Parempi kaksin kuin yksin

// Nibsutin ( x'D ) siis tänne Hunterin kera Ajankohtana siis 21.12.1991 noin klo 22.30 (?) \\

Remus tunsi lähestyvän täydenkuun mukanaan tuoman kolotuksen luissaan ja aistiensa tarkentumisen, mikä samalla riitti vielä tässä vaiheessa riistämään hänen voimiaan aika tavalla.
Ja mikä ikävintä, hänellä oli vielä useita kilometrejä edessään, sillä mitä täydenkuun öihin tuli, Remus ei tahtonut ottaa minkäänlaisia riskejä, joten hän vietti täydenkuun yönsä niin kaukana kuin vain suinkin hänen budjettiaan ajatellen oli mahdollista. Kouluaikoinaan hän oli kohdannut useita ikäviä tapaturmia satuttaessaan ystäviään tai jotakuta muuta, paikalle vahingollisesti sattunutta kaikista varotoimista huolimatta, eikä hän sittemmin tahtonut enää toistaa virheitään. Hän oli kerran myös sattunut luottamaan muuan Sirius Mustaan ja olisi uskonut henkensäkin tämän käsiin.
Sen sijaan kaikki todisteet viittasivat nyt siihen, että tuo mies oli pilannut hänen elämänsä, tapattanut hänen ystävänsä ja useita viattomia sivullisia ennen vangituksi tulemistaan. Remus tiesi juuttuneensa turhaan moisiin pikkuseikkoihin, mutta hänen elämänsä tuntui jo muutoinkin jurraavan paikoillaan, mitä väliä sillä oli jos hänen ajatuksensakin olivat jämähtäneet samoihin vuosiin?
Sittemmin hän oli vetäytynyt omaan rauhaansa, etääntynyt maailmasta eikä hänellä ollut ihmisiä auttamassa häntä ylitse ystäviensä kuolemista ja yhden, parhaan ystävänsä petturuudesta.
Eivätkä täydenkuun yöt juurikaan helpottaneet hänen elämäänsä.

Remus siirsi oljensävyisiä hiuksia otsaltaan niiden koettaessa piristää hänen mielialaansa ja kutitella hänen ripsiään. Tummanruskeiden kynsikkäiden peittämät kädet etsiytyivät takaisin miehen kuluneiden farkkujen taskuihin uupuneiden, meripihkan sävyä tavoittelevien silmien katseen etsiytyessä yhtälailla kuluneeseen ja halkeilleeseen asfalttiin.
Hänen elämänsä oli kenties pysähtynyt vuoteen -81, mutta siinä hän yhä käveli. Ohitti juna-aseman tottuneesti jatkaessaan kaupungin rajaa kohden.
Kenties tämä kaikki oli silkkaa liioittelua ja mikäli olisi kirjoittanut kirjan elämästään, Remus olisi saattanut nähdä tilanteeseen huvittavana, kuin hän olisi yhä ollut alle kaksikymmenvuotias nuorukainen, jonka elämän hankalimpiin kysymyksiin kuuluivat; mitä ottaa lounaaksi ja kuinka pyytää tyttöä tanssiaisiin kanssaan.
Se vain, etteivät hänen ongelmansa olleet läheskään yhtä pieniä, vaikka hän saattoikin reagoida niihin hieman liioitellen. Remus itse ei vain keksinyt syytä ylittääkseen kaikki murheensa - ja pian hänestä ei olisi jäljellä kuin tyhjä kuori. Kuori vailla elämänhalua, vailla sielua, joka sitä asuttaisi.

Remus huokaisi ja pudisti kevyesti päätään, vaikka saikin tuolla eleellään aikaiseksi ainoastaan hiustensa valahtamisen takaisin otsalleen ja siitä hiljalleen osittain silmilleenkin. Tämä todella oli naurettavaa, suorastaan säälittävää.
Hän pysähtyi hetkeksi juna-aseman lähettyville ja kumartui asfaltin ylle, napaten sille hylätyn jästikolikon peukalon ja etusormensa väliin. Ihmissusi pyöritteli sitä sormissaan vielä selkänsä suoristaessaankin ja työnsi kolikon kätensä mukana taskuunsa ennen kuin jatkoi rauhallista kulkuaan määränpäätään kohti.
Ei hänellä suinkaan kiire ollut. Ja mikäli asiaa hieman laajemmalti tarkasteltiin...Hänellä oli vielä vuosia aikaa.

// HUOM!
Tapahtumapaikka muuttui radikaalisti pelin päätöksen jälkeen! Yritimme muokkailla sisältöä, mutta joitain yksityiskohtia saattoi jäädä ristiriitaiseksi uuteen tapahtumapaikkaan nähden.

Tässä pelissä Hunter ja Remus tapaavat Suttonin rautatieaseman edustalla, Surreyssä. Ja Remuksen piilomökki on jossakin isossa metsässä Surrey Hillsin luontoalueella. Ne matkaa siis 28km päähän Suttonista. Koska ehdimme jo laittaa ne pyöräileen, jottei matkaan kuluisi yli tuntia, Remus heitti vaikka jonkun nopeutusloitsun tapaisen siihen pyörään...Jonkun kesyn ja turvallisemman version siitä millä Poimittaislinja kulkee, eli ei läheskään yhtä nopea tai täysin samalla tavalla toimivaa, mutta nopeuttaa kuitenkin matkaa ainakin puolella.

Kiitos. //



Vaikka Hunter olikin ensimmäisen lukuvuotensa ensimmäisen lukukauden lopulla joutunut toteamaan, että yhtäkkiä neljä kuukautta täysin erossa perheestään oli kamalan pitkä aika ja olisi toisaalta halunnut viettää loman joka hetken isän ja siskon kanssa, houkutus kerrankin juosta vapaana sutena sudenmyrkkyjuoman alaisena oli tuona iltana myös vahva. Varsinkin, kun siihen lisättiin myös yleinen halu kaupunkiseikkailuun pitkän junareissun ja monien nummiseuduilla vietettyjen kuukausien jälkeen.

Poika istui vain yöpöydällään olevalla lampulla valaistussa huoneessaan, mustansävyisellä Spiderman-peitteellä siististi sijatulla vuoteellaan, purkamassa viimeisiä tavaroita matka-arkustaan hyvin mietteliäänä. Hän oli jo matkalla King’s Crossin juna-asemalta kotiin, vaihtanut kuulumiset perheensä kanssa ja viettänyt muutaman tunnin kotona ihan rauhassa…tai niin rauhassa kuin jo perusluonnoltaankin levoton ihmissusilapsi täydenkuun yönä saattoi. Houkutus lähteä ulos koko yöksi oli suhteellisen suuri, mutta tällä kertaa hän viitsi harkita asiaa kaikkien kannalta eikä vain itsekkäästi omaltaan. Hän ei halunnut huolestuttaa isäänsä ja mahdollisesti siskoaankin. Sudenmyrkky ei varmaan olisi kovin merkittävä eroavaisuus minkään suhteen. Hän itse uskoi, että selviäisi yön yli kun oli oikein varovainen, mutta taisi olla talon ainoa. Jospa hän siis vain käväisisi ulkona kuluttamassa enimmän energian ja palaisi ennen muodonmuutosta? Jos kävisi oikein hyvä säkä, kukaan ei edes vilkaisisi hänen huoneeseensa ennen kuin vähän ennen puoltayötä, sillä hän oli juuri sanonut menevänsä nukkumaan ja tulevansa ajoissa alas. Hän punnitsi vielä mahdollisuuksiaan hetken, katse tiiviisti huoneensa avoimessa ikkunassa.

Hän nousi vuoteelta ja käveli huoneensa ovelle, jonka vieressä oli mieletön kasa vain vähän pidettyjä vanhoja ja uudempia päällysvaatteita, koska vaatekomero aivan sen vieressä olisi ollut aivan liian looginen ja järkevä paikka niille. Kasasta hän kaivoi esille mustan, väljän ja vuorella varustetun farkkutakin jonka vetäisi valkoisen, ihonmyötäisen pitkähihaisensa ylle. Mustat farkut hänen yllään olivat paikoittain niin kuluneet, että ne voisi pian heittää pois. Jalkaansa hän sujautti kuin myös jo selvästi maailmaa nähneet hyvin tummansiniset, valkopohjaiset skeittikengät. Minkäänlaista lakkia hän ei mustien, sekaisten kutriensa ylle vetäissyt tai hansikkaita käsiinsä edes yrittänyt etsiä, vaikka ulkona oli pakkasasteita - sillä koskaan ei pitänyt pukeutua täysin sään mukaisesti.

Matkalla ikkunalle hän nappasi arkusta mukaansa pienen pussukan, (jonka yksi vanhempi tupatoveri oli ystävällisesti laajentanut tilataialla heti hänen ensimmäisenä päivänään koulussa), johon hän oli kerännyt erinäisiä itse kehittelemiään, taialla maustettua pilailuvälineitä. Pussin hän talletti farkkutakkinsa sisätaskuun.

Vikkelästi hän kömpi ikkunastaan ulos kattotasanteelle ja paloportaita alas takapihalle. Taluttaessaan sinisen polkupyöränsä ulos autotallin sivuovesta, hän alkoi miettiä mihin oikeastaan oli menossa ja mitä tekemään, varsinkin kun aikoi palata kiltisti kotiin ennen puolta yötä, vaikka tosin kotiintuloaikakin oli mennyt jo aikaa sitten… Lopulta hän päätti suunnata ensin rautatieasemalle. Oli jo myöhä ja siellä voisi tehdä pari muhevaa jäynää väsyneinä maailmalta saapuville matkustajille…

Muutaman minuutin kuluttua, innoissaan vanhoista tutuista kuvioista, hän jo kaahaili pyöränsä selässä ydinkeskustassa ja mutkitteli tarpeettomasti jalkakäytävällä saaden jalankulkijat joko hyppimään hädissään sivuun tai puimaan nyrkkiään pojan perään. Oli vain hyvä, että Hunter oli niin omissa maailmoissaan, ettei kuullut näiden lasten korville sopimattomia mielipiteitä hänen menostaan. Tosin, joidenkin mummojen sanavalinnat olivat niin vanhanaikaisia, ettei tämän sukupolven edustaja ehkä olisi niitä edes ymmärtänyt. Malttoi hän sentään liikennevaloissa pysähtyä ja odottaa asiallisesti, vaikka se kuluttikin vähäistä aikaa melkolailla. Kumi paloi ja kirskui ja asfaltti kärsi, kun hän jarrutti niin antaumuksella, että oli melkein lentää satulasta. Ihan tyylikkään tavallisesti hän siitä kuitenkin nousi ja talletettuaan ajokkinsa seinän vierellä seisovaan lähes tyhjään pyörätelineeseen ja lukittuaan sen kiinni siihen, hän siirtyi katselemaan ympärilleen mahdollista pilaa inspiroivan näyn toivossa.

