin puolelta salaisuuden suojelun nimessä. Samaa hän tietenkin arvostaisi Hunterin suhteen, joten hän ei jäänyt kouluasiaa pidempään pohtimaan. Olipahan nyt saatu ainakin yksi lähde lisää, josta kysellä tästä Lupinista.
Hän tajusi ettei ollut itse esittäytynyt lainkaan, muttei oikeastaan ollut aikonutkaan ennen kuin olisi varmempi että tälle miehelle kannatti vapaaehtoisesti tyrkyttää henkilökohtaisia tietoja.

Oli kuitenkin hirvittävän tuskallista pitää itseään kasassa jotta saisi suoritettua kuulustelun rakentavasti ja painettua kaiken olennaisen mieleensä.
Kolmetoista vuotta poliisina, joista viisi rikosetsivänä, oli kyllä harjaannuttanut tunteiden hallinan kyvyn pahoissakin rikosliittoisissa tilanteissa äärimmilleen, ja hän oli lastensakin suhteen joutunut käsittelemään monenlaista stressiä, mutta tämä oli liikaa. Etenkin kun Hunter oli jo lähtenyt. Niin turvallisessa ja luotettavassa seurassa kuin tämä sillä hetkellä olikin, hän ei voinut nyt kirjaimellisesti nähdä poikaa ja sitä että tämä vaikutti olevan kunnossa, eikä voisi olla se joka tätä suojelisi jos tarve vaatisi. Ja kun hänen pitäisi ja hän halusi olla, mutta nyt hänen oli jäätävä taakse selvittämään mitä pojalle oli tapahtunut ja kostamaan mitä tahansa pahaa mukana mahdollisesti olisi, eli varmistamaan se ettei samasta lähteestä olisi enempää harmia, mutta myös kohtaamaan se miten pahasti hän oli jo epäonnistunut lastaan suojelamaan. Tuotti suorastaan fyysistä tuskaa pysyä ammattitaitoisena kuulustelussa, kun jatkuvasti teki mieli tehdä tuolle miehelle jotain aivan muuta ihan jo vain siksi että tämä oli yrittänyt estää häntä löytämästä poikaa, ja hänestä tuntui että hän voisi räjähtää raiteiltaan millä hetkellä tahansa pienimmästäkin selvältä valheelta vaikuttavasta hetkestä.

Haastetta lisäsi kaiken päälle se että hän oli kaivannut veljeään vähintään alitajuisesti joka päivä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut ainoa elossa oleva etsintöjä jatkanut perheenjäsen, ja tämän yön aikana oppinut tarkalleen miltä hänen vanhemmistaan oli tuntunut kun selvisi että Ben oli päätynyt vieraan käsiin, ja vieläpä taikavoimaisen. Tai ehkä hänestä tuntui vieläkin pahemmalta, sillä toisin kuin heidän vanhemmillaan, hänellä oli uravalintansa takia etulinjan ja tavallista elävämpi kuva maailman sairaudeesta. Hänen kauhukuvansa olivat siis väkisinkin elävämpiä ja vaikeampi hillitä. Vastapainoksi, Luojan kiitos, hän oli löytänyt poikansa jo yhden yön jälkeen, elossa ja omien sanojensa mukaan muutenkin ehjänä.

