Parempi kaksin kuin yksin

Hunter tutki minikokoista pyörää kämmenellään ja laski sen sitten maahan eteensä.. Hän ajatteli ensin, että se on jokin älytön suklaamunan yllätys, vaikkei hän oikein voinutkaan kuvitella tätä miestä mussuttamassa pääsiäismunia. Mutta että kutistettuja pyöriä sitä kannisekltiin taskussa. Kyllä aikuisten elämä oli sitten helppoa!
"Pääasia, ettei tarvitse kävellä," Hunter totesi olkiaan kohauttaen pyörän suurentuessa aikuisten pyörän kokoon, ja odotti, kunnes voisi nousta sen tarakalle.

"Miltä sinä näytät susimuodossasi?" hän kysyi saatuaan tukevan asennon tarakalla ja puristi siitä tiukasti. Hän oli niin kevyt, että Remus tuskin edes muistaisi hänen olevan siinä, jos hän ei puhuisi. Samasta syystä hän saattaisi lentää siitä helposti pois, jos tiehen tulisi erityisen paha möykky tai jotain. Tietenkin susimuoto-asia selviäisi noin tunnin kuluttua, mutta häntä kiinnosti kuulla miten joku kuvailisi sen sanoin, jos se sattuisi olemaan muunlainen, kuin hänen ja häntä purreen suden muoto. Hän katseli jälleen ympärilleen ja päätti yrittää pitää lukua mutkista ja teistä loppumatkan ajan, kun kerran tätä pimeänäköäkin oli suotu normaalia paremmin. "Ja mikset saa joka kuukausi sudenmyrkkyä?" hän kysyi lisäksi, muistettuaan toisen maininneen, ettei juonut sitä joka kuukausi, mikä oli vähintäänkin omituista - varsinkin, kun toisen asenne oli näin tyyppillinen.

Remus nyökäytti kevyesti päätään. Hän nautti kävelemisestä, mutta kantoi siitä huolimatta pyörää mukanaan, se kun sujui niin helposti ja mistäs sitä koskaan tiesi, jos hän vaikka törmäisi pieneen, uteliaaseen ihmissusipoikaan, joka ei nauttinut kävelemisestä yhtä paljon kuin hän.
Remus kipusi pyörän selkään ja tarkisti, että poika onnistui istuutumaan tarakalle. Hetken poljettuaan hän tiedosti kuitenkin lähestulkoon jatkuvasti tarkistavansa, että toinen vielä pysyi kyydissä, asfaltti kun alkoi käydä epätasaiseksi ja toinen osoittautui yllättäen niin kevyeksi, ettei hän varmaankaan olisi edes hoksannut jos toinen olisi muksahtanut kyydistä!
Paitsi todennäköisesti poika olisi huudahtanut ja ilmoittanut asiasta hänelle, mutta Remus mieluusti vältti koko pojan pudottamisen.

Remus vilkaisi poikaa uudemman kerran, tällä kertaa suurimmaksi osin tämän kysymyksen vuoksi, mutta sai samalla nähdä pojan myös yhä pysyneen kyydissä. Remus ei ollut sataprosenttisen varma siltä miltä näytti ihmissutena, oli hän kenties joskus nähnyt heijastuksensa kuralammikoista tai järven pinnasta, mutta tuolloin sudenmyrkkyjuomaa ei oltu vielä edes keksitty. Hän oli kyllä kuullut ystäviltään miltä näytti eikä kuvailu ollut koskaan hänen mieltään parantanut, ennemminkin päinvastoin.
"Käsittääkseni erittäin rumalta", Remus vastasi ja naurahti kevyesti. Liekö sillä loppuviimein edes väliä, se ei muuttanut sitä tosiasiaa mikä hän oli, näytti mies sitten susimuodossaan miltä tahansa.
Poika oli arvatenkin kuin jokin suloinen sudenpentu susimuodossaan, mutta yleensä sudenmyrkkyjuomaa käyttämätön Remus ei toisaalta yleensä edes ajatellut sitä miltä näytti. Hänen sudellaan oli täydenkuunöinä aivan muuta pohdittavaa, jotain sellaista mitä Remus ei aamuisin muistanut, mutta saattoi maistaa kyllä.

Remus saattoi todeta matkan sujuvan huomattavasti helpommin näin ja pieni metsäläntti häämötti jo horisontissa. Enää siis muutama kilometri.
"En ole häävi taikajuomien valmistaja eikä minulla normaalisti ole ketään sitä minulle valmistamaan", Remus vastasi ja hymyili kevyesti, tällä kertaa vilkaisematta taakseen, "Ja olen tottunut pärjäämään ilmankin sitä."
Tässä vaiheessa Remus tajusi yhden seikan, miettiessään voisiko esittää pojalle jonkin kysymyksen. Hän oli kieltämättä pohtinut jotain helpompaa, vähemmän henkilökohtaista kysymystä, mutta päätyi kuitenkin kysäisemään;
"Mistä sinä sitä oikein saat?"

// Ai niin, unohdin lisätä ekaan vuorooni: Minun hahmoja (Barty Crouch Jr., Draco Malfoy ja Stephen Hunter King) saa yhteisessä pelitopicissa autohitatata kysymättä etukäteen melkein miten vain haluaa - siis myös satuttaa. Paikasta toiseen liikuttaa saa toki vain koskemalla häneen omalla hahmollasi ensin. Mitä ei saa tehdä kysymättä ensin ovat: ei saa tappaa, ei tuottaa pysyvää vammaa, eikä puhua sen suulla tai päättää sen reaktioita. Muutoin siis vapaat kädet kyselemättä, mutta tietty jos sitten jostain syystä pyydän muokkaamaan pois, niin on muokattava. //


Hunter mietti pitäisikö mainita, että oli hän ennenkin tarakalla matkustanut ja näin ollen tiesi miten siinä pysytään kyydissä, mutta tuli tulokseen, että se olisi turhaa tämän tyypin kohdalla. Tämä kun vaikutti kovasti sellaiselta joka hätäilisi kuitenkin. Hän siis vain tyytyi pyöräyttämän silmänsä taivaisiin Remuksen vilkaistua jotain kymmenennen kerran taakseen. Kohta varmaan ajettaisiin päin jotain vain siksi, ettei toinen voinut pitää katsettaan tiessä. No, toistaiseksi kaikki hyvin. Hän ei ollut vielä lähelläkään edes melkein pudota. Tarvittaisiin muutenkin tosiaan tolkuttoman paha kuoppa tai este, jotta hän aivan putoaisi. Ei kolmekymmentä kiloa sentään höyhen ollut, vaikka siltä varmasti pyörällä ajavasta tuntuikin.
Vai ei tämä tiennyt tarkalleen miltä näytti. Ehkä hän voisi kuvailla sen myöhemmin, jos tätä sattui kiinnostamaan. Hänen mielipiteensä, kun olisi suurinpiirtein päinvastainen, kuin tyypillisen ihmisen, sellaisen, joka ei ollut fani.

"Tänä syksynä sitä valmisti professori Kalkaros," hän totesi totuudenmukaisesti, sen ollen oikeastaan jo itsestäänselvää häenn mainittuaan asuvansa Tylypahkassa suurimman osan vuotta. Koulun ulkopuolella isä valmisti sen hänelle, mutta mitä sanoa?
"Ja...", hän jatkoi kuumeisesti miettien, sillä ei ehkä olisi kovin uskottavaa, että hän olisi koskaan ollut ilman, jos verrattiin hänen arvetonta, kaunista lapsen ihoaan Remuksen karuun, varsin arpiseen ihoon. Ja vielä vähemmän uskottavaa lienisi väittää että olisi juossut vapaana ilman sitä juomaa. Silloin hän olisi tappanut ja purrut lukemattomia viattomia ihmisiä ja ainakin elokuvista päätellen harva siitä selviäisi näinkään järjissään. Olihan hän toki kahdesti vuosiensa aikana kokenut täysikuun ilman tuota juomaa, mutta arvet oli kummallakin kerralla vältetty unilääkkeen avulla ja se ainoa vapaana juoksentelun pahin mahdollinen hyviällä onnella ja sillä että isä oli huomannut karkaamisen heti ja ehtinyt suhteellisen ajoissa perään.

Ja jos hänellä taas olisi joku joka valmistaa juoman hänelle, se sotisi vastaan sitä etteikö hänellä olisi ollut joku paikka mihin mennä! No, ei auta. Oli kai pakko syödä sanojaan sen verran. 'Tai eipäs sittenkään!' poika hihkaisi mielessään. Hän alkoi samalla innostua tarinansa kuvitteellisesta puolesta. Sitä paitsi tässähän oli jo jonkin aikaa valehdeltu kuin koira, joten kai sitä saisi jo vähän innostuakin tarinoinnista...
"...minulla oli ennen Tylypahkan aloitusta eräs tuttava joka valmisti sitä minulle. Mutta viime elokuussa hän kuoli sekoiteltuaan itsekehittelemäänsä taikajuomaa kohtalokkaasti väärin," hän jatkoi. Hän ei edes yrittänyt kuulostaa surulliselta, sillä lieni jo käynyt selväksi, että hän oli harvinaisen innoissaan ihmissusista ja sehän oli (muka) ollut vain tuttava, eikä sen läheisempi.
"Dumbledore sanoi, että yrittäisi järjestää minulle juoman ainakin kesälomien ajaksi," hän lisäsi.