Mitään ei osunut silmiin, mutta sormiin kyllä, kun hän tunki viileät kätensä farkkujensa taskuihin. Pojan kasvoille levisi monille hyvin tuttu ja leveä ilkikurinen virnistys. Hän kaivoi oikealla kädellään taskustaan muutaman aivan oikealta punnan kolikolta näyttävän suklaarahan ja pudotti yhden muina miehinä keskelle kulkuväylää raiteilta asemahalliin, ja siirtyi kulman taakse odottamaan ensimmäistä uhriaan. Tähän ei tarvittu superliimaa, sillä sitä korvaamaan oli jo koulun puolella käytetty taikaa. Eikä tämä olisi se tavallisin versio tästä pikku klassikosta. Hänen tarvitsi odottaa vain minuutin verran, kun joku pahaa-aavistamaton vanha mummo kumartui ilahtuneen oloisena kolikon ylle ja kurottautui nostamaan sen maasta. Ainoa ongelma oli, että jästin sormienpäiden hipaistessa sen pintaa, sille kasvoi suu ja pienet, terävät hampaat joilla se puraisi nasevasti. Ei niin, että sormi olisi katkennut, mutta veri kyllä lensi...tai ainakin tihkui – ja ennen kaikkea hallin täytti sydämenpysäyttävä rääkäisy mummon suusta. Vetäessään kätensä hyvin pikaisesti ylös, nainen ei ollut enää lainkaan niin varma mitä oli tapahtunut. Tämä vilkuili vainoharhaisen oloisena ympärilleen sanaakaan sanomatta ja vain hymyili kireästi noin kolmekymppiselle miesvartijalle, joka oli tullut kysymään oliko rouvalla kaikki kunnossa. Pois kävellessään rouva näytti siltä, kuin haluaisi kääntyä takaisin ja tarkistaa oliko vika hänen silmissään vai vain mielessään, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa vain taakseen epäluuloisena vilkuillen.

Hunter nurkan takana oli hyvin tyytyväinen taian toimimisesta ja jäi mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa uhria ja toivoi, että vartija sattuisi katsomaan alas. Pojan kasvoilla leikki vino virne ja silmissään iloinen pilke, kun kolikkoa lähestyi äiti pienen lapsensa, ehkä noin 8-vuotiaan tytön kera ja tyttö selvästi huomasi sen, sillä tämä juoksi suoraan kolikon luo. Jälleen kerran jästin sormet hipelöivät kolikon pintaa ja pienet terävät hampaat saivat maistaa ihmislihaa ja läpeensä yllättyneen ja pelästyneen uhrinsa kirkumaan kuin…no, syötävä!
”Se puri minua! Äiti, SE PURI MINUA!!” tyttö ulvoi, kuin viimeistä päivää.
”Mitä sinä nyt.... Tiesin, ettei sinua pitäisi ottaa mukaan näin myöhään…” tämän äiti kommentoi tyynesti ja rauhoittelevasti kävellessään lapsensa ja kolikon luo. Hän kyllä näki tytön etu –ja keskisormessa olevat haavat, mutta tietenkin oletti tämän puhuvan jostakin hyönteisestä vaikka oltiinkin kaupungissa.
”Tuo kolikko! Sille kasvoi hampaat ja se PURI MINUA!” tyttö intti silmänsä kauhusta laajentuneina ja katse kolikkoon naulittuna. Kolikkoon, joka näytti sillä hetkellä aivan tavalliselta.
”Niin, niin, aivan,” nainen totesi hieman uupuneena ja kumartui nostamaan kolikon maasta – olihan se sentään yksi kokonainen punta. Hänen kosketukseensa suklaakolikko ei reagoinut väkivaltaisesti, vaan imaisi naisen etusormen tiukasti itsensä läpi puoliksi maan sisään. Yhtä lailla se kuitenkin sai kirkaisun aikaiseksi (sekä lapsesta, että äidistä) ja pikkupojalla muutamien metrien päässä oli tässä vaiheessa jo mahdottoman hauskaa. Tämä oli lysähtänyt maahan istumaan jotta saisi naurettua vapaammin, kun ei tarvinnut pitää tasapainoa. Sillä häntä nauratti niin tuhottomasti, ettei se tullut edes äänenä ulos vaan tämä hytkyi hillittömästi silmät kiinni puristettuna. Pian hän kuitenkin sai hillittyä itsensä, jottei menettäisi liikaa hetkiä. Se oli kuitenkin uhrien ilmeet ja eleet, jotka häntä tässä eniten viihdyttivät ja naurattivat. Nainen yritti yhä kiskoa sormeaan maasta ja huusikin jo vartijoita apuun. Juuri ennen kuin tuo samainen aiempaa mummoa auttaa halunnut vartijamies ehti paikalle, naisen sormi irtosi ja kaikki vaikutti aivan normaalilta.

”Mikä hätänä?” mies kysyi huolissaan sillä oli noteerannut kaksikon ahdingon tapahtuneen samassa paikassa, kuin aiemman vanhuksenkin.
”Miksi te viljelette tuollaisia demonikolikoita?!” nainen kivahti tälle osoittaen maassa olevaa kolikkoa. ”Se puri lastani!” hän jatkoi aivan, kuin olisi puhunut mistä tahansa järjellisestä aiheesta, sillä hänen tajuntansa ei jaksanut nyt käsitellä äskeisen epänormaaliutta. Ja aina piti löytää joku syytettävä, joten tietenkin kolikosta vastuussa oli rautatieasema jonka maaperällä se lojui.
”Siis että mitä?” vartija kysyi välittömän pöllähtäneen naisen sanojen ja sävyn yhdistelmästä ja siirsi katseensa alas tuohon surullisen kuuluisaan kolikkoon.
”Koske siihen!” nainen kehotti tai melkein käski.
”Joo! Koske!” tyttö komppasi äitiään kiukkuisena kipeästä sormestaan.
”Joo!” Hunter kuiskasi innoissaan piilostaan nurkan takaa ja seurasi tilannetta tiiviisti.
Mies kumartui samoin ajatuksin, kuin nainen lapsensa jäljestä ja veti sormensa saman tien pois, kun kolikko tuntui polttavan niiden päitä hirmuisesti. Mutta hänen oli aivan pakko tunkea sormensa sen päälle uudestaan, koska sen lisäksi kolikko oli kuulostanut päästävän ääniä. Eikä mitä tahansa ääniä ihan kuin sekin ei olisi jo ollut tarpeeksi. Kun mies urheasti piti sormeaan kolikon päällä, tuo pikkuinen esine päästi ilmoille liudan enemmän ja vähemmän julkeita kirosanoja, tuon sitä koskettavan miehen äänellä. Miehen sormenpäissä oli kolmannen asteen palovamma, kun tämä vihdoin selvisi shokista ja tajusi vetää ne irti, jolloin myös kolikon kiroilu vaikeni.

Hunter jatkoi tauotonta ja nyt jo hiljaista ääneen nauramista ja jästikolmikko kolikon tuijottamista, mutta jokainen otti muutaman nopean askeleen kauemmas siitä.
”Mistä pilapuodista te tuon oikein hankitte?!” vartija tiuskaisi kiukkuisena naiselle. Äskeinen oli ollut noloa ja hänen sormensa olivat pahasti palaneet!
”Me emme tiedä siitä sen enempää kuin tekään, hyvä herra!” nainen vastasi topakasti, yhä vakuuttuneena, että rautatieasemalla oli jotain tekemistä asian kanssa. ”En ole koskaan kuullutkaan tuollaisista pilailuesineistä. Sitä paitsi se todella puri tytärtäni—”
”Oikeilla hampailla!” tytär heitti väliin.
Vartija nappasi rintamukseltaan radiopuhelimen, kehottaen kaksikkoa vielä jäämään hetkeksi kertomaan tarinansa uudestaan.
”Tulkaa päähalliin selvittämään demonikolikon arvoitusta – ei en pilaile, täällä on oikeasti jotain outoa ja tarvitsen toisen mielipiteen ennen kuin teen mitään…mitään,” vartija puhui radiopuhelimeen, ja tajusi, ettei hänellä ollut harmainta aavistusta mitä tehdä.

Hunter joka olisi voinut jäädä seuraamaan tilanteen kasvua ja kehitystä, päätti kuitenkin siirtyä uusiin puuhiin, aikoen seuraavana päivänä tulla tarkistamaan mikä oli kolikkoepisodin tilanne. Jos hänen taikansa nimittäin oli onnistunut, se ei lopettaisi saati irtoaisi 24 tuntiin. Tämä saattaisi hyvällä säkällä päästä jopa uutisiin asti, loppukevennykseen! Hän käveli muka satunnaisena ohikulkijana muutaman metrin päästä uhreistaan ja kauemmas ehdittyään vilkutti hyvästiksi heidän käännetyille selilleen, virnuillen iloisesti. Tämä oli niin hienoa, sillä hän oli juuri saanut monta hetkeä viihdettä taikuudella, mutta ei varsinaisesti ollut rikkonut mitään lakia tai jos tällainen laskettaisiinkin rikkeeksi, häntä ei voitaisi millään jäljittää syylliseksi. Ainoat jotka saattaisivat yhdistää asian häneen olivat isä ja sisko, mutta se nyt ei olisi suurikaan ongelma.

Hunter aikoi yhä mennä vaanimaan ihmisiä myös laitureille, mutta halusi ensin käydä ulkopuolella niiden kimpussa, jotka yrittivät lähteä kaupungista. Poika käveli rennosti ja rauhallista tahtia pihan poikki, leveä hymy kasvoillaan ja kädet farkkujen taskussa, hypistellen loppuja loitsutuista suklaakolikoista. Velhon tai noidan kosketukseen ne eivät reagoineet. Hän voisi hyvin jopa syödä ne, eikä mitään tapahtuisi. Tai niin sen ainakin pitäisi mennä. Hän oli testannut asian eräällä nörtillä koulutoverillaan omalta vuosikurssiltaan ja tälle ainakaan ei ollut käynyt kuinkaan.

Ajatuksissaan hän oli harhaillut jo pois aseman alueelta ja pysähtyi sen havaittuaan, jottei lähtisi turhan kauas. Hän nojaili rennosti vierellään olevan puantiilisen rakennuksen seinään ja pyöritteli puolihuolimattomasti yhtä suklaakolikkoa sormissaan, huomioiden samalla jonkun toisen muutaman metrin päässä tekevän aivan samoin luulatavsti aidolle kolikolle. Kolikkoasiat vetivät vielä sillä hetkellä hänen huomionsa jotenkin alitajuisesti puoleensa. Sitä paitsi tuossa miehessä oli jotain olennaisempaakin kiinnostavaa…jotain syvästi tuttua ja synkkää…jotain, mistä Hunter ei saanut mitään mielikuvaa, mutta se oli vahva tunne eikä jättänyt mielenrauhaa epätietoisuudessa. Miehen lähtiessä kävelemään hiljalleen poispäin, Hunter lähti seuraamaan tätä matkan päästä tietämättä edes varsinaisesti miksi.

Hetken kuluttua poika tuli tulokseen, että mies vaikutti masentuneelta. Tämä oli niin kärsivän näköinen kaikella mahdollisella tavalla, että se melkein ahdisti Hunteria itseäänkin joka oli yleensä hyvin positiivinen ja elämäniloinen. Joten pikkupojan mielessä alkoi melkoinen suunnitelmien kirjo keinoista saada tuosta tyypistä irti muutakin, kuin synkistelyä – mitä tahansa muuta. Hänen kätensä hakeutui farkkutakkinsa sisätaskulle ja avasi sen vetoketjun, kaivaen sitten tuon pienen, valkoisen pussukan ulos. Kun sitä kerran oli päässyt taikuuden salakavalan levittelyn makuun, miksi suotta lopettaa liian pian… Hän huomioi myös, ettei hänen taikasauvansa ollut siellä, toisin kuin hän oli luullut. Silti hän ei huolestunut - oli hän ennenkin selvinnyt vaikeuksista ilman taikaa.