Jos kaikki kerrottu oli totta, Lupin oli kärsinyt kirouksestaan jo ainakin kakskikymmentä vuotta sillä ei tuo ainakaan alle kolmekymppinen voinut olla. Ja se taas tarkoitti sitä että tämä oli ollut susi jo hyvin kauan ennen rauhoittavan sudenmyrkkyjuoman olemassaoloa, ja se taas sitä että tämän psyyke saattaisi olla mitä tahansa. Varsinkin, jos asiaan yhdistyi häpeileväät vanhemmat. Niin suhtautuvat vanhemmat olisivat helposti voineet taipua muutoinkin henkisesti, tai ehkä jopa fyysisesti pahoinpiteleviksi. Kotikasvatus ja vanhempi-suhde oli luonnollisesti ratkaisevaa ihmisen psyykkeen ja moraalimaailman kehityksen kannalta ja omasi usein olennaisen osan lapsiin kohdistuvien rikosten taustoissa. Hän mietti hetken, pitäisikö suoraan kysyä Lupinin lapsuudesta vanhempiensa kanssa, mutta päätti lähestyä asiaa toisesta päästä.
”Missä vanhempasi ovat nyt?” hän kysi, voimakkaan arvioiva, vihamielinen ja läpitunkeva katse naulittuna Remukseen, taikasauvaansa kädessään puristaen. Edes hengittäminen ei käynyt nyt luontevasti, hän tiedosti miten pakotetun hitaasti ja välillä raskaasti hän hengitti jotta pysyisi tyynempänä mitä oikeastaan oli. Ainoastaan halu satuttaa Remusta todella, todella pahoin, tuntui luontevalta ja vaivattomalta toteuttaa, mutta se oli se ainoa asia mihin hän ei missään nimessä saisi sortua, ainakaan vielä. Liian monta tärkeää kysymystä oli ilman vastausta.

Remus nielaisi. Hän ei ollut ollut yhteydessä vanhempiinsa kovin tiiviisti näiden viimeisten elinvuosien aikana, ei itse asiassa juuri missään tekemisissä - ja hän tunsi siitä yhä kovaa syyllisyyttä. Samalla hän tiesi, ettei voisi kertoa toiselle paljoa vanhemmistaan, kun ei näiden elämästä juuri mitään tiennyt. Hän oli viettänyt näiden seurassa lapsuutensa ja asunut näiden luona kouluvuotensa, mutta sen jälkeen hänellä oli ollut ystäviä, jotka suhtautuivat häneen hänen omia vanhempiaan paremmin ja avoimemmin.
Hän oli muuttanut kotoaan ja lähinnä...Antanut vanhempiensa elää rauhassa, ilman pelkoa, että joutuisivat jälleen muuttamaan hänen takiaan tai että hän tekisi jotain naapureilleen täydenkuun aikana. Silti hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä, hän olisi voinut olla niin paljon parempi poika näille, mutta kohtalo oli jakanut hänen korttinsa eri tavalla. Viimeisen kerran hän oli kuullut vanhemmistaan näiden kuolinpäivinä. Äitinsä oli menehtynyt 11 vuotta sitten luonnollisista syistä ja isänsä kahdeksan vuotta sitten syöpään. Hän oli käynyt molempien hautajaisissa, joissa oli ollut yksi harvoista vieraista ja rypenyt syyllisyydessä useita viikkoja hautajaisten jälkeenkin. Sittemmin hän oli päättänyt jättää hautausmaavierailut sikseen, sillä ne olisivat ainoastaan saaneet hänet masentumaan uudemman kerran. Siinä missä vanhempiensa ajattelullakin tahtoi olla samanlainen vaikutus ja sen Hunterin isäkin varmasti huomasi hänen muuttuneesta olemuksestaan.
"Mullan alla, molemmat", Remus vastasi ääni värähtäen ja tuijotti tiiviisti lattiaa. Hunterilla oli vielä ainakin isä ja hän oli ollut häpeäksi sekä tälle, itselleen että omien vanhempiensa muistolle ottaessaan Hunterin mukaansa ja vieläpä estäessä tämän isää löytämästä poikaansa. Hän oli aiheuttanut niin paljon huolta niin pienellä teolla ja katuisi sitäkin varmasti useat seuraavat kuukaudet.
Remus tunsi olevans todellinen pettymys, itselleen, vanhemmilleen, kaikille.

Remus oli jo hetkeksi unohtanut toisen ja tämän taikasauvan, mutta nyt, nostaessaan katseensa Hunterin isään, hän oli jo varautunut siihen, että tämä tekisi hänestä selvää tavalla tai toisella tai vähintäänkin satuttaisi häntä. Hän oli valmis siihen ja tiesi ansaitsevansa sen, mikäli miehen itsehillintä pettäisi.
Ja olisi hänelle aivan oikein mikäli se pettäisi ja toinen tekisi, kuten sydämensä tätä käski toimia.
Remus huokaisi ja sulki silmänsä valmiina ottamaan vastaan isän poikansa nappaajaa kohtaan tunteman raivon, mikäli tuleman olisi.