// Tieto upotettu kalloon, Sir. \\

Remus ei olisi voinut huolehtia tämän vähempää. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän oli tahtomattaankin ylisuojeleva tuntemattomiakin lapsia kohtaan, eritoten nyt, kun oli käynyt ilmi, että Hunter oli ihmissusi eikä omannut perhettä.
Mies ei sinällään hämmästynyt kuullessaan tutun velhon nimen toisen kertoessa kuka oli valmistanut tälle sudenmyrkkyjuomaa. Severus Kalkatos oli yksi parhaimmista liemimestareista, ainakin sen perusteella mitä Remus oli kuullut, ja toki tämä oli osoittanut synnynnäiset lahjakkuutensa jo kouluaikoinakin. Eräs tietty kaksikko ei vain ollut osannut arvostaa sitä.
Ihmissusi käänsi jälleen kerran, ties kuinka monennettako kertaa, katseensa taakseen pojan pysähdyttyä kesken lauseensa. Mikä hän toisaalta oli kyseenalaistamaan toisen lauseen loppuosaa nyt, kun tämä sen ääneen sanoi. Kenties sanojen muodostaminen oli vain ollut hankalaa, mutta jotain hämärää tässä pojassa kuitenkin oli. Mikään ei varoittanut Remusta, mutta hän tunsi kyllä pojan valehtelevan edes joissain asioissa. Tämä oli vain...Niin tietysti, saattoihan olla, että toinen puhui totta ja että tällä oli oikeasti vain huono tuuri, mutta tämä kaikesta huolimatta vaikutti niin iloiselta, ihan tavalliselta pojalta. Ei Remus toisaalta voinut kieltää sitäkään, etteikö itsekin olisi käyttäytynyt samalla tavoin kuta kuinkin tuossa iässä.

Remus hidasti vauhtiaan ja lopetti lopulta polkemisen kokonaan, pysäyttäen pyörän rauhallisesti pienen metsikön vierelle. Ei se häävi ollut, mutta Lontoon keskusta oli jo jäänyt taakse ja pienet peltopalat valloittivat yhtä osaa horisontista.
Hän nousi pyörän selästä ja kääntyi Hunterin puoleen.
"Tästä on vielä hetken kävelymatka, mutta se sujuu selkeästikin nopeammin kävellen", mies kertoi samalla kun etsi jälleen taikasauvansa ja kutisti pyörän, työntäen sen taskuunsa.
Jotain pellontapaista, joskin kaikkea muuta kuin viljaa kasvavaa maata riitti muutaman metrin osalta ennen pientä metsätilkkua. Remus harppoi pellon ja sen lukuisten rikkakasvien ohitse ja saapuessaan metsäpalan laidalle, käänsi katseensa taakseen varmistaakseen, että poika tulisi mukana.
Joskaan hän ei todellakaan jaksaisi nyt lähteä juoksemaan tämän perään, vaikka tämä olisi paennutkin.
Vain kymmenisen metrin päässä, metsikön sisällä sijaitsi mökki, joka oli kuin olikin pieni, mutta parempi kuin mitä Remus oli koskaan olettanut löytävänsä. Metsä myös suojasi sitä joka suunnalta ja metsää oli samalla sopivasti suojaamaan jästejä myös täydenkuunöiden muuttamilta hirviöiltä. Pedoilta.
Remus pudisteli ikävät ajatukset päästään ja lähti johdattamaan toista pientä, vuosien mittaan puiden väliin jo yksinäänkin tallomaansa polkua pitkin eteenpäin.

Hunter nousi tarakalta heti, kun pyörä pysähtyi kokonaan, ja katseli ja kuunteli tarkkaan ympäristöä. Oli suorastaan häiritsevän hiljaista - varsinkin verrattuna kaupungin ydinkeskustan öiseenkin mekkalaan ja matkan aikana kuuluneeseen jatkuvaan keskusteluun. Nyt kuului vain maan rahina ja heinien ynnä muiden kahina, kun Remus lähti kulkemaan metsään. Ilman täysikuun valoa olisi ollut myös säkkipimeää. Ensimmäistä kertaa Hunter harkitsi tosissaan kannattaisiko tai halusiko hän edes seurata ja hetken vain seisoi siinä tuijottaen Remuksen selkää. Vaikka nyt olisi kyllä jo aivan liian myöhäistä löytää yksin takaisin, eikä hän edes ehtisi sinne ennen muodonmuutosta vaikka tietäisikin reitin. Mutta tosiaan, hänellä ei ollut aavistustakaan mihin tai minne asti hänet oli tuotu.

Mutta kun sitä mietti, mieluummin hän täällä susimuodossa yön vietti kuin kaupungilla, jossa viime kerralla oli kuulema melkein tapattanut itsensä. Kai se täällä oli edes vähän vähemmän todennäköistä. Häntä ei nimittäin huvittanut jättää perhettään hänen kuolemansa keskelle varsinkaan juuri joulun alla. Alueen ja tilanteen täydellinen hiljaisuus ja pimeys siis herättivät hänessä vihdoin ainakin jonkintasoisen itsesuojeluvaiston takaisin. Ei hän edelleenkään varsinaisesti Remuksen suhteen epäilyjä tuntenut - eihän tämä ollut millään tavalla edes ehdottanut hänen mukaan tuloa, päinvastoin. Mutta yleisellä tasolla tilannteen vakavuus alkoi upota tajuntaan pikkuhiljaa.

Lopulta hän siis lähti seuraamaan Remusta metsään suhteellisen rauhallisesti, mutta pari astetta vähemmän innokkaasti kuin aiemmin kaupungin elämän liepeillä.
"Onko täällä mitä eläimiä tässä metsässä?" hän kysäisi saavutettuaan Remusta niin, että käveli muutaman askeleen päässä tämän takana. Ei ainakaan liian lähellä tätä rajaa, sillä hän ei tosiaan sen enempää nähnyt, kuullut, kuin haistanutkaan ainuttakaan eläintä. Häneltä sudenmyrkky ei vain sattumoisin vienyt kaikkea verenhimoa ja levottomuutta, ja hän siis varsin mielellään metsästäisi pari pupua tai kettua tai jotain. Jos nyt kehtaisi toisen suden nähden, kun ei nuo susimuodossa metesästämisen taidot olleet oikein päässeet kehittymään...

Remus ei ollut ajatustenlukija, mutta saattoi kyllä aistia ja myös nähdä epäröinnin toisen kasvoilta. Hän ei tiennyt mikä toisen sai epäröimään, mutta toivoi todella, ettei poika olettanut hänen tekevän mitään pahaa tälle.
Toisaalta hän ei ollut edes varma mistä toinen olisi moisen käsityksen saanut, mutta vaikkei Remus ollut kyennytkään estämään poikaa tulemasta mukaan ainoastaan siksi, ettei kyennyt antamaan noin nuorelle, ihmissuteudesta kärsivälle pojalle kieltävää vastausta, ei hän siitäkään huolimatta tiennyt lapsista juuri mitään. Ei hän tiennyt mitä tämän teini-ikää lähestyvän pojan mielessä pyöri eikä hän uskonut, että olisi voinut etsiä vastausta omista lapsuuden ja nuoruuden aikaisista muistoistaankaan.

Remus oli itse asiassa jopa hieman yllättynyt toisen kaikesta epäröinnistään huolimatta seuratessa hänen perässään metsään, mutta toisaalta hän olisi varmasti murtunut mikäli poika olisi viime hetkellä päättänyt pinkaista juoksuun. Hän olisi kaiketi syyttänyt siitä itseään ja olettanut kaiken johtuneen siitä, ettei poika viihtynyt hänen seurassaan tai luottanut häneen tarpeeksi - joskin olisiko tuo ollut ihmekään, hänhän oli tavannut pojan ensimmäistä kertaa vasta korkeintaankin tunti sitten.
"En tiedä. En...Muista", Remus vastasi ja hymyili pienesti. Kyllä hänkin saattoi silloin tällöin innostua metsästämään pieniä eläimiä, mutta useimmiten hän muisti sen ainoastaan inhottavasta mausta huulillaan aamun sarastaessa.
Sudenmyrkkyjuoman vaikutuksen alaisena hän harvemmin ryhtyi moiseen. Kenties hän saisi tämän yön osalta hieman muutosta rutiineihinsa, kiitos huomattavasti itseään nuoremman ihmissuden.

Mökki häämötti jo puiden seassa. Se oli korkeintaan kolmisenkymmenen neliön kokoinen lattian pinta-alaltaan, mutta riitti aivan hyvin yhdelle ihmissudelle ja nyt toisellekin. Kaiken kukkuraksi mökissä saattoi hyvin viettää aamunsa ensimmäiset tunnit hetkinä, jona ei vielä saanut aikaiseksi nousta ylös ja lihaksia kolotti aivan liiaksi. Ruokaa hänellä ei juurikaan ollut, lukuun ottamatta sellaisia, jotka saattoi säilyttää huoneenlämmössä - jos tuota mökkiä nyt lämpimäksi saattoi missään määrin sanoa.
Remus avasi narisevan oven vanhalla avaimella ja astui sisään.
"En sanoisi tätä missään määrin kodikkaaksi, mutta kelpaa se ainakin minulle", Remus hymähti ja vilkaisi ympärilleen. Osa mökin vähäisistäkin tavaroista oli särkynyt, kiitos niiden öiden, joina hän lukitsi itsensä sisään, mutta nyt hän voisi huoletta jättää oven yön ajaksi auki. Tavallaan hän tunsi olonsa helpottuneeksi voidessaan tehdä niin.
Oven lukitseminen oli aina tuskallista, kun tiesi lukitsevansa itsensä eroon maailmasta, koska saattaisi olla vaaraksi muille.

Mökki oli tosiaan kaikella tavalla kaukana siitä mitä heidän kotinsa kellarissa oli, tosin eipä poika ollut mitään sinne päin odottanutkaan aikuisen, tällaisen asenteen omaavan ihmissuden piilopirtistä. Hänen kellarihuoneensa oli rakennettu nimenomaan periaatteella, että 7-vuotias ja sitä vanhempi lapsi viihtyisi siellä läpi yön, ja pian se olisi teini-ikäisen huone. Siellä ei ollut koskaan ehtinyt miettiä muodonmuuoksen tuskia, ennen kuin se sitten iski.
"Etkö voisi taikoa jotain aitoja ja jästinkarkoitusloitsuja tähän alueen ympärille niin, että voisit juosta ulkona silloinkin, kun et ole saanut sudenmyrkkyä? Säästäisit mökkiäsi?" hän kysäisi huomatessaan useat tuhoutuneet tavarat, kiertäessään pienen mökin sisätiloja ensin vain päällisin puolin tutkiskellen. Sen verran käytöstapoja häneltäkin löytyi vielä tänä yönä, ettei hän mennyt luvatta kaappeja sun muita penkomaan, vaikka niiden sisältö tässä tapauksessa kiinnostikin.
"Ja mitä sinä tavallisesti teet, kun odottelet puolta yötä?" hän uteli, jäätyään seisomaan yhden ikkunan eteen ja painoi kätensä sen pölyiselle sisäpinnalle, katsoen kiihkeästi ulos pimeyteen. Tämä olisi ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun hän pääsisi ulos sutena. Eikä sitäkään kertaa voitu laskea, koska hän ei muistanut siitä mitään. Eli oikeastaan tämä olisi ensimmäinen kerta ikinä! Hän itse ei tiennyt miten malttaisi odottaa, varsinkin, jos täältä ei löytynyt muuta hänelle sopivaa viihdykettä, kuin Remuksen seura - mikä tosin oli jo paljon, sillä häntä edelleen kiinnosti yksi jos toinenkin asia tämän suhteen.