Talletettuaan pussukan visusti takaisin taskuun, Hunter juoksi pieni valkoinen, kerran keskeltä taitettu paperilappu oikeassa kädessään kohti Remusta. Lappu oli aivan tavallista jästien paperia. Tämä oli yksi pojan suosikkipiloja, sillä se oli joka kerta erilainen ja aina ennaltata-arvaamaton. Joskus se oli hyvä ja joskus huonon maun puolella, riippuen aivan henkilöstä.
”Hei, sir, odottakaa!” Hunter huudahti miehen perään ollessaan enää muutaman metrin päässä tämän takana ja oli vaihtanut juoksun kävelyksi, jotta vaikuttaisi luontevalta satunnaiselta ohikulkijalta. Pysähdyttyään miehen eteen, sopivan välimatkan päähän, hän ojensi tälle taitettua paperilappis ja jatkoi asiaansa. ”Voitteko lukea tämän minulle, kun jäi silmälasit kotiin?” hän kysyi kohteliaaseen sävyyn ja väläytti tälle suloisen hymyn napittaessaan ylös itseään kaksi päätä päätä pidempään mieheen. Nuo silmät eivät tosin olleet koskaan silmälasien läpi maailmaa joutuneet katselemaan, mutta piti kai sitä jotain sanoa…

Lapussa oli oikeasti vain satunnaisia, täysin merkityksettömiä sanoja, mutta pilan uhrille (eli hänen jälkeensä siihen seuraavaksi koskevalle), siinä lukisi se mikä ikinä tekisikään tämän sillä hetkellä vainoharhaiseksi. Siihen pisteeseen asti pilan taika oli tähän asti toiminut lähes poikkeuksetta, muutamaa pientä häiriötä sanoissa lukuun ottamatta. Taika oli kuitenkin suhteellisen hankala, sen liittyen niin olennaisesti satunnaisen ihmisen tunteisiin. Häiriösanat eivät olleet kuitenkaan liiemmin haitanneet, koska jo hämärän, mutta henkilökohtaiseksi osuvan viestin saaminen joltain vieraalta oli jo itsessään omituista ja häiritsevää. Mutta loppu sujui aina hyvin. Hän kun oli harjoitellut ja kehitellyt tätä aktiivisesti lähes siitä päivästä asti, kun edellisenä keväänä oli saanut taikasauvansa. Hän yritti saada toisen pitelemään lappua tarpeeksi pitkään, sillä noin kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin kuluessa lappu syttyisi palamaan ilmiliekkeihin, ja puhuisi paholaismaisella äänellä, nimittäen uhriaan kaalinpääksi. Liekit eivät yleensä tuhonneet lappua, vaan saivat sen vain näyttämään uhrillekin siltä mitä se oikeasti oli, tehden selväksi, että kyseessä oli pila.


// Sori etten päässyt tässä läheskään heti Remuksen kohdalle. Ei tämä alku nyt kuitenkaan mahdottoman tylsää varmaankaan ole... //

// Voi että sie saatki tuota tekstiä aikaseks :'DD Ei tuo pitkästyttävää luettavaa ollut, päinvastoin! x'DD Ilkeä poika sinulla :'3 \\

Remus oli aika tavalla ajatuksiinsa uppoutunut, tiedostaen kuitenkin jotain selkeästi kummastelevan kolmikon. Hän ei kiinnittänyt näihin sen suuremmalti huomiota. Kaikesta päätellen nämä olivat jästejä eikä ihmissusi toden totta uskonut näiden mistään kovinkaan mielenkiintoisesta keskustelevan. Koska harvat jästit tiesivät koko velhomaailman olemassa olosta, nämä osasivat kyllä suurennella omia ongelmiaan ja tuoda siten väriä omaan, pitkäveteiseen elämäänsä.
Joskin pitkäveteistä oli hänenkin elämänsä ollut. Remus naksautti vaimeasti kieltään kitalakeaan vasten kuin pistääkseen pisteen omalle surkuttelulleen. Hän jos kuka oli jämähtänyt paikoilleen elämässään ja suurenteli asioita! Hän voisi syyttää ketä tahansa tilanteestaan ja siitä, kuinka ei päässyt yli ystäviensä kohtalosta, mutta ainoa, joka häntä paikoillaan piteli, oli hän itse.
Tämä yö tulisi muutoinkin olemaan aivan tarpeeksi ankea ilman hänen jatkuvaa henkistä ranteiden auki viiltelemistäänkin.

Remus pysähtyi hetkeksi. Tunne, joka valtasi hänet oli tuttu ja loi kenties pientä turvallisuudentunnetta, vaikkei ihmissusi saanutkaan mieleensä mistä tuo tunne oli peräisin. Se valtasi hänet aivan yllättäen ja Remus joutui myöntämään, että olisi kenties muistanut tunteen tarkoituksen paremmin, mikäli ei olisi ollut useita vuosia eristyksissä, yksinään.
Remus kurtisti kulmiaan ja vilkaisi vaivihkaa ympärilleen, koettaen pitää mielensä rauhallisena ja piilottaa mieltään vaivaavan epäluulon. Tuo tunne oli tavoittanut hänet viimeksi vuosia sitten, siitä hän oli varma! Se rauhoitti, mutta samaan aikaan teki hänet hermostuneeksi, kun ihmissusi ei millään saanut mieleensä tuntemuksen alkuperää. Remus hieraisi rintakehäänsä ennen kuin käänsi katseensa jälleen menosuuntaansa kohden ja jatkoi askeliaan, joista kuitenkin nyt vastoin aiempaa kuulsi pienoinen epävarmuus.

Remus saattoi helposti kuulla katujen hiljaisuudessa kimpoilevat juoksuaskelten äänet ja hän jopa tiesi niiden lähestyvän. Kylmät väreet vaeltelivat pitkin hänen selkäänsä, mutta hän piti askeltensa tahdin sama kuin aiemminkin. Olisi ollut naurettavaa reagoida pelkkiin juoksuaskeliin, kun ei edes tiennyt mistä ne olivat peräisin.
Remus ei kuitenkaan, vastoin kaikkea vähättelyään, uskaltautunut kääntämään katsettaan taakseen. Totta puhuen, hän ei pitänyt yöajasta järin paljon, ei tällaisessa tilanteessa kun asteli yksin pimeässä ja hiljaisuuden rikkoivat vain sattunnaiset äänet, joista jokainen oli jo yksinäänkin saada hänet ponnahtamaan kaksi metriä ilmaan.
Tunne hänen rinnassaan voimistui ja sai miehen irvistämään samalla kun hän painoi kätensä tiukasti lämpimän villapaidan verhoamaa rintakehäänsä vasten. Remus oli jo vähällä sännätä juoksuun ennen kuin-

Mitä harmittomin ääni tavoitti hänen tärykalvonsa ja sai Remuksen pysähtymään, kääntämään katseensa taakseen. Häntä kohden nyt juoksun sjiaan käveli, ei sen enempää, ei sen vähempää, kuin pikkupoika, joka pysähtyi hänen eteensä ja ojensi hänelle taiteltua paperilappua.
Remus kurtisti kulmiaan. Hän tunsi olonsa huojentuneeksi, mutta samalla myös tuo oudolla tavalla tuttu tuntemus voimistui pojan läsnäollessa. Hän oli liian yllättynyt edes tiedustellakseen miksi toisenkaltainen pieni poika oli ulkona vielä tähän aikaan. Hän oli liian hämmentynyt edes ajatellakseen asiaa. Ja toisaalta siitä oli kulunut jo ainakin vuosi, kun hän oli edes puhutellut jotakuta. Itsekseen puhelemisesta oli toisaalta kehkeytynyt hänelle jo jonkin sortin harrastus, kun juttuseuraa ei enää tuntunut olevan edes nimeksikään - ja kuinka olisikaan? Kolme hänen ystävistään oli murhattu ja yksi istui toisen hänen ystävänsä murhasta vankilassa ja oli myös vastuussa kahden muun ystävän kuolemasta.

Remus otti lapun käteensä ja vilkaisi pojan kasvoja onnistumatta piilottelemaan hämmennystään. Eikö täällä tosiaan ollut ketään toista, jolle poika olisi voinut paperilappuaan tyrkyttää?
Ihmissuden meripihkansävyisten silmien katse laskeutui takaisin lappuun, jota hän piti varovasti sormissaan. Mies huokaisi vaimeasti ja avasi paperin taitteet rauhallisesti, joskin hieman epäluuloisena. Hän ei mielestään ollut mies, jolta tuon ikäinen poika ensimmäisenä kysyisi apua paperin tekstin lukemiseen.
Joskus hän kenties oli ollut se, jolta jokainen olisi pyytänyt moista apua, mutta sittemmin elämä oli kohdellut Remusta kaltoin eikä hän enää tiennyt mitä itsestään ajatella.

Remus avasi suunsa jo kertoakseen pojalle mitä paperilla luki, mutta vilkaistuaan ensimmäistä sanaa mies kurtisti kulmiaan eikä voinut estää itseään lukemasta pidemmälle.
Sanat ihmissuteudesta värittivät paperia ja olivat vähällä saada Remuksen pyllähtämään lattialle hämmennyksestä. Miten pojalla saattoi olla mukanaan paperilappu, joka piti tuollaista tekstiä sisällään!?
Remus tuijotti lappua järkyttyneenä sitä itse edes tiedostamatta ja vilkaisi nopeasti poikaa ennen kuin kiinnitti katseensa jälleen paperille kirjoitettuun tekstiin. Kuin poika - tai kuka ikinä tästä paperinpalasta olikaan vastuussa - olisi tiennyt mitä hän juuri sillä hetkellä kävi läpi mielessään ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Remus peruutti yhden epäröivän askeleen taaemmas - ennen kuin paperi syttyi tuleen ja mies päästi siitä irti kiljahtaen, kykenemättä enää estämään takapuolelleen muksahtamista.
Ihmissusi tuijotti paperia, joka alkoi puhua ja- miksi kummaksi se häntä oikein nimitteli? Remus kurtisti kulmiaan ja kohotti hämmentyneen katseensa poikaan samalla kun mies alkoi hiljalleen käsittää mistä tässä kaikessa oli kyse...Ja se kaikki toi hänen mieleensä Tylypahkassa vietetyt vuodet ja muuan kaksikon, jolla oli ollut tapana tehdä piloja toisten kustannuksella.
Vaivihkaa pieni, vielä varsin olematon hymynpoikanen tavoitti hänen huulensa.

// Lol, no hyvä. ^^ Ja jep, niinhän ne keppostelua rakastavat tuppaa olemaan. Ja kuten sanottua tämän herran kohdalla ne saattaa joskus liikkua hvyän maun rajoilla tai yli. xD //


Hunterin hymy levisi, kun mies reagoi juuri toivotulla tavalla, kunnes lopulta poika puhkesi nauramaan ääneen, kun tämä lensi kiljaisten pyrstölleen maahan paperin syttyessä palamaan. Niin vahvasti ei kukaan hänen aiemmista uhreistaan vielä ollut reagoinut. Hän kuitenkin hillitsi naurunsa hyvin pian, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä lappu oli sanonut. Ja kokemusta oli vahingossa väärille asioille nauramisesta, eikä hän halunnut antaa kuvaa, kuin nauraisi millekään muulle, kuin tuolle kiljaisulle ja ilmalennolle. Leveä, iloinen virnistys kuitenkin säilyi peittelemättä kasvoillaan, kun hän katsoi takaisin maassa yhä nököttävään mieheen, joka…ei ollut reagoinut puhuvaan paperilappuun muutoin, kuin kuuntelemalla. Joten tämä oli todennäköisesti velhomaailmasta tietävä jästi, tai sitten velho. Ei hän kuitenkaan viitsinyt mennä asianlaitaa ihan heti suoraan esille nostamaan, jos kyseessä olisi sittenkin vain jollain muulla tavalla poikkeuksellinen jästi.
”Kiitos, olit loistava uhri,” Hunter totesi vilpittömästi ja unohti auttamatta kaikenlaisen kunnioittavan etäisen puhetavan, kuten usein kävi pilailun yhteydessä. Hän siirtyu poimimaan sammuneen ja hieman tummuneen paperilapun takaisin omiin käsiinsä. Hän olisi muutoin tarjonnut kättään auttaakseen uhrinsa ylös, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut täysin hyödytöntä, kyseessä ollen aikuinen joka oli häntä paljon pidempi ja isokokoisempi.
”Mitä siinä luki sinulle?” hän kysäisi uteliaana ja piteli lappua hetken Remukselle näkyvissä niin, että tämä saattoi nähdä siinä olevan todellisuudessa vain satunnaisia tuulesta temmattuja sanoja. Jos tämä sittenkin olisi velhomaailmasta tietämätön jästi, hän voisi väittää saaneensa paperin jostain ulkomaalaisesta pilailukaupasta. Siinähän etsisi ympäri maailman koskaan löytämättä vastaavaa.