Jacob piti itsensä kasassa juuri ja juuri, hokien mielessään ettei mihikään ollut kiire eikä mihinkään tarvinnut ilmoittaa mitään. Hänellä olisi työpäivä seuraavan kerran vasta ylihuomenna, täältä ei voisi kaikkoontua eikä tänne ilmiintyä, ja Hunter oli Danielin seurassa matkalla kotiin. Nämä kaikkoontuisivat vasrmasti heti kun pääsisivät estoalueen ulkopuolelle sillä hän ei olisi lähtiessään kykenevä turvallisesti ilmiintymään vaan tulisi tarvitsemaan auton jolla he olivat tänne pöllöjä seuranneet.
”Milloin ja kuinka he menehtyivät?” hän kysyi katse tiiviisti Remuksessa joka vaikutti entisestäänkin synkentymisen lisäksi vaipuneen hetkeksi aivan omiin maailmoihinsa. Hänen sävyssään oli vähän jos lainkaan myötätuntoa ja paljon epäluuloa, koska hän tiesi millaista oli menettää molemmat vanhemmat, mutta tämä mies oli enemmän kuin hyvin mahdollisesti vastuussa omiensa kuolemasta enemmän kuin vahingon tasolla, etenkin jos oli omannut huonon suhteen näihin.
”Ja katsoisitko minuun kun puhut,” hän sanoi jämäkästi ja kylmästi. Vaikka valheiden jäljitys onnistui kyllä hyvin yleisesti kehon eleistä, kasvojen kunnolla näkeminen oli varmin mahdollinen lähde. Ja tämä tiedonpalanen olisi erityisen olennainen tavoitteessa kartoittaa millaisessa seurassa Hunter oli yönsä viettänyt.

Remus ei ollut vieläkään täysin perillä siitä, mihin oikein oli joutunut. Hän kyllä ymmärsi tilanteen ja tiesi mitä miestä tuijotti silmästä silmään, mutta jotenkin tilanne silti tuntui jotenkin etäiseltä, kuin hän olisi ollut vain sivullinen tarkkailija. Sitä hän olisi varmasti mieluummin ollutkin kuin istunut tässä kuulusteltavana ja taikasauva jatkuvasti häntä kohden suunnattuna, mutta samalla hän tiedosti ansaitsevansa tämän ja koetti muistuttaa itselleen, että seuraavan kerran kun joutuisi sosiaaliseen tilanteeseen kenen tahansa kanssa, hänen täytyisi muistaa pitää huoli siitä, ettei kukaan voisi ottaa häntä tällä tavoin vihansa kohteeksi jälkeen päin. Toisin sanoen hän aika varmasti välttelisi kaikkia sosiaalisia tilanteita seuraavat vuodet parhaansa mukaan.

Remus hermostui entisestään toisen taikasauvaa seuratessaan ja pohtiessaan kuinka vähästä se syöksisi kuolettavan kirouksen hänen niskaansa sen suurempia kyselemättä. Hän koetti siirtää katseensa toisaalle, mutta käskyn kuullessaan kohotti kilttinä sutena katseensa kohtaamaan herra Kingin kylmän, tiiviin tuijotuksen.
"Tä-täysin luonnollisista syistä!" Remus puolustautui tajutessaan toisen todennäköisesti epäilevän häntä vanhempiensa murhaajaksi, "Äitini sydänvaivoihin yksitoista vuotta sitten ja isäni kahdeksisen vuotta sitten syöpään..."
Remus ei ollut ollut kummoisissa väleissä vanhempiensa kanssa näiden kuolinvuosina, muttei se tarkoittanut sitä, että hän olisi saattanut edes ajatella näiden murhaamista! Hän koetti ymmärtää Hunterin isää, mutta oli tämän epäilyksistä niin järkyttynyt, ettei tiennyt kuinka koettaa vakuuttaa mies hänen syyttömyydestään. Hän saattoi vain toivoa, että toinen oli tarpeeksi hyvä ihmistuntija tajutakseen hänen vilpittömyytensä.