Remuksen perheellä ei moisiin ollut varaa ollut ja poikasena hän oli viettänyt täydenkuunyönsä kotitalonsa läheisessä metsässä ja onnistunut välistä saamaan tahtomattaankin aikaiseksi kohtauksen jos toisenkin. Naapurinsa nimittäin olivat kenties olleet yhtälailla köyhiä, mutta samaan aikaan myös äärimmäisen uteliaita.
Jos mies jotain tiesi, niin sen, ettei tahtonut koskaan palata kotiseuduilleen, niin paljon mukavia muistoja kuin se olisi mieleensä tuonutkin.

Remus havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa poikaan. Tämän kysymys sinänsä oli ymmärrettävä ja tämän ehdottamat keinot toimivia, mutta he erosivat toisistaan siinä, kuinka näkivät sisäiset sutensa, jotka täydenkuunöinä pyrkivät fyysiseen muotoonsa - ja eittämättä siinä onnistuivatkin.
Tietysti hänellä oli varmuuden vuoksi useampikin kuin yksi loitsu mökkerön ympärillä, muttei hän suinkaan luottanut loitsuihin tämän asian suhteen, eikä sutensa mielestään ansainnut päästä juoksentelemaan villinä ja vapaana ulos öinä, joina hän ei ollut nauttinut sudenmyrkkyjuomaa. Siitäkös mokoma vasta innostuisi ja jokainen tällainen yö olisi Remukselle kahta kauheampaa kärsimystä.
"En tahdo päästää sitä vapaaksi", Remus tokaisi ykskantaan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys - ja hänelle se olikin. Susi oli aiheuttanut jo lukuisia harmeja eikä hänen näkökulmastaan katsottuna ansainnut tulle edes kutsutuksi osana häntä, 'se' oli paremmin moista eläintä kuvaava termi.

Remus naurahti ja kääntyi pojan puoleen.
"Oletko sattunut laskemaan monesko kysymys tuo olikaan tämän viimeisen tunteroisen sisällä?" hän kysyi, mutta lämmin hymy miehen väsyneillä kasvoilla kertoi, ettei hän suinkaan ärtynyt ollut. Kaiketi sitä oli teini-iän lähestyessä normaaliakin tahtoa tietää yhtä jos toistakin. Joskin siinä iässä harvemmin kyseltiin ihmissusista ja siitä, mitä nämä sattuivat tekemään ennen puolta yötä.
"Normaalisti...Luen tai koetan levätä", Remus vastasi lopulta ja kohautti pienesti olkiaan samalla kun seurasi poikaa katseellaan, "Voit sinä selata kaikki mahdolliset kaapit ja kolot läpi jos siltä tuntuu ja tekemistä kaipaat, mutteivät ne mitään erikoista sisällään pidä."
Mies hymyili vielä nopeasti ennen kuin istuutui kärsineelle, pienelle sohvalle ja keskittyi näpertelemään siitä törröttäviä langanpätkiä ja kankaan suikaleita.

Ei Hunter itsekään, saati kukaan hänen perheestään pitänyt sutta osana häntä vaan siitä oli aina puhuttu nimenomaan muodossa 'se'. Tai, Freya oli jonkin aikaa tavallaan yhdistänyt nämä kaksi yhdeksi kokonaisuudeksi syyttävällä tasolla, mutta sekin oli jo kauan sitten mennyttä aikaa. Tämä saattoi tietenkin olla heille helpompaa, kun tuota sutta ei oltu edes nähty kuin kahdesti ja muina kertoina täydenkuun viikolla oli riehunut vain hän itse vain lievästi omituisena ja täydenkuun yönä eri näköisenä.

Ja ei, hän ei ollut laskenut kysymysten määrää tai oikeastaan edes ajatellut kyselevänsä. Hän oli vain puhunut ja käsitellyt ssamiaan tietoja uteliaisuutensa tyydyttämiseksi. Eikä hä ollut vähimmässäkään määrin aikeissa hillutä kyselyään, varsinkaan, kun niiden kohde vaikutti hyväksyvän sen ongelmitta.

Luvan saatuaan hänen katseensa siiryi moneen kertaan vuoronperään mökin peräseinällä olevasta suuresta kaapista sohvalle asettuvaan Remukseen. Hän ei tahtonut millään osata päättää alkaisiko heti kääntämään mökkiä ylösalaisin vai...

Poika tassutteli hiljaa Remuksen luo sohvan vierelle.
"Saisinko lainata taikasauvaasi? Tekisin...hm...pieniä kokeita," hän kysäisi niin kohteliaasti kuin jaksoi ja yritti näyttää tavallistakin suloisempaa naamaa, ristien kämmenensä laukansa alle. "Pliis? Jätin omani kotiin," hän lisäsi, koska toinen kumminkin miettisi missä hänen oma sauvansa muka oli. Tietysti Taikaministeriössä nähtäisiin, että alaikäisen lähellä taiottiin, sekä sen mitä loitsuja, missä ja milloin. Mutta johan sitä oli pyörän suhteen tapahtunut. Vuorokauden aikaan nähden Taikaministeriöllä ei ollut mitään syytä olettaa taikojen olevan hänen omaansa, ja vaikka epäilisivätkin, paikalle ei ollut jästejä joten Ministeriö tuskin jaksoi välittää. Hunter virnisti itsekseen ajatellessaan miten helppoa tuon lain rikkominen oli, kun koko perhe oli taikavoimainen.

Remus ei ollut osannut odottaakaan moista kysymystä. Hän ei tiennyt mitä poika oli aikeissa tehdä hänen taikasauvallaan, mutta kaiketi hänellä sai olla omat epäilyksensä häneenkin jekkujaan kohdistaneen, nuoren pojan pyrkimyksistä, mikäli tämä pyysi hänen taikasauvaansa lainaksi tehdäkseen 'pieniä kokeita'?
Hän olisi voinut kieltäytyä, olisi voinut väittää - ja vieläpä varsin todenmukaisesti - ettei osannut hieman yli tunti sitten suoritetun jekun jälkeen, eikä muutoinkaan, vielä luottaa toiseen tarpeeksi lainatakseen taikasauvaansa tälle. Hän olisi voinut vedota siihen, ettei omannut tarpeeksi rahaa uuden ostamiseen mikäli poika sattuisi hajottamaan hänen taikasauvansa ja se oli yhtälailla totta kuin aiempikin, vanhemman miehen puolustukseksi kelpaava toteamus. Siitäkin huolimatta Remus katseli poikaa tietämättä mitä sanoa. Hän harvemmin osasi kieltää mitään lapsilta sen paremmin kuin aikuisiltakaan, mutta se, mitä toinen aikoi hänen taikasauvallaan yrittää, oli vanhemmalle täysi mysteeri eikä hän tiennyt kannattaisiko hänen luottaa toisen taitoihin sen vertaa, että antaisi taikasauvansa tälle lainaksi. Käytännössä alaikäiset eivät edes saaneet taikoa Tylypahkan rajojen ulkopuolella, joten oli jonkin sortin sääntöjen kiertämistä, mikäli alaikäinen velho käyttäisi täysi-ikäisen taikasauvaa loitsimiseen. Kaikesta huolimatta tämä loitsisi ja mikäli poika jäisi kiinni siitä he olisivat kumpainenkin pienessä tai hieman suuremmassa liemessä.

Kaikesta huolimatta Remus etsi huokaisten taikasauvan housujensa taskusta ja ojensi sen pojalle, muttei päästänyt sauvastaan irti ennen kuin oli sanonut sanottavansa;
"En tiedä mitä sinä aiot sillä tehdä, mutta ikävän keppostelun saat unohtaa samantien. Ja mikäli hajotat taikasauvani voit olla varma siitä, että lennätän sinut ensimmäisenä Taikaministeriöön ja ilmoitan heille tilanteesi. Minulla ei ole varaa uuteen taikasauvaan eikä sen puoleen vastuun ottamiseen sinun pelleilyistäsi", Remus luetteli vakavana ja piti katseensa tiukasti pojan kasvoissa puhuessaan.
Hän ei ollut juuri nyt sillä tuulella, että olisi leikkinyt toisen kanssa tai sietänyt tämän kaiketi loistavaa ongelmien hankintakykyä. Hän oli kenties juonut sudenmyrkkyjuomaa, muttei se tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi ollut huonolla tuulella, kun täydenkuun nousuun oli enää alle tunti aikaa.

// Jos onni on puolellani, levyn eheyrys ratkaisi koneeni sekoilun. Tää on toiminu moitteetta muutaman tunnin. Pelkään kumminki koko ajan, että pimahtaa. o.O //


"Selvä," poika totesi niin vakavana kuin jaksoi. Hän ei olisi jaksnut lainkaan, sillä hänelle itselleen oli itsestäänselvää, että hän olisi varovainen sauvan suhteen. Hänet oli kyllä opetettu sekä omien, mutta varsinkin toisten tavaroiden vastuulliseen käsittelyyn. Hetken hän pyöritteli Remuksen sauvaa kädessään ja mietti olisiko hän yksi niistä, jotka onnistuivat loitsuissa hyvin myös jonkun toisen taikasauvalla? Ainakin hän oli huomattavan lahjakas ikäisekseen oman sauvansa kanssa.