Pojan nauru ei tullut Remukselle yllätyksenä. Oli varsin selvää, että tämä oli ollut pila ja sellaiseksi tarkoitettukin. Ei paperi itsekseen tuleen syttynyt. Se tosin johdatti Remuksen pohtimaan pojan syntyperää. Ei niinkään sitä, mistä maasta tämä oli kotoisin, vaan sitä, sattuiko tämä olemaan velho siinä missä hänkin? Jästi ainakin olisi tarvinnut hieman pidemmän kaavan juonen saadakseen paperin syttymään tuleen noin vain, ilman että jekun kohde huomasi mitään epäilyttävää ja tekstikin täytyi saada muuttumaan, jotta koko tempussa olisi ollut edes jotain ytyä.
Tuo olisi voinut olla juurikin sellainen jekku, jota Sirius ja James olivat koettaneet joskus lapsuudessaan. Iän myötä näiden jekut olivat muuttuneet erikoisemmiksi, laajemmiksi ja järkyttävämmiksi.
Remus oli saanut kiittää onneaan siitä, että kuului näiden läheisimpiin ystäviin, sillä muutoin hänkin oilsi kaiketi joutunut viattomuudestaan huolimatta kaksikon kepposten kohteeksi.

Toinen ilmoitti hänen olleen loistava uhri ja sai ihmissuden naurahtamaan pienesti samalla kun hän auttoi itsensä ylös maasta.
"Oli ilo olla avuksi", Remus vastasi, vaikka äänensä kavalsikin hänet, muttei hän voinut myöntää sitä, etteikö tuo pieni jäynä oilsi palauttanut muistoja hänen mieleensä, mukavia muistoja siitäkin huolimatta, että ne olivat ikäviä jollekulle toiselle, joka oli vuosia sitten joutunut hänen ystäviensä keppostelun uhriksi, "Onnistuit säikäyttämään minut aika tavalla."
Kenties hänen reaktionsa voimakkuus johtui siitä, ettei hän ollut aikoihin keskustellut jonkun itselleen tuntemattoman ihmisen kanssa ja oli muutoinkin vältellyt muita parhaansa mukaan. Remus huokaisi ja sipaisi hiuksiaan, jotka pyrkivät jälleen kasvoilleen. Katseensa etsiytyi jälleen tutkiskelemaan pikkupoikaa eikä Remus voinut olla miettimättä, johtuiko tuo outo tunne, joka hänet oli vallannut, tästä pienestä pojasta, jonka läsnäollessa tunne oli ainoastaan voimistunut.

Remus kohotti kulmiaan kuin kokonaan asian unohtaneen pojan kysyessä tekstistä. Mies tuijotti poikaa hetken, miettien mitä tohtisi toiselle vastata. Hän ei varsinaisesti ylpeillyt sillä, mikä oli - ja siihen oli kyllä syynsä, josta myös kokemuksen tietävä ääni miestä muistutti.
Ei hän muutoinkaan nykyään normaalisti tuntemattomien kanssa keskustellut edes tämän vertaa, mutta poika oli kieltämättä onnistunut saamaan jonkin osan ihmissudesta puolelleen.
"Jotain, minkä jätän kertomatta sinulle", Remus vastasi totuudenmukaisesti ja hymyili pienesti. Hymy jo itsessäänkin riitti yllättämään miehen, joka ei ollut uskonut enää edes pystyvänsä hymyilemään. Hän hieraisi rintakehäänsä puolihuolimattomasti uudemman kerran ja vilkaisi kävelykatua, jota pitkin oli astellut, suuntaan, johon oli ollut aikeissa jatkaa. Toisaalta, hänellä olisi vielä yllinkyllin aikaa ehtiä määränpäähänsä, joten miehen katse palautui takaisin poikaan.

// Köhm, Suomi voitti! Ja vastaus on olotilan mukanen x'DD \\

// Jaahas, niinpä näkyy. Onkos sitä aiemmin voitettu sitten vuoden 1995? //


Hunter oli hyvillään, että oli sattunut valitsemaan uhrin, joka osasi arvostaa pilaa, eikä ainakaan suuttunut, vaikka siihen olisi saattanut olla syytäkin. Varsinkin, kun lapussa lukenutta ei edes voinut paljastaa. Hän tarkkaili miestä varsin tarkkaan, eikä välittänyt oliko se epäkohteliasta tuijottamista vai ei. Tämä ei ollut vieläkään millään tavalla kyseenalaistanut muuttuvaa tekstiä ynnä tyhjästä palamaan syttyvää ja puhuvaa paperilappua, joten hän päätyi kokeilemaan kepillä jäätä. Asian kun sai helposti muotoiltua paljastamatta mitään. Joku voisi luulla sitä joksikin typeräksi murresanaksi...ja sitähän se tavallaan olikin.
"Et taida olla jästi?" poika siis kysyi, varmaan ja enemmän toteavaan kuin kysyvään sävyyn, ilmeensä nyt jo hiukan vakavoituneena. Verenperimäkysymys ei kuitenkaan selittäisi kaikkea, joten hän jatkoi miehen arvioivaa tarkastelua tämän käännettyä katseensa takaisin häneen. Se tuntui yhteydeltä, paljon syvemmältä kuin velhous jota nyt muutenkaan ei pystynyt tällä tavalla aistimaan. Ja hän oli tuntenut sen koko ajan miestä seuratessaan, eikä missään muualla. Joten jäi vain yksi vaihtoehto: hänellä oli ollut onni tavata toinen susi. Mutta kuinka varmistua asiasta paljastamatta olevansa sellainen itse, jos sitä vaikka sittenkin olisi väärässä? Oli isä sentään sen verran järkeä ja varovaisuutta onnistunut tähän mennessä hänen kovaan päähänsä upottamaan.

Mietteliäänä hän talletti paperilapun takaisin farkkutakkinsa sisätaskun suojiin, joskaan ei siellä olevaan pussiin.
"Saako udella nimeä?" hän sitten kysyi mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn. "Olisi kiva tietää ketä onnistuin jekuttamaan..." hän lisäsi perään ja katsoi ylös mieheen silmäkulmastaan. Oikeastaan hän vain halusi kiskoa toisesta jotakin olennaista tietoa, josta olisi hyvä lähteä eteenpäin.
"Minä olen Hunter," hän kertoi itsestään välittömästi kysymyksensä perään, rohkaistakseen toista ehkä vastaamaan. Koko nimeä ei tietenkään sopinut noin vain vieraille levitellä. Hän katsoi nyt jälleen avoimemmin miehen riutuneen näköistä olemusta, mikä muistutti häntä jostakin.
"Ja miksi hierot rintakehääsi? Et kai jotsin sydäriiä ole saamassa?" poika sitten lisäsi vielä perään asteen epävarmempaan sävyyn mikä näkyi jo kasvoiltakin, kun rekisteröi miehen hetki sitten tekemän eleen ja muisti nähneensä tämän tekevän samoin jo hieman aiemminkin. Ei hän halunnut ketään sairaalaan tai hengiltä hoitaa!

// Ei mun käsittääkseni ole x3 \\

Remus ei osannut vieläkään yhdistää tunnetta mihinkään. Ehkä hän ajatteli asiat liian monimutkaisesti eikä suostunut myöntämään itselleen sitä mahdollisuutta, että tämä nuori poika hänen edessään olisi saanut saman kohtalon kuin hänkin. Se olisi muistuttanut häntä niin paljon omista nuoruusvuosistaan ja tavallaan se oli niin ikävää, että joku toinenkin oli saanut osakseen saman kohtalon kuin hänkin.
Mies naurahti kevyesti ja vilkaisi tulosuuntaansa kohden. Juna-aseman edessä tuntui jo kehkeytyvän aikamoinen mysteeri eikä vaatinut mieheltä juurikaan yhteenlaskuja.
"En, jos olisin reagoisin varmaankin tuolla tavoin?" Remus ehdotti ja nyökäytti päätään aiemman kolmikon puoleen nyt jo toisenkin vartijan ennätettyä näiden luokse tilannetta tutkimaan. Ihmissusi ei kuitenkaan voinut estää pientä hymyä, joka kohosi hänen huulilleen. Jos joku odottaisi hänen takovan pojan päähän järkeä, hän ei selvästikään ollut oikea mies niin tekemään. Hän oli epäonnistunut vastaavassa tehtävässä jo kerran aiemminkin - eikä hän varsinaisesti edes tuntenut katumusta epäonnistumisensa vuoksi.

Poika kysyi hänen nimeään siinä missä Remus oli jo olettanut toisen lähtevän hänen seurastaan, kun oli onnistunut jekuttamaan häntä.
Hunter? Se ei ainakaan ollut nimi, jonka noin vain unohtaisi.
'Liekö tuo pojan oikea nimi vai lempinimi?' Remus yllätti itsensä pohtimasta, mutta antoi asian kuitenkin olla, eihän se sinänsä hänelle kuulunut.
"Remus", mies vastasi esitellen itsensä, voimatta itseään estääkään, olihan poikakin päättänyt kertoa oman nimensä - ja tuskin etunimestä mitään pahaa seuraisi. Sen tietämisen toinen oli ansainnut, tämä oli onnistunut yllättämään hänet ihan kunnolla pienellä jäynällään.
Remus vilkaisi kättään, jota painoi yhä rintakehäänsä vasten ja laski kätensä alas. Huokaisten hän pudisteli päätään.
"En minä nyt vielä niin vanha ole, että sydänkohtausta pitäisi odottaa", Remus naurahti kevyesti ja tarkkaili poikaa katseellaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, etteikö tämä tunne olisi ollut peräisin pojasta, mutta miksi? Mies koetti parhaansa mukaan unohtaa sen ainoan järkevän selityksen tuntemukselleen. Maailma oli julma ja mikäli poika olisi ihmissusi, se olisi vain yksi todiste vakuuttamaan tuosta seikasta.
Remus kurtisti kevyesti kulmiaan ja kysyi hiljaa, tietämättä mitä ajatella;
"Tunnetko sinäkin sen?"
Tuon kysymyksen esittäessään Remus kuitenkin toivoi sydämensä pohjasta vastauksen olevan 'ei'.

No ei nyt sentään niin vanhalta, tosiaan, sen Hunter myösni mielessään. Miehen ikää oli hieman hankala kertoa tämän karusta ja väsyneestä olemuksesta, mutta kun velhot yleensä elivät ainakin jotain parisataavuotiaiksi, niin aika kauan siinä sai maailmaa tallata ennen kuin ikä sydämeen vaikuttaisi. Muttaa hän oli vasta äsken tullut ajatelleeksi, että toisella olisi saattanut vaikka olla jonkinlainen sydänvika...Entä se vanhus siellä kolikon kanssa? Niin, ehkä hän liian usein teki ennen kuin ajatteli...Mutta mitään suurempaa vahinkoa ei ollut käynyt, joten poika sysäsi asian mielensä perukoille varsin helposti.

Varsinkin, kun kuuli Remukseksi esittäytyneen kysymyksen, joka melkolailla vahvisti hänen olettamuksensa. Hänen intonsa paistoi hänestä joka tavalla, paitsi, että hän sai juuri ja juuri hillittyä itsensä hihkaisemasta jotain liian varomatonta.
"Tunnen oloni jotenkin kotoisaksi seurassasi...tai jotain. Siksi seurasin sinua," hän siis vain totesi pidätellyn innokkaasti. "Uskotko, että meihin molempiin on iskenyt kuuhulluus?" hän ehdotti kierrellen ja osoitti vasemmalla kädellään ylös täysikuuhun. Hän ei pitänyt yhtään moisesta kömpelöstä ja 'paljaasta' peitetermistä, koska ihmissudet kiehtoivat häntä, mutta ei siitä paljon muullakaan voinut puhua tässä vaiheessa. Vieläkin asian voisi tulkita vain kahden herkän, mutta normaalin ihmisen reaktiona täysikuuhun, jos ei itse ollut ihmissusi. Aiheen siirryttyä tähän, Hunter ensimmäisen kerran kiinnitti kunnolla huomiota Remuksen arpiin. Pojan teki kovasti mieli kysyä olivatko ne itseaiheutettuja, mutta päätti hillitä uteliaisuutensa vielä ainakin jonkin aikaa. Hänellä ei ihmissuteutensa takia arpia löytynyt, lukuunottamatta parissa vuodessa hyvin haalistuneita koiran hampaanjälkiä vasemmassa olkavarressaan. Tämä tyyppi ei ilmeisesti ollut aina saanut sudenmyrkkyjuomaa...Mutta oli kai tämä ainakin tässä kuussa, kun kerran noin rauhallinen vaikutti olevan.

Remus yllättyi siitä, kuinka iloiselta poika vaikutti hänen kysymyksensä jälkeen. Tämä tuntui suorastaan hehkuvan intoa ja hetken mies jo epäili tuon tuntemuksenkin kuuluvan johonkin pojan ovelampaan jekkuun - ja toisaalta, hän olisi toivonut niin olevan. Tietenkään hän ei osannut tarkastella tilannetta toisen kohdalta, koska oli itse tuossa iässä viettänyt täydenkuun yönsä yksin eikä ollut tavannut yhtäkään ihmissutta vielä nuoruusvuosinaankaan, mutta Remus jaksoi epäillä, ettei olisi ollut noin iloinen moisesta, mikäli olisi tavannut toisen ihmissuden lapsuutensa aikana puremansa saamisen lisäksi.
Remus hieraisi jälleen rintakehäänsä tietämättä mitä sanoa. Tämä poika ei missään nimessä muistuttanut häntä, kun hän oli oli ollut vastaavan ikäinen, joten hänen olisi turha koettaa analysoida tämän tuntemuksia ja pohdiskella mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuitenkin toisen varsin selkeä vihjaus sai miehen huokaisemaan hiljaa.
Hän oli ehtinyt jo toivoa, että toinen olisi saanut osakseen hieman valoisamman kohtalon. Tuossa iässä ihmissuteus oli jotain, mitä ainakaan Remus aikoinaan ei ollut tahtonut hyväksyä. Se oli ollut tuskallista ja yksinäistä, siinä missä hänen vanhempansa olivat selkeästi etääntyneet hänestä. Kenties toisen tapauksessa tilanne kuitenkin oli erilainen - ja kenties tämän vanhemmilla oli varaa sudenmyrkkyjuomaan tai edes johonkin sen kaltaiseen, koska poika ei varsinaisesti vaikuttanut hermostuneelta tai tuskaiselta.
"Pahoin pelkään niin", Remus vastasi ja irvisti kevyesti. Toinen oli siinä määrin onnekkaampi, että oli syntynyt aikoihin, jona sudenmyrkkyjuoma oli jo kehitelty. Remus itse oli saanut pärjätä elämänsä ensimmäiset 20 vuotta ilman koko juoman olemassaoloakin ja sen kehittämisen jälkeenkin vain tietoisena siitä, että asiat saattaisivat olla toisin. Vasta muutamia kuukausia sitten hän oli saanut sudenmyrkkyjuomaa ensimmäisen kerran eikä nykäänkään läheskään joka täydenkuun yö, vaan pikemminkin joka kolmas tai neljäs - ja Hunterin onneksi nyt oli tuollainen joka kolmas tai neljäs yö.

Remus sattui vilkaisemaan taivaalle pojan sanojen ja oman vastauksensa myötä ja tajusi seisovansa yhä juna-aseman läheisyydessä.
"Siitä puheenollen, minun on kaiketi parasta mennä ennen kuin- Niin...", Remus ilmoitti hieman pahoittelevanakin - tietämättä pahoitteliko varsinaisesti lähtöään vai pojan osakseen saamaa kohtaloa.
Kaikesta huolimatta mies jatkoi rivakasti matkaansa suuntaan, johon oli ollut matkalla, vaikka tiesikin, ettei voisi edetä koko matkaa moista vauhtia tai ainoastaan väsyttäisi itsensä. Ei hänellä vielä kuolemanhätä ollut, mutta oli parempi olla paikalla ajoissa kuin liian myöhään.
Remus pysähtyi kuin seinään ja kääntyi kannoillaan katsomaan poikaa kulmiaan kurtistaen.
"Kai sinulla on jokin paikka, jonne mennä?"

Hunter ei nauttinut siitä, että huolestutti perheensä ja vielä vähemmän hän halusi tuottaa isälleen pettymystä missään asiassa ja siksi olikin karannut silloin kun riski paljastumisesta oli pieni, ja päättänyt palata kotiin ennen muodonmuutosta. Mutta nyt, innossan ensimmäisen ihmissusitoverin tapaamisesta, hän sokeutui kokonaistilanteelle ja hetkellisesti välitti enemmän siitä että saisi jäädä toisen seuraan, Joten sen enempää ajattelematta hän vastasi.
"Ei!" ja lähti kuin myös rivakkaa kävelyä Remuksen perään. "Ja jos olet johonkin lukittutua aikomassa, niin miksi ihmeessä? Olet selvästi juonut sudenmyrkkyjuoman, ja jos oltaisiin täällä kaksin, selviäisimme mahdollisista ihmissudenmetsästäjistäkin," hän jatkoi, eikä hänen sävystään ja olemuksestaan jäänyt epäselväksi, kuinka vähän häntä innosti lukkojen takana istuskelu.

Mielensä takamailla poika tiedosti juuri kieltäneensä perheensä olemassaolon, ja sen miten epäkiitollista ja törkeää moinen oli. Samoin, normaalitilanteessa hän ei olisi koskaan seurannut vieraita tällä tavalla tai lähtenyt vieraan mukaan mihinkään. Tässä tilanteessa vain lähes pakkomielle ihmissusiin josta kärsimistään hän ei ollut vielä täysin myöntänyt itselleen, huusi kovempaa kuin järki ja tunteet.

// Oho, unohuin kattoon TV2:sen välityksellä Kultajuhlaa :'DD \\

Remus yllättyi pojan kommentista. Kieltämättä hän oli olettanut, että tällä olisi vanhemmat jossain. Vanhemmat jotka tarjoaisivat lapselleen turvallisemman paikan muodonmuutokselle kuin Lontoon kujat ja kadut. Toisaalta myös toisen yllättävä huudahdus sai hänet hämmentymään.
Tietysti tuon ikäisillä pojilla saattoi hyvinkin olla tapana valehdella, muttei Remus tohtinut ryhtyä kyseenalaistamaan pojan sanoja, tämä oli ensimmäinen, hänelle täysin tuntematon ihminen, velho - joskin nuori sellainen - ja ihmissusi, jonka kanssa hän oli aikoihin keskustellut.
"En lukittaudu, oloni vain on turvallisempi kaukana täältä", Remus hymähti. Toki hänellä oli tiedossa vanha talo jonne lukittautua silloin, kun ei ottanut sudenmyrkkyjuomaa, mutta tuntui turvallisemmalta etsiytyä samaiseen metsikköön nytkin, vaikkei hän kenellekään vaaraksi olisikaan.
"Tämä on yksi niistä harvoista kerroista", mies vastasi sudenmyrkkyjuoma-toteamukseen ja kohautti pienesti olkiaan.

Remus jatkoi matkaansa ja pysähtyi liikennevaloihin, vaikkei autoja nähnytkään. Hän kääntyi samalla katsomaan taakseen ja sai todeta pojan yhä seuraavan. Ei hän toisaalta aikonut poikaa poiskaan käännyttää, mikäli tällä ei oikeasti ollut mitään paikkaa, jonne mennä. Tuskin ihmiset hyvällä katsoisivat ihmissutta, vaikka pienessä hiprakassa olisivatkin.
"Sinä siis todella aiot seurata minua?" hän kysäisi ja naurahti kevyesti. Jotenkin hän ei katsonut olevansa parasta mahdollista seuraa nuorelle ihmissudelle, mutta antoi asian olla. Kenties toisen läsnäolo saisi hänetkin rauhoittumaan ja toisi samalla hieman eloa ja seuraa hänenkin elämäänsä, ainakin tämän yön ajaksi. Remus tiesi eristäytyneensä tästä maailmasta enemmän kuin mitä olisi ollut turvallista ja näin ollen poika saattaisi läsnäolollaan olla hänelle jopa hyödyksi.

// Heh, tuli nyt vasta mieleen, että Hunterin väitteeseen puhkaisee ison aukon jo sekin, että se itse on jostain saanut sudenmyrkkyjuomaa ja jos sen olettaakin olevan Tylypahkassa oppilas, herää kysymys miksi se lähtisi jouluksi kaduille mukavassa Tylypahkan linnassa juhlimisen sijaan. xD //


"Tietysti," Hunter totesi iloisesti virnistäen. "Varsinkin, jos et kerta aio sisään lukittutua. En ole ennen päässyt viettämään täydenkuunyötä toisen ihmissuden kanssa ja se vaikuttaisi mielenkiintoiselta kokemukselta vaikkakin sitten ihmismielet säilyttäen..." hän jatkoi, loppua kohden hieman puhettaan hidastaen, sillä hän vajosi mietteisiinsä mikä näkyi kasvoista ja siitä, että hän hieroi poissaolevana leukaansa. Samasta syystä hän käveli vahingossa Remuksen ohi punaisia päin ja oli siis jälleen onni matkassa, ettei autoja sillä hetkellä ollut ajamassa kohti liian lähellä.
"Et siis juo sitä joka kuukausi? Muistatko sinä koskaan mitään niistä öistä, kun et ole juonut? Ja oletko kauankin ollut susi?" hän uteli kuin jostakin harrastuksesta, ja katsoi ensin viereensä ja sitten olkansa taakse, huomaten näin maleksivansa keskellä suojatietä punaisten valojen yhä palaessa mikä sai hänet juoksemaan lopun matkan toisen puolen jalkakäytävälle. Hän ei antanut säikähdyksen näkyä kovin pitkälle, vaikka huolestuikin hetkeksi siitä, miten syvälle hänen ihmissusi-innsotuksensa saattoikan hänet viedä. Hänen katseensa seurasi henkilöautoa joka ajoi ylinopeutta ohi muutamaa hetkeä hänen jalkakäytävälle astumisensa jälkeen ja juuri ennen kuin valot vaihtuivat vihreiksi.

// Nooh, onneks Remus on idiootti<3 x'DD \\

Remus kurtisti kulmiaan. Hän joutui myöntämään, että heidän muutamien vuosikymmenten ikäerostaan huolimatta hänkään ei ollut viettänyt täydenkuunyötä toisen ihmissuden kanssa, se vain, että hänellä oli nytkin yhä omat epäilynsä toisen idean järkevyydestä, vaikka kumpainenkin heistä oli sudenmyrkkyjuomaa nauttinutkin. Tosin siinä ei kyllä ollut kyse minkään asteen nautinnosta, pikemminkin kidutuksesta. Sen myrkyn keksijä olisi voinut edes kehitellä tavan parantaa litkun makua!