Hän päätti kuitenkin ensin kokeilla hyvin helpolla, jotta tietäisi saiko ylipäätään mitään aikaan tällä taikasauvalla.
"Entistus," hän totesi osoittaen sohvaa taikasauvalla ja sohva muuttuiki silmissä, kunnes oli kuin olisi juuri kaupasta siihen tuotu. Tyytyväisenä hän alkoi juonia mutkikkaampia loitsuja...
"Oletko koskaan kokeillut, löytyisikö loitsua joka lieventäisi muodonmuutoksen kipua? Vaikka jotain luustoon liittyvää?" hän sitten kysäisi katsellen Remusta arvioivasti ja innoissaan, kuin koekaninia laboratorion häkissä. Hän astui samalla pari askelta taaemmas, taikasauva osoittaen maahan, mutta koko muu olemus kertoi, että hän kuvitteli olevansa aivan lähellä neronleimausta.

Remus oli kaiketi viettänyt turhan vähän aikaa asuntonsa ulkopuolella. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi ollut tekemisissä teini-ikäistä kanssa eikä hän toisaalta tiennyt senkään vertaa mitä ajatella pojasta, joka ainakin väitti ettei omannut vanhempia ja eli...Noh, kaikesta päätellen yksin, etsien sisartaan.
Ehkä oli sinisilmäistä uskoa kaikki tuo. Se, että noin nuorta poikaa oli koskettanut niin valtaisa epäonni, mutta toisaalta, Remus jos joku oli tietoinen siitä, kuinka surkeaksi elämä saattoi muuttua. Suurimmaksi osin hän tosin oli itse vastuussa elämänsä surkeudesta kun ei omannut tarpeeksi rohkeutta ja puolestaan kehitteli liikaa tekosyitä jatkaa elämäänsä samaan tapaan kuin ennenkin.
Siinä mielessä hän ei edes tahtonut kyseenalaistaa Hunterin väitteitä. Tämähän oli suoriutunut vastoinkäymisistä paljolti häntä itseään paremmin ja oli osoittanut siten rohkeutta ja voimia, joita Remuksella itsellään ei ollut koskaan ollut. Jokin osa Remuksesta vain tahtoi pitää tuon nuoren pojan hänen luonaan ja tämän sanojen kyseenalaistaminen olisi kenties saanut pojan suutahtamaan ja pakenemaan - joskin ehkä siinä oli jälleen yksi hänen mielensä kehittelemä tekosyy välttää Hunterin kertomusten todenperäisyyden kyseenalaistaminen. Kaikesta huolimatta...Elämänsä aikana Remus oli huomannut, kuinka paljon helpompaa oli vain uskoa kaikki mitä hänelle kerrottiin, niitä kyseenalaistamatta. Vaikka hänen oli siltikin vaikea uskoa, että toinen olisi kokenut niin kovia kuin mitä väitti kokeneensa.

Remus ponnahti ylös sohvalta toisen suunnatessa loitsunsa siihen. Poika sentään loitsi hänen taikasauvallaan, mistä sitä tiesi vaikka sohva olisi muuttunut sammakoksi!? Toisen kuitenkin, kuin ihmeenkaupalla, onnistuessa, Remus huokaisi ja istuutui varovasti takaisin sohvalle, joka mukavuutensa puolesta sai nyt paljon enemmän pisteitä häneltä kuin aiemmin.
Mies pudisti päätään hitaasti, mutta kiirehti kuitenkin nopeasti, pojan katseen nähdessään lisäämään;
"Mutten siitä huolimatta tahdo toimia koe-eläimenäsi!"
Remus ei kenties itse ollut koskaan ajatellut mökin sohvan mukavuustekijöitä, ollen jo niin tottunut elämään vähemmän mieluisissa oloissa, muttei hän loitsun onnistumisesta huolimatta tahtonut itse joutua loitsujen kohteeksi. Sohvaan kohdistuneen taian epäonnistuminen nyt ei olisi ollut niin kamalaa kuin luustoon tai ylipäänsä ihmiskehoon suunnatun loitsun epäonnistuminen!

// Anteeksi, mutta oli ihan pakko. Kun puhuttiin, että voisi löytyä edellisen omistajan tavaroita, ni miksei samantien jotain repäisevää joka sopii suht hyvin tähän muutenkin kyseenalaiseen kuvioon... xD Ei kovin Potter-kirjojen linjaa, mutta ihmisiä ne velhotkin on siinä missä kuka tahansa muukin. ;D Tyyliin, ei kirjat mainitse niiden käyvän vessassakaan, mutta varmasti kaikki kävivät. //


"Äh, tylsimys," poika tuhahti hieman harmissaan, vaikkei ollut kovin tosissaan olettanut toisen suostuvan kokeen kohteeksi. Varsinkin, kun hänellä ei ollut edes omaa taikasauvaa käytössä. Hän päätyi toistaiseksi tutkiman kaappeja ja laatikoita johon oli jopa saanut luvan. Poika avasi yhden sohvaseinustalla sen oikealla puolella, lattintasalla olevan pienen kaapin oven ja asettui sen eteen vatsalleen.
"Valois," hän sanoi ja tutki kaapin sisältöä Remuksen sauvan kirkkaassa valossa. Sieltä näytti aluksi löytyvän vain hämähäkinseittejä ja sikinsokin likaisia kalja- ja limupulloja. Kaapin perällä valokeila kuitenkin osui kohtuu isoon läjään lehtiä. Hunter kurottautui syvemmälle kaapiin ja kiskoi kasan esiin. ja nenänsä alle lattialle. Näky sai hänet naurahtamaan ääneen, hyvin huvittuneena. Häntä ei kiinnostanut jäädä niitä selailemaann, mutta nyt niillä sai kiusata Remusta.
"Vai, että tykkäät lueskella ennen muodonmuutosta...? Aika kuvapainotteista materiaalia sinulla..." hän totesi naurua pidätellen ja nakkasi vasemmalla kädellään kaapin avoimen oven yli sohvan suuntaan muutaman, kärsinestä ulkoasustaan päätellen hyvin suositun, lehden. Niiden kanssissa luki mm. Playboy, Penthouse, Asian Babes sekä monia muita erikoisia otsakkeita, ja kansikuvat sen mukaisia. Hän piti toki todennäköisempänä, että lehdet kuuluivat sille kuka olikaan mökissä aiemmin majaillut, mutta sitä hauskemaa hänelle.

Poika laski katseensa samantien takaisin lehtikasaan edessään ja selasi sitä syvemmältä, mutta vastaan tuli vain aikuisviihdettä. Hänellä itsellään ei toistaiseksi ollut moisille lehdille käyttöä eikä pitkäkestoista kiinnostusta. Mutta niistä oli silti ennenkin revitty iloa. Viimeksi (ja ensimmäisen kerran) hän oli vastaaviin lehtiin kajonnut 10-vuotiaana, kun oli tehnyt kaverinsa, silloin 14-vuotiaalle, isoveljelle käytännön pilan.

// Voi ei x'DD Remus valahtaa ihan noloksi x33 \\

Tylsimys tai ei, Remus ei tahtonut päästä hengestään pienen pojan testien vuoksi! Vaikkei hän voinutkaan kieltää sitä, etteikö kuolema olisi moneen otteeseen käynyt mielessään vaihtoehtona, mutta samalla Remus oli aina tiennyt, ettei hänestä olisi riistämään henkeä itseltään sen paremmin kuin uhmaavan omaa olemassaoloaan muutoinkaan, vaikka sitten asettumalla nuoren velhon koekaniiniksi. Kaiken kukkuraksi elämänsä oli alkanut vaikuttaa hieman valoisammalta kaikkien näiden vuosien jälkeen ja sairasvuoteeseen joutuminen olisi tehnyt lopun siitä kaikesta ja hän olisi vuosien yrittämisen jälkeen vajonnut takaisin lähtöpisteeseensä.


Remus kurtisti kulmiaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka tässä mökkerössä oli asustellut aiaemmin, todennäköisesti jonkin sortin alkoholisti, kuka muukaan nyt päättäisi jäädä asumaan surkeaan mökkeröön, joka aamuyöntunteina oli suorastaan hyytävän kylmä!
Remus ei tiennyt mistä poika puhui, koska vähäinenkin uteliaisuutensa tuntui välistä vuosien saatossa kadonneen suorastaan olemattomiin ja hän oli nähnyt kaappien sisällön penkomisen toisarvoisena asiana. Vanhempi kuitenkin älähti tajutessaan mitä lehtiä toinen oli kaapista löytänyt.
Remus hypähti ylös sohvalta kuin lehdet olisivat polttaneet häntä ja vilkaisi poikaa silmät suurina ennen kuin keräsi tämän viskomat lehdet ja marssi kaapille.
Remus työnsi lehdet takaisin kaappiin ja sulki sen ovet pojan nenän edestä. Ystävällisten, mutta tällaisten asioiden suhteen ankarien vanhempiensa kasvatuksessa elänyt Remus ei nähnyt moisissa lehdissä mitään hauskaa. Nehän sisälsivät ainoastaan törkeää naisten esineellistämistä ja- yh! Ajatella mitä mökin edellinen asukas oli tehnyt noita lehtiä selatessaan.
Remus nappasi taikasauvansa pojan käsistä ja lukitsi oven, vilkaisten poikaa ärtyneenä.
"Sinun pitäisi pitää kätesi, ja eritoten silmäsi, erossa tuollaisista", hän hymähti ennen kuin palasi takaisin sohvalle ja vilkaisi kovia kokeneesta ikkunasta ulos - sen mitä siitä nyt ulos ylipäänsä näki.
Keskiyö lähestyi jo ja Remus saattoi tuntea sen ikävänä kolotuksena luissaan. Mies nojasi takaraivonsa sohvan selkänojaan ja siirteli kerta toisensa jälkeen samoja hiussuortuvia kasvoiltaan. Oli sudenmyrkkyjuomaa sitten nautittu tai ei, täydenkuun lähestyminen sai aina hänet hermostumaan!