Remus ei ehtinyt edes ajatella pojan kysymykseen vastaamista, sillä hän oli liian huolissaan lähestyvistä äänistä, jotka kielivät auton lähestymisestä ja siitä pienestä seikasta, että poika oli parhaillaan ylittämässä tietä. Hän ei kuitenkaan ennättänyt leikkimään sankaria - ja parempi niin, sillä poika ennätti juuri ja juuri tien toiselle puolelle ennen auton ohitse kurvaamista ja vihreiden valojen vaihtuessa Remus hölkkäsi tien yli ja mulkaisi poikaa pahasti. Hän ei kenties tiennyt tämän vanhemmista eikä pojasta itsestäänkään juuri mitään, mutta hän oli sentään ainoa aikuinen, joka toisella nyt seurassaan oli, joten hän katsoi väistämättäkin olevansa vastuussa pojasta.
"Älä kävele ajatuksissasi ellet tahdo jäädä autojen alle, eivät jästit juurikaan eteensä katsele", Remus huokaisi ja jatkoi matkaansa samalla kun palautti mieleensä pojan aiemmin esittämän kysymyksen; "En muista niistä öistä paljoakaan - enkä muista sellaistakaan päivää, jona en olisi ollut se mikä olen nyt."
Remus ei tiennyt sanoa tarkalleen milloin oli saanut pureman ja kuinka vanha oli tuolloin ollut, mutta sen hän tiesi, että se oli tapahtunut jo muutamia vuosia ennen kuin Albus Dumbledore oli päättänyt hyväksyä hänet Tylypahkaan opiskelemaan huolimatta siitä, minkä purema oli hänestä tehnyt.
Remus vilkaisi poikaa kuin varmistaakseen, ettei tämä ollut jälleen juoksemassa auton alle ja kohotti pienesti toista kulmaansa kysyessään;
"Onko sinulla jokin kyselyikä tai vastaavaa?"

Hunter vastasi tuohon mulkaisuun väläyttämällä hieman epävarman hymyn ylös Remukseen. Poika oli siinä vaiheessä itsekin veilä hieman jännittynyt äskeisestä läheltä-piti-tilanteesta. Hän ei kuitenkaan kommentoinut toisen viisaita sanoja, mutta muistaisi ne taatusti. Hän ei tosin yleensä ajatellut, että jästien huomiokyky eroaisi mitenkään velhoista ja noidista (ja äskeinen sen taisi jo todistaakin.)

Hän kuunteli tarkkaan saamaansa vastausta kävellessään miehen vierellä, kätensä farkkujensa taskuissa piilossa pakkaselta. Vai, että oli niin kauan ollut ihmissusi...Loistavaa! Siis mitä mainiointa seuraa.

Hän naurahti kevyesti. Hänen ikäänsä oli arveltu nuoremmaksi usein ennenkin, hänen ollen ikätovereitaan noin päätä lyhempi. Tosin, kyselyikä oli jo liioittelua. Sillä oli hän nyt sentään parikymmentä senttiä keskiverto 6-vuotiasta pidempi. Hän oli keskiverto 9-vuotiaan pituinen ja kasvoiltaan melkolailla oman ikäisensä. Joten sinänsä oli hieman kummallista, että toinen oletti hänen olevan kyselyiässä. Mutta ehkä tämä ei vain ollut viettänyt liikaa aikaa lasten parissa. Asia ei kuitenkaan Hunteria harmittanut, sillä hän oli kokenut lyhyydestä olevan enemmän iloa, kuin haittaa...paitsi huvipuistolaitteissa ja leffateattereissa ynnä muissa vastaavissa.
"Tai vastaavaa. Olen yksitoista...pian kaksitoista," hän hymyili Remukselle ja käänsi sitten taas katseensa eteen.
"Mutta voit silti varautua tuhanteen ja yhteen kysymykseen, kun kerran olet niin vanha sutena. Minä olen vasta viidettä vuotta," hän varoitti ja kertoi koko ajan iloisempaan sävyyn, ja kohta napitti taas kohti Remusta peittelemätön uteliaisuus ruskealta vaikuttavissa silmissään.
"Tiedätkö sinä, kuka sinua puri? Mitä perheesi sanoi? Kävitkö koskaan Tylypahkaa?" poika sitten aloitti pommituksen yhtään huomaamatta miten henkilökohtaisuuksiin meni saman tien yleispätevyyksien sijaan. Hän ei voinut mitään sille, että ensisijaisesti häntä kiinnosti tämä nimenomainen henkilö. Saattoi johtua osittain siitä, että tämän olemus oli kaikkea muuta kuin mitä hän pystyi kuvittelemaan itsensä parinkymmenen vuoden kuluttua tai kuinka vanha tämä tyyppi nyt sitten olikaan.

Pojan ikä kieltämättä tuli Remukselle yllätyksenä eikä hän voinut kieltää sitä, etteikö toisen pituudella ja jekulla olisi ollut vaikutusta hänen olettamukseensa tämän iän suhteen. Toisen täytyi siis olla ainoastaan käsittämättömän utelias ikäisekseen, mikä toisaalta saattoi tarkoittaa sitä, ettei tämän lapsuus mistään surkeimmasta päästä ollut ollut huolimatta siitä, että poika oli jossain vaiheessa saanut ihmissuden pureman, yhtälailla nuorena kuten Remuskin.
"Sitten olet vanhempi kuin mitä oletin", Remus vastasi mietteliäänä ja vilkaisi pientä poikaa, joka kulki varsin tiiviisti hänen vierellään, "Olet aika lyhyt."
Kevyt hymy kävi ihmissuden huulilla ja hän tiedosti samassa hymyilleensä jo viimeisen puolen tunnin aikanakin enemmän kuin mitä oli hymyillyt moniin vuosiin. Kenties pojan seurasta tosiaan oli hyötyäkin. Se kaiketi olikin yksi niistä syistä, joka sai Remuksen hyväksymään pojan mukaansa, muussa tapauksessa hän olisi kaiketi ajatellut asiaa tarkemmin ja tullut siihen tulokseen, että toisen vanhemmat taatusti tietäisivät tälle paremman paikan täydenkuunyön viettoon.

Ja sieltähän niitä kysymyksiä tuli jälleen sellaisella tulvalla, että ihmissuden oli vaikea saada niistä selkoa ja muistaa ne edes sen aikaa, että ehtisi itse vastata niihin. Käheästi naurahtaen Remus vilkaisi poikaa.
"En odottanut, että niitä todella tulisi noin monta kerralla", mies tuumi hieman huvittuneena, kohotti kätensä ja laski kysymykset samalla kun vastasi niihin;
"Tiedän. Vanhempani luonnollisestikin huusivat minulle. Ja kyllä, suoriuduin Tylypahkasta kiitettävin arvosanoin, kiitos Albus Dumbledoren, joka hyväksyi minut opiskelijaksi siinä missä muut olisivat kääntäneet minulle selkänsä."
Remus suuntasi askeleensa kauemmas Lontoon keskustasta ja vähäinenkin liikenne tuntui yllättäen katoavan jonnekin taakse. Matkaa olisi vielä useampi kilometri, mutta niin oli aikaakin, joskin Remus saattoi tuntea täydenkuun lähestymisen jo ikävänä tunteena luissaan ja ytimissään.
"Eivätkö vanhempasi huolestu, kun olet ulkona tähän aikaan ilman valvontaa?" Remus kysäisi sen seikan tultua hänen mieleensä ja vilkaisi poikaa tietämättä tahtoiko päästä tästä eroon vai tahtoiko tämän ennemmin viettävän koko yön hänen seurastaan huolimatta siitä, että tämän vanhemmat saattaisivat olla huolissaan. Tuskin olisi toiselle mitenkään epänormaalia karkailla kotoa.

Hunter siirsi katseensa takaisin eteensä ja kuunnteli. Hänen oli hyvin vaikea, jollei jopa mahdotonta samaistua normaaliin ihmissuteen sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään henkilökohtaista kokemusta näihin kohdistuvasta ennakkoluulosta. Siltä hän oli säästyntyt tosin vain siksi, että kaikista typeryyksistään huolimatta pohjimmiltaan kunnioitti isäänsä ja arvosti syvästi tämän mitä ilmeilisimmin ehdotonta rakkautta, ja näin ollen hän seurasi tämän käskyjä salaisuutensa pitämisessä poikkeuksetta. Vaikka se joskus kuinka tiukkaa tekisikin oman innostuksen keskellä. Hän ei laskenut äitinsä hylkäämäksi joutumista ennakkoluuloiksi, sillä äidillä oli kuulema hyvät syyt kammota ihmissusia, vaikkei heille oltukaan vielä koskaan kerrottu niistä. Harvoin hän päätyi edes ajattelemaan äitiään asian tiimoilta, kun ei hän tähän äitinä liiemmin ollut koskaan suhtautunutkaan ja isä taas oli aina ollut aivan toista maata. Tämän asenne ei ollut muuttunut mihinkään suuntaan ellei sitten korkeintaa enemmän suojelevaksi ja tämä kai yritti veiläkin löytää keinoa parantaa tuo kirous.

Millaisessa tilanteessa toinen oli sitten pureman saanut, jos kerran sai huudot vanhemmiltaan? Vaikka tietysti isät ja äidit tuppasivat joskus huutamaan silloinkin, kun ei oikastaan olisi järkevää, kuulema vain koska ovat niin huolissaan. Hänen suhteensa se oli tosin äärimmäisen harvinaista, koska hän onnistui yleensä tarjoamaan varsin hyvän syyn kyseiseen äänenkorotukseen. Vaikka huudot ylipäätään olivat harvinaisia heidän perheessään, mm. siksi ettei hänen isänsä pitänyt sitä erityisen tehokkaana keinona saattaa viestejä perille kenellekään - kaikkein vähiten lapselle.

Että Dumbledore oli päästänyt kouluun jopa ihmissuden, ennen kuin sudenmyrkkyjuomaa oli keksittykään? Se mies oli sitten suvaitsevaisempi ja rohkeampi, kuin Hunter oli uskonutkaan. Melkoinen maailmanparantaja... Mutta se oli vastaus ensimmäiseen kysymykseensä mikä veti pojan mietteitä eniten puoleensa. Mitä Remus oli tehnyt saatuaan tietää kuka häntä oli purrut? Mitä hän itse tekisi, jos saisi tietää omalla kohdallaan?

Hänen pohdintansa kuitenkin katkesivat kuin seinään esitetyn varsin epämiellyttävän ja siinä vaiheessa jo oikeastaan hieman odottamattoman kysymyksen myötä.
"Täh?...Ai jaa..." poika reagoi ensimmäisenä hieman poissaolevana, vaikka ajattelikin jo ihan keskittyneesti oikeaa vastausta. Äitiä ei välttämättä paljonkaan kiinnostaisi, jos tälle jostain syystä kerrottaisiin, mutta isä kyllä olisi huolesta soikeana minä tahansa yönä, mutta etenkin täydenkuun yönä. Sitä ja todennäköisiä seurauksia pohtiessaan poika irvisti pienesti epävarmuuttaan. Hän toivoi, että toinen lakkaisi kyselemästä aiheesta sillä mitä enemmän hän joutui ajattelemaan, sitä enemmän hän alkoi muuttaa mielensä ja palata kotiin, menettää ehkä ainutlaatuisen tilaisuuden. Hänen sydämensä käski hänen lähteä kotiin, mutta hänen pakkomielteen riivaama mielensä väitti että iskä ymmärtäisi kyllä kun vaan yrität vihdoin selittää itsesi perinpohjin...ja koska jälkimmäinen oli myös hänen sydämensä toive, pakkomielle pysyi niskan päällä.

Tässä vaiheessa hänelle ei vielä tuottanut mahdottoman suuria vaikeuksia valehdella vähän lisää pirkittääkseen iltaa. Valheiden päälle oli ylipäätään kaikkein helpointa kasata lisää valheita.
"Eivät. He...eivät ole enää kuvioissa," hän vastasi ohikiitäneen hetken kuluttua. Hän kuulosti siltä kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Kuolleiksi väittäminen oli ollut jotenkin automaattinen ajatus sen äärimmäisyydessä ja sitä kautta potentiaalisimpana lopettamaan kyselyt, mutta kun hän rakasti isäänsä ja siskoaan liikaa moiseen ja isän kuolema sattui myös olemaan hänen pahimpia pelkojaan, eli hän ei moista pajunköyttä saanut ulos suustaaan tai edes yritettyä.
"Mitä sinä teit, kun sait tietää kuka sinua puri?" poika kysyi ihan aitoa uteliaisuuttaan, mutta sillä hetkellä päämotivattio oli kuitenkin toive ohjata miehen sekä omat ajatukset muualle. Hän ei sillä kertaa enää edes vilkaissut Remukseen, mutta vaikutti pientä poissaolevuutta lukuunottamatta normaalilta.

Remus koetti päästä perille tilanteesta, jonne oli itsensä enemmän vai vähemmän tietoisesti johdattanut. Hän oli matkaamassa metsikköön, jonne matkasi joka kuukausi, mutta sen sijaan, että olisi mennyt yksin, hänellä oli mukanaan 11-vuotias poika, joka sattui myös olemaan ihmissusi?
Miten tässä näin oli päässyt käymään!? Pojalla saattaisi olla huolestuneet vanhemmat tuolla jossain! Mitä hän selittäisi tämän vanhemmille, mikäli pojalle sattuisi jotain - tai tärkeintä; mistä hän edes löytäisi pojan vanhemmat, jos tälle sattuisi jotain!? Eikä hän muutoinkaan katsonut olevansa parasta mahdollista seuraa tuonikäiselle velholle, ihmissudellekaan. Jostain kumman syystä Hunter kaikesta huolimatta vaikutti varsin tyytyväiseltä tilanteeseen, johon oil tultu eikä tämä tuntenut oloaan yhtä vaivautuneeksi kuin Remus. Toisaalta, kenties elämä ihmissutena oli nykyään helpompaa kuin ennen, hän itse vain ei ollut viime vuosina elänyt lainkaan. Hän oli pitänyt itsensä hengissä ainoastaan käymällä kerran kuussa kaupassa ja lukittautuen senkin jälkeen nopeasti takaisin asuntoonsa.


Poika tuntui vajoavan varsin poissaolevaksi hänen kysymyksensä tienoilla ja sai Remuksen kurtistamaan kulmiaan, ilman että mies kuitenkaan tohti tiedustella pojalta asiasta. Eihän se sinänsä hänelle kuulunut - ja hänen iässään uteliaisuus piti osata jo pitää kurissa.
Remus kuitenkin sai vastauksensa, pitkän ajan kuluttua ja kaiketi ainakin sadan metrin matkan etenemisen jälkeen ja huokaisi. Tietenkään toisella ei enää ollut vanhempia. Pitikö tämän enää yhtään enempää muistuttaa häntä hänestä itsestään ja hänen menneisyydestään, elämästään silloin joskus Siriuksen ja Jamesin seurassa, aikana jona vanhempansa olivat menehtyneet.
Remus käänsi katseensa poikaan, punniten mielessään tämän sanoja ja niiden todenperäisyyttä, mutta jätti jälleen utelun sikseen. Kenties pojalla ei ollut vanhempia, kuten tämän sanoista saattoi päätellä, ja tuo epävarmuus johtui siitä, ettei tämä ollut vielä päässyt yli vanhempiensa lähdöstä. Tämäkään asia ei kuulunut Remukselle. Joskin poika oli varsin innokkaasti kyselemässä häneltä asioita, joiden ei käytännössä olisi pitänyt kuulua pojan kuultaviksi laisinkaan.
Remus kuitenkin vastasi. Osittain siksi, ettei tohtinut kieltää pojalta vastauksia tämän uteliaisiin kysymyksiin, osittain siksi, että toivoi puhumisen samalla auttavan häntä yhden jos toisenkin asian ylitse pääsemisessä. Ja hiljaisuuden vallitessa oli muutoinkin ahdistava kävellä.
"Olisiko minun pitänyt tehdä jotain?" Remus kysäisi varovasti. Tietysti hän olisi voinut tehdä yhtä jos toistakin ja päästä samalla eroon hengestään - kenties niin olisi ollut parempi -, muttei Fenrir Harmaaselän kohtaaminen käynyt tuolloin Remuksen mielessäkään, ennemmin hän tahtoi vain mahdollisimman kauas tuosta ihmissudesta. Hänen elämässään oli ollut tuolloin muutakin ajateltavaa, joka oli johdattanut hänen ajatuksensa toisaalle - kuten Hunterkin nyt onnistui tekemään ilman, että Remus sitä itse tiedosti -, sillä noina aikoina Lily ja James olivat joutuneet pakenemaan Pimeyden Lordia ja sittemmin kuolleet tämän käsissä. Remus kuitenkin epäili, että ilman silloisia ikäviä tapahtumiakin hän olisi jättänyt asian sikseen - kenties hän vain oli pelkuri - ja jatkanut elämäänsä.

// Lol. Remus on kyllä meistä kolmesta kirkkaasti pahin no-lifettäjä. ;D //



Koska asiasta ei kyselty enempää, Hunter rentoutui taas silmissä ja heittäytyi nykyhetkeen, sysäten aamun murheet sinnemmäksi. Poikaa huvitti kysymyksen varovainen sävy. Oli kiva tunne, kuin olisi jossain itse jotenkin fiksumpi itseään ties kuinka paljon kokeneempaa ja vanhempaa ihmissutta.
"En tiedä, kun et kerro kuka se oli," hän totesi kepeästi, eikä sen suoremmin vaivautunut enää painostamaan toista kertomaan sitä vaan jatkoi siirtyen perustelemaan kysymystään. "Itse takuulla etsisin itseäni pureskelleen käsiini, jos tietäisin kuka se oli. Hän nimittäin samalla melkein tappoi pikkusiskoni, mutta minä vein siltä toisen käsivarren tai suden jalka se sillä hetkellä oli. En tosin muista kumpi että jäljittäminenkin on hankalaa..." hän puheli pelottavan tyynesti ja uppoutui taas pohtimaan käsivarren arvoitusta. Pääsyy hänen kiinnostukseensa selvittää suden henkilöllisyys oli hänen halunsa kiittää tätä puremasta. Oli kuitenkin hänen onnensa, ettei hänellä ollut mahdollisuutta löytää tuota sutta, joka oli alunperin suunnitellut tappaa hänet ja nimenomaan hänet - mistä poika ja kaikki muutkin tosin olivat autuaan tietämättömiä. Jos hän kuitenkin menisi ilmaisemaan tälle, ettei kirous ollutkaan hänelle ja perheelleen niin tuhoisa, kuin tämä oli ehkä olettanut, saattaisi vaara syntyä uudestaan. Oli todellakin myös hänen onnensa, että Remus oli hyvä ihmissusi, sillä poikaparka oli niin sokaistunut ihmissusiseurasta ja innostaan, ettei tämän mielen vieressäkään käynyt harkita tarkkaan mitä kertoo toisille susille tekemistään asioista.

// No todellaki! x'DD \\

Remus hämmästyi pojan sanoista. Olettiko tämä todella, että hän kertoisi toiselle kuka häntä oli purrut? Ei sillä, etteikö Harmaaselkä olisi taatusti purrut monia muitakin, muttei Remus katsonut tarpeelliseksi mennä paljastuksiensa kanssa sentään noin pitkälle tuon hänelle yhä liki tuntemattoman pojan kysymyksen - tai ehkä jopa pikemminkin toteamuksen - vuoksi.
"Etkä saa tietääkään", Remus vastasi ja hymyili pienesti, "Hän ei ole ihan kuka tahansa ja mikäli olisin lähtenyt etsimään häntä, hän olisi jo tappanut minut."
Remus ei hävennyt myöntää sitä, sillä Fenrir Harmaaselkä oli yksi niistä ihmissusista, jonka kanssa harvempi tahtoi asettua vastakkain.
Remus yllättyi kunnolla toisen kertoessa ihmissuden melkein tappaneen pojan siskon ja Hunterin itsensä onnistuneen riistämään sudelta yhden tämän raajoista. Ehkä mukana oil hieman pikkupojille ominaista liioittelua tai sitten toinen oli tosissaan, mutta Remus saattoi ainoastaan hämmästellä kuinka ihmissudet tuntuivat viehättyvän nuorista lapsista ja koettivat aina verettää näitä - ja näemmä useimmiten onnistuivatkin.

Remus tarkasteli poikaa vielä hetken ennen kuin kysyi;
"Ja sinäkö todella suhtaudut siihen tuolla tavoin?"
Hänestä oli yllättävää, että 11-vuotias poika ylipäänsä onnistui puhumaan asiasta kuin asiasta noin rauhallisesti ja se, että tämä puhui tuolla tavoin ihmissuden hyökkäyksestä ja jäsenten irrottamisesta.
Joko ajat olivat muuttuneet runsaasti Remuksen nuoruuteen ja lapsuuteen verrattuna tai toinen vain sattui olemaan poikkeuksellinen tapaus. Joko oikeasti poikkeuksellinen tai poikkeuksellisen hyvä valehtelija.
Remus ei kuitenkaan ryhtynyt kyseenalaistamaan toisen sanoja, vaikka olisi kenties tahtonutkin. Sen sijaan hän työnsi kätensä takaisin farkkujensa taskuihin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa, josta oli jäljellä vielä ainakin kuutisen kilometriä.

Hunter ei ollut vuosikausiin uskaltanut kertoa sen illan tapahtumista kenellekään, joten hänen oli jotenkin pitänyt käsitellä asiat yksinään ja näin hänen asenteeseensa saattoi vaikuttaa jonkinlainen mielen puolustusmekanismi. Tosin, kieltämättä asiaan varmasti vaikutti myös hänen rakkautensa ja sitä kautta tottumisensa kauhufiktion moninaisiin puoliin, jotka hän tunsi luvattoman hyvin niin nuoreksi pojaksi, jolla oli susi sisällään tuomassa epävakautta mieleen ilmankin. Ja olihan hän ollut silloin melko nuori...
"Siis millä tavalla? Tyynesti?" hän siis kysyi vilpittömän hämmentyneenä, katsoen taas ylös Remukseen. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun kukaan kyseenalaisti hänen suhtautumistaan, kun oli ensimmäinen kerta, kun kukaan sitä oli todistamassa, (hänen siskoaan lukuun ottamatta.) Hän siirsi katseensa maahan kuin etsien sieltä vastausta asiaan, jota ei ollut koskaan miettinyt.
"Olin seitsemän. En edes muista sitä mitenkään älyttömän tarkasti, vaikka ehkä haluaisinkin. Siskoni varmaan muistaa paremmin," hän selitti ensimmäisenä mieleen tulevan syyn tyyneyteensä. "Minä muistan lähinnä sen hetken, kun se puri minua ja sen kun iskin sitä kirveellä. Olen kai jotenkin muokannut sen siedettäväksi mielessäni," hän puheli asfaltille.