”Hei!” Hunter huudahti ärtyneenä menettäessään taikasauvan, vaikkei ollut mitenkään väärinkäyttänyt tai vaaratanut sitä. Eikä Taikaministeriökään takuulla välittäisi, kun paikalla ei edes ollut jästejä. Hän ei edes kunnolla rekisteröinyt Remuksen sanoja lehdistä sillä hän ajatteli vain taikasauvaa ja sitä viitsisikö alkaa väittelemään asiasta. Hän jäi kuitenkin vaiti seuratessaan Remuksen menoa takaisin sohvalle. Sauva oli Remuksen, eikä hänen ja hän ei halunnut olla riesaksi – olihan hänen alkuperäinen aie muutenkin ollut yrittää pitistää tätä miestä. Poika siis vain huokaisi syvään ja turhautuneena Remuksen asettuessa taas sohvalle odottamaan keskiyötä. Johan oli mahdoton tyyppi! Hän katsoi väsyneen ja ärtyisen oloista Remusta hetken aikaa, kunnes nousi ylös lattialta.
”Menen ulos,” Hunter totesi neutraaliian sävyyn puhdistaen pahimmat pölyt ja roskan vaatteistaan. Hän voisi antaa vanhukselle hieman omaa aikaa ja tutkia samalla ympäristöä.

Hän jätti oven auki kadotessaan pihamaalle, ja lähti kiertämään mökin seinän viertä sen ympäri. Jos mahdollista, oli vieläkin pimeämpää, kuin hetki sitten, mutta suden näöntarkkuus auttoi häntä etenemään ongelmitta. Hän kulki sohvan takana olevan ikkunan ohi ja siitä kulman taakse. Piha tuntui olevan yllättävän täynnä rojua ollakseen hylätyn oloinen mökki keskellä korpea. Aivan kuin se olisi joku kulkurimagneetti. Kulkureita ajatellessaan hänen katseensa eksyi suureen reppuun joka tosin ei näyttänyt kovin kuluneelta. Oliko se Remuksen?

Poika kyykistyi sen vieree, avasi sen ja alkoi huolella tonkia sen sisältöä. Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui kirjoja. Remus sanoi lukevansa täällä viettäminään öinä. Myths and their Origins luki suuren, paksun kirjan kannessa. Se näytti jästien nitomalta. Velhomaailma käytti yleisesti ottaen vanhanaikaisempaa ulkoasua. Fiktiotakin näytti löytyvän, kuten Cycle of the Werewolf, lyhyt novelli hänen kaimaltaan jonka hän oli lukenut ainakin viidesti. Alkoi vaikuttaa siltä, että reppu kuului jollekulle toiselle. Remus ei vaikuttanut olevan näin innoissaan ihmissusista. Yhteensattumaksi tämä olisi aikamoinen. Sekin vaihtoehto putosi pois, kun pojan käteen tarttui pieniä rasioita joiden sisältä löytyi hopealuoteja. Hän sai varmistuksen ennen kuin ehti edes muodostaa koko sanaa mielessään, kun noin metrin hänen päänsä yläpuolelta lensi hopeinen luoti metsässä kaikuvan pamauksen saattelemana.

Hän ei jäänyt odottelemaan toista laukausta vaan nappasi repun mukaansa ja pinkaisi juoksuun, takaisin kohti etupihaa ja ulko-ovea. Reppu ei onneksi ollut kovin painava joten se ei merkittävästi hidastanut hänen menoaan. Ehkä viisi sekuntia myöhemmin Hunter ryntäsi takaisin mökkiin puristaen reppua tiukasti sylissään.
”Meillä taitaa olla seuraa!” hän huudahti hieman säikähtäneenä.
Hänen peräänsä juoksi noin Remuksen ikäinen tummaihoinen mies, kädessään kivääri ja yllään kunnon metsästäjän asukokonaisuus. Mies oli tarkoituksella ampunut kunnolla ohi, eikä ampunut uudestaan sillä hän alkoi hahmottaa kohteensa olevan mahdollisesti ihmislapsi, ja varmistui asiasta kuullessaan tämän puhuvan jollekulle mökissä. Mies laski aseensa osoittamaan maata, muttei laittanut sitä kokonaan pois, saapuessaan mökin eteen.
Hunter oli löytänyt suojaisan paikan pöydän alta, yhä anastamansa reppu hallussaan, osittain suojamahdollisuutena ja osittain siksi, että hän halusi tutkia sen läpikotaisin. Siinä missä sitä ei joka päivä törmännyt ihmissuteen, ei sen paremmin ihmissudenmetsästäjäänkään.

Mökin ovesta ilmestyi ensin kiväärin piippu ja sitten mies itse, varuillaan ja uteliaana. Hunter puolestaan etsi repusta jotain hyödyllistä. Häntä inhotti olla kahden vieraan aikuisen seurassa ja ainoa jolla ei ollut minkäänlaista asetta, vaikka hän luottikin Remuksee jolla oli taikasauva.


// Tuo metsästäjä on sitten yhteistä omaisuutta, eli ajattelin, että luodaan ja pelataan sitä yhdessä, kun se on kumminki tarkotus jäädä vain sivuhahmoksi luultavasti vain tähän pelitopicciin. Eli voit ihan vapaasti kirjoittaa sillä mitä haluat. //

Remus alkoi hiljalleen muistaa miksei tullut nykyään toimeen lasten kanssa - ei siinä, että hän olisi näiden kanssa paljon tekemisissä ollutkaan - ja yksi siihen johtaneista syistä oli näiden malttamattomuus ja vilkkaus. Remus itse oli viettänyt jo useita vuosia lojuen sohvalla ja nousten ylös ainoastaan pakosta, joten väsymys oli saanut hänestä yliotteen ja nytkin hän tunsi olonsa uupuneeksi vaikka oli valvonut vasta muutaman vaivaisen tunnin. Jos jokin oli selvää, niin ainakin se, että hänen pitäisi ryhdistäytyä. Asuntonsa oli kuin helvetinloukko, joten täydenkuun jälkeisestä uupumuksesta selvittyään hän voisi ensitöikseen siivota.

Poika ilmoitteli painelevansa ulos ja Remus vain nyökäytti päätään, joskin hieman huvittuneena. Hetken vaikutti siltä kuin he olisivat eläneet normaalia perhe-elämää, vaikka hän oli tutustunut poikaan vasta muutamia tunteja aiemmin.
Remus laski katseensa syliinsä ja siveli sormenpäillään toisen kätensä kämmenselkää. Hän oli todella onnistunut eristämään itsensä tästä maailmasta.. Ja aivan liian pitkäksi aikaa. James ja Lily tuskin olisivat toivoneet hänelle sitä kohtaloa.
Hän vaipui ajatuksiinsa, mutta heräsi kuitenkin pian takaisin todellisuuteen kuullessaan voimakkaan pamauksen, joka kaiusta huolimatta vaikutti tulleen lähistöltä. Remus ponnahti oitis ylös sohvalta ja kääntyi kurkistamaan ikkunasta ulos. Mitä ihmettä Hunter oikein touhusi tuolla ulkona!?

Remus oli vähällä törmätä sisälle ryntäävään poikaan astellessaan kiireesti ovea kohden. Tietysti hän osasi olla huolissaan lähes tuntemattoamasta pojasta, vaikkei lasten kanssa viime aikoina ollutkaan ollut tekemisissä.
Remus puristi taikasauvaa tiukasti kädessään samalla kun katseensa kävi nopeasti varmistamassa Hunterin piilopaikan. Hän ei tiennyt millaisesta seurasta poika puhui, mutta päätellen tämän kasvojen ilmeestä tämän rynnättyä sisään ja pojan nopeasti piiloutumisesta pöydän alle, tulija ei ollut mitenkään mieluisa.
Kun aseen piippu työnnettiin sisään ovesta Remus astui nopeasti pois sen tähtäimestä ja työnsi taikasauvan taskuunsa, pitäen sormensa kuitenkin yhä tiukasti sen ympärille kiedottuina.
Oliko kyseessä siis jästi? Vai vain velho, joka piti jästiaseista? Ja miksi kummassa Hunter oli juossut?

Remus ei tiennyt mikä mies oli olevinaan, mutta tämä ei vaikuttanut tahtovan mitään hyvää tullessaan tuolla tavoin aseistettuna sisään. Toisaalta.. Remuksen ensimmäinen vaihtoehto harvemmin oli tappaminen, ennemmin hän selvittelisi asian puhumalla, eritoten jos kyseessä todella oli jästi.
"Vo-Voinko auttaa jotenkin.. Herra?" Remus kysyi, kuitenkin ainoastaan vilkaisten miehen kasvoja ennen kuin yhä jokseenkin järkyttynyt katseensa laskeutui miehen pitelemään aseeseen.
Metsästäjältä tuo vaikutti, mutta mitä kummaa tästä metsäpahasesta edes saattoi metsästää? Tuskin täältä saisi jäniksiäkään ammuttua- ellei sitten.. Remus tuijotti yhä asetta tietämättä olisiko hänenkin syytä etsiä suojaisampi paikka ja loitsia tuo mies. Hän ei kuitenkaan estänyt miestä astumasta sisään, koettaen yhä vakuutella mielessään, että he pääsisivät tilanteesta ulos puhumallakin.