Remus nyökäytti kevyesti päätään. Poika suhtautui asiaan tyynesti. Itse asiassa rauhallisemmin kuin välistä hän itsekään. Lapsuudestaan Remus ei suhtautumistaan muistanut, sen paremmin kuin ei juuri mitään muutakaan, mutta nuoruudessaan hän oli ollut ennen kaikkea häpeissään siitä mikä oli.
Hän oli ollut vähällä pistää välinsä poikki ystäviensä kanssa saatuaan kuulla näiden tietävän hänen salaisuutensa, mutta sittemmin hän oli hyvin onnellinen siitä, että oli kuunnellut ystäviensä tuona hetkenä yllättävän järkevää puhetta ystävyydestä ja sen kestämisestä läpi vastoinkäymistenkin. He olivat saaneet kenties vain muutamia vuosia lisää ystävyyteensä, mutta ne vuodet merkitsivät Remukselle nykyäänkin enemmän kuin yksikään hänen yksin vietetyistä vuosistaan.

Remus nyökäytti kevyesti päätään. Ei hän minkään sortin psykologi ollut, ei hän osannut sanoa toisen mielenliikkeistä eikä kertoa tälle sitä, miksei tämä muistanut tapahtumia tarkasti tai miksi tämä suhtautui asiaan niin tyynesti. Remuksen mielestä oli muutoinkin turhaa koettaa pureutua ihmismieleen. Ihmismieli oli hallitsematon ja teki mitä milloinkin välttämättä sen suuremmin omistajaltaan lupia kyselemättä. Turha sitä oli koettaa muuttaa järkeväksi ja sääntöjen johdattamaksi toiminnaksi.
Sen sijaan, että olisi tiedustellut enemmän, Remus tyytyi jatkamaan aiheesta, joka oli toisen sanojen myötä tupsahtanut hänen mieleensä;
"Miten siskosi voi?"

// Ai niin, mun on pitäny kysyä oliko tuo paperijekku tosiaan kyselyikään viittaavaa tasoa? xD Meinaan en ole koskaan vaivautunut miettimään minkälaisi kepposia minkäkin ikäiset tekisi lapsuudessaan, (teiin-ikä on eri asia), mutta ehkä pitäis näköjään alkaa miettimään. Ei nyt sillä, etteikö kuka tahansa voisi sortua lapsellisiin piloihin, mutta jottei niin kävisi liian usein. ^^ //



"Hyvin kai. Se avautui asiasta meidän vanhemmille pari vuotta sitten. Se vaan kammoaa isoja koiria. Muuten se on ihan normaali, useimmiten ärsyttävä pikkusisko," hän lisäsi puoliksi itsekeen ja puoliksi Remukselle.
"Onko sinulla sisaruksia?" hän sitten uteli, vilkaisten Remusta. Kuten hän oli sanonut, hän tunsi olonsa kotoisaksi ja mukavasksi tämän ihmissuden seurassa ja kun hänen kysymyksensä olivat viattomia ilman mitään taka-ajatkisia, joten hänen mieleessän ei käynytkään, että hänen jokainen kysymys oli varsin henkilökohtainen ja sillä ehkäpä enemmän tai vähemmän epäkohteliasta.
"Ja mihin me oikeastaan olemme menossa? Kai sillä paikalla on nimikin?" hän heitti perään huomattuaan, että he olivat jo jättäneet ydinkeskustan kauas taakseen ja matkalla kohti kaupunginosaa, jota hän itse ei tuntenut lainkaan. Hän yritti myös tutkia maamerkkejä ja kaikenlaisia vihjeitä siitä, missä päin he olivat. Sen verran järkeä ja itsesuojeluvaistoa oli sentään hänen sisällään nostanut päätään äskeisten muistelujen myötä.


// Tuota mietin vaan, että josko Remus vaikka taikoisi näille jonkun kätevän, nopean kulkuvälineen, jolla matka taittuisi nopeammin? (Vaikka Hunterin valitettua matkaan pituudesta kohtapuoliin.) Saataisiin väriä peliin, kun he eivät vain kävelisi ja keskustelisi vaan ehtisivät olla hyvän aikaa ihmismuodossa myös siellä perillä? Olettaen siis, että se on mökki, jossa Remuksella on edes jotain viihdykkeitä ja ruokaa yms. itselleen? //

// Khih, en mie tiiä mistä se tuli. Kenties Remuksen mielestä kaikki kepposet on sen ikästen kepposia tai sillä on joku oma luokitelma sille mikä on minkäki ikästen kepponen x'D Varmaan lähinnä aattelin sitä, että kelmien jekut oli jo vähä isompia ja pilankohteen kannalta paljon ikävämpiä :'DD
Ja eiköhän Remus jonkin menopelin niille voi kehitellä sitten, kun Hunter kyllästyy kävelemiseen Joskin Remuksen 'viihdykkeet' saattaa hyvinki tyyliin olla kirjoja, ym. eikä mitään kauhuleffoja ja räiskintäpelejä xD \\


Remus kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
"Missä siskosi sitten asuu? Missä sinä asut?" Kenties kyselyikä oli sittenkin siirtynyt nyt pojalta hänelle. Kaikesta huolimatta Remus tahtoi tietää oliko toisella vähintäänkin jokin paikka, jonne mennä täydenkuunyön jälkeen. Olisi kaiketi turhaa edes koettaa käännyttää poika tässä vaiheessa takaisin, etenkin kun tämä tuntui jostain kumman syystä viihtyvän hänen seurassaan niin hyvin.
Remus ei tosin tiennyt mikä sai toisen pysyttelemään hänen seurassaan, mutta kenties sillekin selitys löytyisi, olisi vain eri asia saisiko hän tietää sitä - eikä sekään välttämättä hänelle kuulunut.

Remus nyökäytti kevyesti päätään. Hän päätti jättää kyselemisen toisen selvästikin tälle itselleen tarkoitetuista pohdinnoista sikseen ja keskittyä niihin seikkoihin, jotka poika tahtoi itse hänelle kertoa. Mutta viimeistään aamulla hän ottaisi selvää siitä, mihin poika aikoi suunnata muutoksensa jälkeen. Ei hän toista Lontoon kaduille jättäisi ellei voisi olla täysin varma siitä, että tällä todella oli jokin paikka jonne mennä.
"Ei eikä ole koskaan ollutkaan", Remus vastasi ja hymyili pienesti. Pikkupoikana hän oli toivonut omaavansa jonkun sisaruksen ja toisaalta hän oli kuullut puheita siitä, että hänellä olisi saattanut olla isoveli, arvatenkin Romulus nimeltään, joka oli kuollut vain tunteja syntymänsä jälkeen, muttei hän ollut koskaan löytänyt todisteita moisesta.

"Me olemme menossa...Sanoisin, sitä...Mökiksi", Remus vastasi ja hymyili hetken ajan typerästi kuin olisi ylpeä keksimästään nimityksestä. Hän ei tiennyt nimeä mökille eikä metsälle, hän vain tiesi, että oli viettänyt siellä lukuisia täydenkuunöitään ja paikka sopi myös aamuisin heräilemiseen, mahdollisten haavojen ja kipeiden lihasten hoitamiseen ja lepäilemiseen ennen kuin täytyi lähteä takaisin.
"Sinne on vielä jonkin matkaa..."

// Haha, joo en mitään lapsille osuvaa viihdykettä odottaisikaan. Pointti on vaan pelin näkökulmasta, että siellä olisi edes jotain muuta tekemistä kuin vain kävellä/seisoa/istua ja jutella. //



Hunter ei olisi osannut vastata asuinpaikkatiedusteluihin heti, joten oli hyvä, että Remus ei jäänyt odottamaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä saman tien... Vaikka kovin vähän aikaa se pojalle silti osti, varsinkin, kun hän yritti kuunnella samalla, kun mietti ihan muuta aihetta. Hän oli toivonut jotain tarkempaa nimeä paikalle, mutta joko sitä ei tiedetty tai haluttu kertoa. Viimeksi mainittu olisi ymmärrettävää, jos se oli joku piilopirtti aralle ihmissudelle. Hän yritti olla venyttämättä hiljaisuutta liian pitkäksi Remuksen lopetettua asiansa. Hän rapsutti vasemman korvan taustaansa mietteliäänä ja päätti tarttua ensin miehen viimeisimpiin sanoihin.
"Voitko sitten taikoa meille jonkin kulkuvälineen? En ole tottunut kävelemään miljoonaa kilometriä", hän pyysi enemmänkin toteavaan, kuin kysyvään sävyyn, ja kulkuvälineistä tuli mieleen Tylypahkan pikajuna.
"En tiedä, missä siskoni asuu," hän heitti yrityksissä pitää tarinansa niin yksinkertaisena, kuin saattoi. "Minä asun suurimman osan vuodesta Tylypahkassa ja kesälomalla sitten varmaan milloin missäkin," hän sanoi keksittyään muka hienon vastauksen, kun puolitotuus tuntui helpommalta.
"Tällä lomalla tulin etsimään siskoani," hän lisäsi nopeasti, tajuttuaan, ettei kovin moni koditon varmaan huvikseen lähtisi Tylypahkan mukavuuksien keskeltä kaduille jouluksi. Sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että joku hänen koulutarvikkeensa maksoi...

Remus kohotti katseensa rosoisen asfaltin pinnasta pojan kasvoihin tämän ehdottaessa kulkuvälineen taikomista. Mies mutristi huuliaan mietteliäänä ja kaiveli taskujaan. Hänellä oli usein taskuissaan kaikkea ylimääräistä, koska hän harvemmin jaksoi vaivautua tyhjentämään taskujaan. Kaikesta saattaisi olla hyötyä. Kaiken kukkuraksi hänellä oli erikseen housut, joita hän piti ollessaan yksinään sisätiloissa ja niiden taskut hän tapasi pitää tyhjinä.
Ulos mennessä ei voinut koskaan tietää mitä tulisi tarvitsemaan, joten oli mukava pitää mukanaan yhtä jos toistakin, ihan vaikka vain kaiken varalta, jos sattuisi jotain tarvitsemaan. Ja jotain pientä, mutta hyödyllistä Remus löysikin, vaikka se tietäisikin pientä työtä hänen osaltaan.
Ihmissusi ojensi pojalle pienen, noin viitisen millimetriä pitkän polkupyörän ja katsoi tätä kevyesti hymyillen.
"Kelpaisiko tuo?" mies kysyi ja etsi taikasauvan taskustaan. Hän ei osannut ajaa autoa eikä sen paremmin moottoripyörääkään ja tällaisella seudulla luudalla lentely voisi aiheuttaa pientä hämmennystä ja mikäli ei aiheuttaisi, siinä olisi kaikesta huolimatta se pieni mutta, että hän oli lentänyt luudalla viimeksi kouluaikoinaan.

"Harmillista", Remus tyytyi kommentoimaan toisen kertomusta tämän siskosta. Pojalla ei todellakaan ollut hyvä tuuri, mikä muistutti miestä jälleen hänestä itsestään. Hänen pitäisi lakata ajattelemasta itseään mitä ikinä poika sanoisikin. Mitä väliä sillä oli, jos tämä muistutti häntä hänen kouluaikaisista ystävistään ja oli kohdannut vastaavan epäonnen kuin hän itsekin!?
Remus otti pyörän pojan kädestä, laski sen maahan ja osoitti sitä taikasauvallaan, lausuen loitsun, joka palautti polkupyörän sen normaaliin kokoon.
"Tuon parempaan en pysty. Ei ole ajokorttia", Remus kommentoi olkiaan kevyesti kohauttaen. Ainahan viisi kilometriä taittuisi nopeammin pyörällä - ja Hunterille kyllä riittäisi tilaa tarakalta.