// Köhm, noh, nyt jäi herra hyödyntämättä, mutten viitsi ihan yksinpeluuksi tätä laittaa \\

Mies laski aseensa osoittamaan maata astuessaan sisään ja todetessaan, ettei mökissä ollut mitään uhkaavaa.
"Luulin poikaa...joksikin muuksi," hän sanoi hiljaa ja käänsi sitten katseensa Remukseen. Kaksikko oli melko yllättävä näky keskellä metsää tähän aikaan yöstä, mutta kumpikaan ei käyttäytynyt susimaisesti joten mies ei kiinnittänyt heti huomiota Remuksen varsin epämääräiseen olemukseen.
"Olen asunut täällä viimeksi kuluneet pari viikkoa," hän jatkoi, vahva amerikan aksenttinsa vihjaten, ettei tämä ollut ehkä asunut koko maassa kovinkaan pitkään.
"Luulin tätä asumattomaksi ja nyt täällä on porukkaa täydenkuun yönä," mies jatkoi pohtivaan sävyyn ja tarkkaili Remusta ja reppuaan tonkivaa poikaa. Hunter joka oli puuhistaan huolimatta aktiivisesti kuunnellut aikuisten puheita, päätti ottaa huvin ja hyödyn irti tilanteesta.
"Katso!" poika hihkaisi kömpiessään esiin pöydän alta, kainalossaan läjä kirjoja. "Hänkin metsästää ihmissusia!" hän totesi ja iski myyttikirjat eteensä pöydälle. Ilme metsästäjän kasvoilla muuttui pohtivasta ja epäluuloisesta ymmärtäväiseksi, mutta kohta jo huolestuneeksi.
"Laita se pois, poika!" mies komensi yrittäen peittää hätääntyneisyyttä äänestään, Hunterin tempaistessa repusta esiin taikasauvan. Mies ei tiennyt mitä tapahtuisi, jos jästi koskisi taikasauvaan.
"Ja velho myös!" Hunter jatkoi julistuksiaan hilpeänä. Hän oli selvästi rentoutuneempi kuin hetki sitten sillä hän aisti, ettei tämä metsästäjä ollut niitä fanaattisimpia ja siksi hänen, lapsen, läsnäolo saattoi olls avuksi tilaanteesta selviämisessä.
Puhuessaan hän avasi taikasauvan kahvan ja katsoi sisään. Siinä oli sama ydin, kuin hänen omassa taikasauvassaan, mutta se nyt ei vielä taannut, että sauva suostuisi yhteistyöhön varsinkaan omistajaansa vastaan.
"Laita se sauva pois," mies toisti äskeisen komentonsa nyt enemmän kehottavaan sävyyn, katse tiiviisti pojassa. Hän yritti arvioida oliko poika tarpeeksi vanha edes osaamaan mitään potentiaalisesti vaarallisia loitsuja.
"Laita ensin aseesi pois," Hunter sanoi tyynesti ja osoitti sauvalla asetta miehen käsissä.
"Ja jäisin ainoaksi aseettomaksi? Enpä usko, pikkuinen," mies totesi hieman huvittuneena. "Isälläsi on varmasti oma taikasauvansa jossain kädenulottuvilla," hän lisäsi perään.
"Ei hän-" Hunter ehti aloittaa, mutta mies oli jo kääntänyt huomionsa Remukseen ja esitti kysymyksen joka kiinnosti myös Hunteria.
"Tekisn siis metsästätte ihmissuaia? Siitäkö arepenne ovat peräisin?" hän kysyi tarkastellen Remksen kasvoja. "Ja miksi harrastatte jotain näin vaarallista pikkupojan kanssa?" Miehen katse oli nyt ystävällinen, mutta varuillaan.

Remuksella ei ollut hyviä tuntemuksia tästä tilanteesta. Täysikuu lähestyi eikä veisi aikaakaan ennen kuin he susimaisen käytöksen lisäksi myös muuttuisivat susiksi, vaikka tällä hetkellä kaikesta päätellen vaikuttivatkin ainoastaan.. ihmisiltä.
Remus yllättyi miehen kertoessa asettuneensa mökkiin.. Selvä, hän ei enää koskaan tulisi tänne. Ehkä olisi viimeinkin aika ryhdistäytyä, etsiä työ ja joku valmistamaan sudenmyrkkyjuomaa.
Remus ei ollut varautunut tällaiseen tilanteeseen ja toisaalta jo pelkkä puhuminenkin oli Hunterin seurassa aluksi tuottanut hänelle ongelmia. Onneksi hänellä oli Hunter mukanaan. Ajatella jos hän ei olisi ottanut poikaa mukaansa ja olisi päätynyt tänne, yhdessä rotuaan metsästävän miehen kanssa, kykenemättömänä keksimään nerokkaita valheita.
Remus seurasi tapahtumia sivusta kykenemättä peittämään lievää hämmentyneisyyttään. Hunter ihme ja kumma osasi esittää tavallista pientä poikaa, vaikka olikin osoittanut hänelle olevansa varsin ilkikurinen pojankoltiainen.. niin.. ja ihmissusi.

Remus antoi Hunterin puhua minkä tämä kerkesi, mutta puristi yhä taikasauvaana, joskin vastustajana hän näytti tällä hetkellä ennemminkin surkealta kuin uhkaavalta. Remus oli vähällä naurahtaa tajutessaan miehen olettavan jotain, mitä tässä tilanteessa kuka tahansa ensimmäisenä olettaisi; että hän ja Hunter olivat isä ja poika.
Remus yllättyi metsästäjän siirtäessä huomionsa häneen - ja itse asiassa hän oli vähällä kirota ensimmäistä kertaa vuosiin, ei hän ollut kouluaikoinaankaan juuri kirosanoja käyttänyt, kenties kerran tai kahdesti, mutta tämä tilanne sai hänet hermostumaan!
Ihmissusi nyökäytti pienesti päätään ja puristi taikasauvaansa taskussaan rystyset valkoisina. Remus oli jo unohtanut ulkonäkökysymykset, jotka tässä tapauksessa riitelivät kovasti vastaan kun tarkasteltiin yleistä käsitystä metsästäjistä. Hänen vaatteensa, pöllähtänyt ulkonäkönsä muutoinkin.. Ja toden totta.. Hänen arpensa.
"Niin.. Mistäpä muustakaan..", Remus avasi suunsa, vastaten mietteliäänä ja vei samalla kätensä koskettamaan pitkää arpea poskellaan. Mietteliäisyytensä onneksi saattaisi selittää silläkin, että hän oli vajonnut ajatuksiinsa, eikä suinkaan sillä, että hän oli surkea valehtelemaan ja oli jo unohtanut arvet kasvoissaan.

Remus kohotti kulmaansa ja nosti lattiaan etsiytyneen katseensa hölmistyneenä mieheen.
"E-en harrastakaan. Tuskin tiedätte, mutta tuon ikäisiä pojankoltiaisia ei saa millään pidettyä poissa mistään! Sen vuoksi.. olimmekin aikeissa lähteä. Metsästäminen tänä yönä taitaa minun osaltani jäädä. En kai riskeeraisi oman poikani henkeä mokomien ihmissusien vuoksi?" Remus vastasi tavoitellen ääneensä pientä huvittuneisuutta ja mulkaisi poikaa lauseidensa välissä toruvana.
Remus pyöräytti huokaisten silmiään ja marssi Hunterin luokse, kiskaisten tämän paidan selkämyksestä ylös.
"Sinun takiasi saa aina hävetä. Missä vaiheessa sinä opit, ettei toisten tavaroihin saa koskea!?" Remus sihahti pojalle kuin tarkoituksenaan, ettei metsästäjä kuulisi hänen sanojaan, mutta todellisuudessa hän ainoastaan koetti parhaansa mukaan tehdä esityksestä todellisemman.. Ja samalla saada heidät nopeasti pois tästä mökinpahasesta ja samalla mahdollisimman kauas metsästäjästä ennen täydenkuun nousua.

Remus töni Hunterin mökin ovelle ja suuntasi pahoittelevan katseensa metsästäjään ennen kuin avasi oven.
"Nopeasti nyt! Täysikuuhun ei ole enää kauaa enkä todellakaan aio jäädä tänne sinun kanssasi! Ajattele nyt mitä äitisikin sanoisi!"
Vaaleahiuksinen kurkisti ovelta ulos, taivaalle, muka varmistellen kellonaikaa vaikka tunsikin lähestyvän kuun jo luissaan ja ytimissään saakka. Remus veti pojan mukanaan ulos ja vilkaisi vielä pahoitellen taakseen, valmiina vaikka pahimmassa tapauksessa ottamaan jalat alleen mikäli tämä siihen menisi.

"Mut-" Hunter aloitti protestoinnin, kun Remus kiskaisi hänet ylös tuolilta ja puhe tuli toisten tavaroihin koskemisesta mistä hänen oikea isänsä oli oikeasti sanonut monet kerrat ja hän oli viime vuosina joa alkanut kunnioittaa sitä käytöstapaa aika pitkälle. Joten hänen reaktionsa oli kaikkea muuta kuin näytelty. "Mutta kun en tiennyt niiden olevan kenenkään...suurimman osana jasta ainakin. Ja kun olin jo koskenut niin-" hän intoutui aikomaan sanoa jotain näsäviisasta, mutta Remus ei antanut siihen aikaa. Ovelle häntä töniessään Remus esityksineen sai hänet ajattelemaan pitkästä aikaa perhettään. Äitinsä sanomisien sijaan tosin isänsä sanomisia tilanteeseen, ja parin vuoden takaiseen selkkauksen palatessa mieleen, kokonaistilanne upposi vihdoin perille asti; miten äärimmäisen itsekäs hän oli ollut tänä iltana ja jopa se miten varrallisella tasolla hänen ihmissusiasenteensa yhä oli. Jos tälle selväisi kaikki tämän yön tapahtumat, minkäänlaista ymmärrystä olisi turha odottaa. Luottamus menisi varmaan lopullisesti, vaikkei hänellä ollut mitään haluja enää ikinä tehdä mitään vastaavaa. Hän uskoi jo itse kärsivänsä lopun ikäänsä itsesyytöksiä illan törkeistä valheista. Täytyi yrittää löytää keino jotenkin hyvittää ne vaikka ne pysyisivätkin salassa.

Pojan olemus muuttui varsin surkeaksi ja rannekelloaan vilkaistessa hän totesi, että ilmiintymällä saattaisi vielä olla aikaa palata kotiin ilman, että isä saisi koskaan tietää mitään. Ja mitä isä ei tiennyt, ei voinut tätä myöskään satuttaa ja hän saisi annettua itselleen anteeksi vähän helpommin. Hunter pohti mahdollisuuksiaan ja tilannetta nyt tosissaan isänsä kannalta ja Ben-sedän palattua mieleen, poika hylkäsi ilmiintymisidean. Siihen tarvittaisiin jompikumpi näistä tuntemattomista ihmisistä eikä hän halunnut riskeerata isänsä saavan tietää, että hän oli mennyt mihinkään vieraiden kanssa - varsinkaan ilmiintynyt. Kaikki muut rikkomukset yhteensä satuttaisivat vähemmän kuin tuo joten sille polulle oli nyt lähdettävä. Hunter huokaisi syvään ja alkoi pohtia vielä keinoa lähettää isälleen viesti, että hän oli kunnossa ja turvassa. Ainakin hän tunsi olonsa turvalliseksi Remuksen seurassa.

Hänen katseensa nousi taivaalle suoraan kohti hopeista täysikuuta joka tuntui keskittävän kaiken energiansa häneen ja varmasti Remukseenkin. Koska Hunter ei ollut vielä teini-ikäinen susi ja sudenmyrkkyjuoma oli aina lieventänyt hänen oireensa melko heikoiksi, pojan oli helppo halutessaan peitellä läpitunkevat oireet ja esittää normaalia vielä täysikuun iltanakin. Mutta näin lähellä muodonmuutosta ja suorassa täydenkuun valossa asia alkoi olla jo hieman toisin. Hänen kellonsa mukaan aika oli viisi minnuttia ylii puoli kaksitoista eli hänen muodonmuutoksensa tyypilliseen alkuhetkeen olisi vielä kymmenen tai viisitoista minuuttia. Ehkä se oli vain tilanteen vaarallisuuden ymmärtäminen, mutta hänestä tuntui kuin täysikuu olisi tänä iltana kirkkaampi kuin pitäisi ja saattaisi aiheuttaa ennenaikaisen muodonmuutoksen. Poika tarttui vaistomaisesti kummallakin kädellään Remuksen käsivarteen, ehkä turhankin tiukasti.

"Mutta..." hän aloitti katsoen ylös Remukseen. Hän oli ensin aikonut jatkaa esityksen vahvistamista kutsumalla Remusta isäkseen, muttei lopulta kyennyt siihen. Ei tietoisena siitä mitä oli tehnyt oikealle isälleen tämän illan tempauksillaan. "Ei me voida kävellä täältä kaupunkiin ja sinä näytät liian väsyneeltä ilmiintymään."
Esitys oli kuitenkin mennyt jo aivan täydestä metsästäjään joka oli itsekin valmistellut lähtöä samalla, kun seurasi kaksikon menoa.

"Hetkinen vain!" metsästäjä huudahti hieman kiukkuiseen sävyyn pojan mainitessa ilmiintymisen, ja juoksi ulos mökistä.
"Kun sanoin, että laita se sauva pois, en tarkoittanut, että omiin taskuihisi," mies jatkoi päästyään kaksikon eteen ja katsoi äkäisenä ja kädet puuskassa alas lapseen joka puolestaan napitti ylös mieheen pieni hymy kareillen kasvoillaan. Sitten hän irrotti otteensa Remuksesta ja avasi mustan farkkutakkinsa sisätaskun.
"Lainasin vain! Olisin minä sen palauttanut...tänne, myöhemmin," poika sanoi tyynesti ja täysin vilpittömään sävyyn, ottaessaan esiin valkoisen tilaltaialla laajentamansa pilailupussin jonne oli miehen taikasauvan aiemmin sujauttanut. Kyse oli tosiaan ollut hänrn näkökulmastaan vain luvattomasta lainaamisesta, ei varastamisesta, vaikka kyllä hän yleensä muisti, että yleisessä mielessä mikä tahansa luvaton haltuunotto oli varastamista. Jos pikkusiskonsa kiusaamista ei otettu lukuun, hän ei ollut eläessään varastanut karkkipussia kummepaa ja senkin 5-vuotiaana. Hänen isänsä oli ollut rikospoliisi ja yhteiskunnan lakien noudattaminen ollut alusta asti erityisen ehdoton osa kasvatusta ja mennyt perillekin varsin pitkälti.
Hän ojensi sauvan takaisin omistajalleen ja nosti katseensa miehen silmiin.
"Anteeksi, etten kysynyt ensin," poika lisäsi yhtä vilpittömästi.
"Hmpfh," metsästäjä tuhahti napatessaan omansa takaisin. Mies ei kuitenkaan jaksanut olla kiukkuinen sen pidempään. Pojan anteeksipyyntö oli vaikuttanut sen verta aidolta ja tämä oli yksi niistä ärsyttävän söpöistä lapsista joille heikkoluontoisempi ei vain kyennyt olemaan vihainen silloinkaan, kun olisi ollut syytä. Mies oli todennut sen moneen kertaan siskonlastensa kanssa. Hänen ilmeensä oli siis pehmentynyt hieman, kun hän kääntyi takaisin mökille päin.
"Kaikki hyvin. Vie lapsi kotiin," metsästäjä totesi tyynesti nostaessaan ovenpielestä reppunsa toiselle olalleen roikkumaan. "En tosin törmännyt täällä päin kehenkään muuhun kuin teihin, mutta voihan tänne aina joku tulla. Olen kuitenkin itse menossa keskustaan päin täksi yöksi. Siellä ihmissudet todennäköisimmin vaanivat ja ne jotka ovat juoneet sudenmyrkkyä, pysyvät varmaankin kotona. Hoidan täällä päin juoksevat sudet ensi kuussa," Niine hyvineen metsästäjä käveli polkua kohti tien reunaa, kunnes kaikkoontui pois.

"Se oli siistiä!" Hunter totesi innoissaan, katsoen ylös Remukseen samalla, kun talletti jälleen taikasauvattoman pussukan takaisin takkinsa taskuun. "Ihan oikea ihmissuden metsästäjä!" hän jatkoi kävellessään pihapolkua takaisin mökille tutkimaan mitä mies oli jättänyt jälkttnsä. Hän todella koki, että aidon ihmissudenmetsästäjän tapaaminen oli aukon täydentävä tekijä ihmissuden elämässä. "Yksin en olisi jäänyt sellaisen kanssa juttelemaan, mutta sinun seurassasi oli eri asia..." hän lisäsi puoliksi Remukselle ja puoliksi itsekseen.

Remus jätti toisen selitykset huomioimatta. Hän tahtoi ainoastaan päästä mahdollisimman kauas metsästäjästä, sillä hän ei todellakaan ollut näyttelijänä mistään parhaasta päästä! Etenkään nyt, kun täysikuu vei veronsa hänen suorituksestaan. Joskin näyttelemään hän ei ollut koskaan joutunut, tai ainakin harvemmin. Hän oli ollut ystävistään se tunnollisin, se yksi, joka ei tehnyt jekkuja toisille eikä joutunut näyttelemään viatonta sen tehtyään. Joskaan kaikesta päätellen Sirius ja Jameskään eivät olleet olleet järin hyviä näyttelijöitä.. Nämähän olivat istuneet jälki-istunnossa tuon tuostakin.

Remus ei ennättänyt keskittymään pojan käyttäytymisessä tapahtuneeseen muutokseen, hän oli aivan liian huolissaan siitä, kuinka tämä kaikki tulisi päättymään. Mies ei edes tohtinut vilkaista taivaalle. Hän tiesi täydenkuun lähestyvän hitaasti, mutta varmasti ja he olivat yhä aivan liian lähellä metsästäjää. Heidän täytyisi etsiytyä kauemmas tuosta miehestä niin kauan kuin tämä pysytteli yhtä hyväuskoisena kuin mitä oli ollut hetki sittenkin.
Remus tunsi sormien puristuvan käsivartensa ympärille ja hieman hämmentyneenä katseensa laskeutui poikaan, joka kaiketi aisti täydenkuun siinä missä hänkin.
"Ei kaupunkiin..", Remus mutisi vaikka epäilikin, että heidän täytyisi suunnata juurikin kaupunkia kohden, mikäli metsästäjä jäisi lähistölle valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.

Remus käännähti ympäri metsästäjän huudon kuullessaan ja oli vähällä vetää taikasauvansa taskustaan. Mies onnistui säikäyttämään hänet toden teolla ja kun Remukselle selvisi, että tämä puhui Hunterille, hänen ärsyyntynyt katseensa suuntautui poikaan. Tämä oli siis oikeasti päättänyt varastaa metsästäjän omaisuutta!? Eivätkö he olleet tarpeeksi suuressa pulassa jo ilman tätä välikohtaustakin!? Kauan maailmaa piilotelleelle miehelle tällaiset tilanteet, tällainen jännitys, alkoi olla jo liikaa. Hän ei kestäisi kauaa moisia yllätyksiä ja tällaista pelkoa, kun ei llut joutunut kärsimään siitä pitkään, pitkään aikaan.
Toisaalta hän ei tahtonut elää enää yksinään ja järkensäkin kertoi hänelle, ettei hän voisi jatkaa asunnossaan piilottelua enää. Tämä kaikki yhtä aikaa, samana yönä, vain osoittautuisi pian liiaksi hänelle, mikäli yllätyksiä tulisi vielä useita lisää!
Remus mulkoili Hunteria, mutta hymyili pienesti toisen sitten pahoitellessa sauvan ottamista lupa kysymättä. Hän nyökäytti päätään ja kohdisti katseensa nyt metsästäjään, joka kaiketi päätti neuvoa häntä 'isyydessä'.

Metsästäjän mentyä Remus tyytyi seuraaman hiukan huvittuneena toisen intoa ja toteamaan;
"Ei keskustaan."
Mies huokaisi ja pyöräytti silmiään toisen pähkähullulle käytökselle.
"Kyllä, ihan oikea ihmissudenmetsästäjä, joka olisi voinut tappaa sinut siihen paikkaan eikä minusta olisi paljoa hyötyä ollut, mikäli hän olisi päättänyt tehdä niin!"
Remus ei voinut käsittää toisen huoletonta olemusta. Tajusiko toinen yhtään kuinka lähellä kuolema kenties oli saattanut käydä! Hän ei ollut ollut kaksintaistelussa aikoihin ja ajatella jos hän olisi joutunut taistelemaan ihmissudenmetsästäjän kanssa!?
Huokaisten Remus kohotti katseensa nyt hitaasti taivaalle ja kohotti kätensä, kietoen ne ympärilleen, ikään kuin halaten itseään. Täysikuu toden totta lähestyi. Kenties heidän pitäisi etsiytyä metsän suojaisammalle alueelle.
Remus vilkaisi Hunteria ennen kuin suuntasi haparoivat askeleensa kauemmas mökistä. Metsästäjä kenties oli sanonut lähtevänsä keskustaan, mutta Remus ei tahtonut ottaa riskiä.

"Äh, eihän se edes epäillyt!" Hunter kuittasi totuuden käden huitaisulla, mutta pysähtyi sitten hetkeksi pohtimaan asian sitä entä-jos -kannalta. Poika kääntyi Remuksen puoleen hieman vakavoituneena. "Sitä paitsi...Siksi minä sen taikasauvaa lainasinkin. Jotta minullakin olisi jokin ase puolustautuakseni. Ajattelin, ettei hän huomaisi, kun keskittyi sinuun ja kaikkea," hän selitti lähtiessään harppomaan miehen perään. Hän ei oikein uskonut, ettei aikuinen velho olisi osannut tarpeeksi ollakseen hyödyksi vaaratilanteissa.
"Taidat erakoitua muulloinkin kuin näinä öinä," hän sanoi katsellen arvioivasti ylös Remukseen ehdittyän tämän veirelle ja matkan jatkuessa syvemmälle metsään. "Jos niin, miksi?" Hän uteli henkilökohtaisuuksia nyt tarkoituksella, sillä olisi kai parempi tietää enemmän tuntemattomasta jonka kanssa oli aikeissa viettää koko yön kaukana kaikesta.
"A-anteeksi, jos kyselen liian henkilökohtaisia...mutta kun sinä olet mukava heppu, en ymmärrä miksi et ole sosiaalisempi..." hän silti lisäsi perään laskien katseensa maahan. Hänestä tuntui kaikesta huolimatta hieman törkeältä udella toisen asioista niin vähän kuin tämä oli kiusannut häntä kysymyksillä eikä muutenkaan antanut tarvetta historiaselvittelyyn. Poika oli vain herännyt tilanteensa vakavuuteen siinä määrin, ettei voinut vain olla ja katsoa mitä tapahtuisi.

Remukselta ei juurikaan huumorintajua tässä tilanteessa toiselle riittänyt. Tämän aiempi huolettomuus oli toki lapsenomaista - ja lapsihan toinen vielä olikin -, mutta jossain se raja meni lapsillekin. Tajusiko toinen yhtään kuinka lähellä kuolema olisi saattanut käydä mikäli metsästäjä olisi saanut vihiä siitä mitä he todellisuudessa olivat?
Selvästikään toinen ei ollut edes ajatellut niin pitkälle. Elämä oli vielä leikkiä tuon ikäiselle mikäli maailma oli vähänkään samanlainen kuin niinä aikoina, jolloin Remus itse oli ollut vasta nuori poika.

Remus vilkaisi toista ensinnä ehkä liiankin murhaavasti. Ei kai toinen uteliaisuudelleen mitään voinut ja toisaalta.. Siinä missä pieniä poikia useimmiten pidettiin vain suhteellisen vaarattomina keppostelijoina, oli vanhempaan, arpiseen mieheen kaiketi vaikea aluksi luottaa.
Toinen tuskin tiesi mitään tiedät-kai-kenen kukistumisesta, vaikka Harry Potterista tietäisikin. Ja harvempi tiesi Remuksen osuutta asiaan. Tai noh.. Hänen osuutensa oli ainoastaan ystävyysside Jamesiin ja Lilyyn, mutta tuo ystävyysside ja sen kaksikon kuoleman myötä hajoaminen oli suurin syy siihen, miksi hän oli erakoitunut.
"Se taitaa olla hieman liian pitkä tarina", Remus vastasi ja hymyili pienesti, surullisesti, "Mutta sanottakoon, ettei se ole iloinen tarina alkuunkaan."
Remus ei ollut varma siitä tahtoiko ottaa vastuun sanoistaan omille harteilleen, mikäli poika ei tiennyt paljoakaan tiedät-kai-kenestä.. Oli toisen ikäisellä lapsella sitten vanhemmat tai ei, julmasta pimeyden velhosta kertominen tuskin oli iloinen uutinen ja varmasti pojan vanhemmat olisivat tahtoneet pitää sen tältä salassa mikäli olisivat siihen voineet vaikuttaa.
Toisaalta toinen oli osoittanut olevansa täynnä yllätyksiä, joten kenties tämä tiesikin Pimeyden Lordista eikä se siinä tapauksessa poikaa tällä hetkellä juurikaan hetkauttanut, muttei poika tuossa iässä välttämättä vielä ymmärtänyt tiedät-kai-kenen tekojen vakavuutta - ja toisaalta.. Nyt kun.. Voldemortia ei enää ollut, tuskin Hunterin tarvitsi tästä mitään tietääkään.

"Joskus 'mukaville hepuillekin' sattuu ikäviä asioita, jotka vievät elämänhalun", Remus vastasi vaimealla äänellä, vaikka tiesikin uppoutuneensa Lilyn ja Jamesin kuolemaan ja Siriuksen saamaan murhasyytteeseen liiankin pitkäksi aikaa. Hän oli antanut noiden tapahtumien vaikuttaa itseensä aivan liikaa, mutta tietysti hänestä oli tuolloin tuntunut kuin maailmalta olisi vedetty pohja pois.. Siinä oli vain se, että hän tunsi niin vieläkin..

Miten masentavaa, Hunter sanoi mielessään ajatellessaan Remuksen viimeiseksi laukomasta kylmästä elämän tosiasiasta. Oli hän ennenkin kuullut ja huomannut sen miten pahoja asioita sattuu hyville ihmisille, mutta että ihan elämänhalun vieviä. Aihe oli huonosti valittu sillä se johti hänet jälleen ajattelemaan setäänsä ja myös isovanhempiaan. Isä oli menettänyt koko perheensä ollessaan itse lapsi. Paljon sen syvemmin tämä ei ollut siitä puhunutkaan, vielä. Tämän yön jälkleen varmaan puhuisi. Hunter ei hetkeen ollut lainkaan niin varma halusikio mennä aamulla kotiin jos ei ollut keksinyt vuosisadan selitystä tempaukselleen.

Ennen kuin poika ehti täysin siirtää ajatuksiaan siihen mihin he edes menisivät, jos eivät mökille jäisi, hänen huomionsa kiinnittyi puiden latvojen korkeudella, äänettömästi liihottelevaan täysikasvuiseen lehtopöllöön. Oliko täällä päin lehtopöllöjä? Toiveet kaatuivat, kun se laskeutui alemmas ja Hunter totesi sen olevan punaisenruskea uros, ja muutenkin aivan liian tutun oloinen yksilö. Se ei oikeataan ollut hänen, vaan perhepöllö, mutta hän oli silti saanut valita sen. Hetkessä lintu oli laskeutunut alas ja asettui iloisesti huhuillen Hunterin kohottaamalle oikealle käsivarrelle ja nosteli pientä jalkaansa virkaintoisen oloisena, siinä kun roikkui valkoinen kirjekuori lyhyen narun varassa. Kuoren päällä ei lukenut yhtään mitään, mutta sen sisältö poikaa enemmän huolettikin. Entäs jos se oli Räyhääjä? Ei hänen isänsä sellaisia yleensä harrastanut, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Paitsi, että nyt tämä oli varmaan niin huolesta soikeana, ettei lähettäisi sellaista kuitenkaan.

Epävarmoin käsin poika avasi kuoren irroittamatta narua pöllön jalasta ja avasi kahdesti taitellun valkoisen paperin. Sekin oli tyhjä! Silmät pyöreinä hän tuijotti sitä toivoen, että siihen ilmestyisi yhtäkkiä edes jokin teksti. Mitä tahansa. Paperi vain jatkoi tyhjäntoimittamista. Tai, näin voisi ulkopuolinen kuvitella. Hunterin aivot olivat kuitenkin laskeneet yhteen yksi plus yksi ja miettivät jo kovasti raksuttaen kuinka estää pöllön seuraamisen ja kuinka paljon aikaa siihen vielä olisi (pois laskettuna se, että muodonmuutos oli lähellä.) Siinä välissä hän kirosi mielessään sitä, ettei ollut ajatellut tätäkään.

Hypistellessään paperiaa hermostuneena hän aikoi hetken tosissaan vain antaa isänsä löytää hänet ja viedä kotiin. Mutta pian hän tuli tulokseen, ettei tänä yönä voisi millään tapahtua enää mitään mikä johtaisi pahempaan mielipahaan tai rangaistuksiin, kuin nykyinen tilanne. Joten mitä jos vain kirjoittaisi paperille jotain, lähettäisi pöllön takaisin, suostuttelisi Remuksen auttamaan ja pitäisi hauskaa ja miettisi sen vuosisadan selityksen aamuun mennessä? Mutta mitä muka voisi sanoa, ettei hänen takiaan murehdittaisi koko yötä? Jokainen sekunti pohtiessa tuntui minuutilta ja paniikki kasvoi mikä taas näkyi siinä, että paperi pojan otteessa alkoi rypistyä käsittelyssä. Pitäisi tässä Remuksellekin kai jotain kohta selittää pelkän eteensä tuijottamisen sijaan...Varsinkin, jos tämä oli huomannut paperin olevan tyhjä.

”Tuota...,” hän aloitti puoliääneen, katse kärsineessä paperissa käsissään. Hetken hiljaisuus seurasi sillä hänellä ei ollut aavistustakaan mitä sanoa tai mistä aloittaa. Kuvitteellisten tarinoiden aika taisi kuitenkin olla ohi.
”Olisitko niin kiltti ja loitsuisit tämän linnun niin, ettei sitä voi jäljittää?” hän pyysi, katsoen anovasti ylös Remukseen. Jotenkin hänestä ei tuntunut hyvältä pyytää puolituntemattomalta loitsua itseensä joten pöllön loitsimisen olisi nyt riitettävä. Ja olisi se kai vähemmän vastuuton valinta hänen puoleltaan muutenkin. Tietysti isä saattaisi lähettää uuden pöllön, kun tämän seuraaminen ei onnistuisi. Mutta tulisipa testattua ajaisiko pöllön tappaminen äsken pyydetyn loitsun asian...Poika uskoi kykenevänsä siihen susimuodonsa metsästysvaiston voimin. Ihmismuodossa eläimen tappaminen oli vain puolitosissaan käväissyt mielessä. Pöllö Hunterin käsivarrella sen sijaan katseli poikaa itseään, kallistellen päätään ihmeissään, kun mitään edistyksellistä ei näyttänyt tapahtuvan. Ei vastausta, eikä edes hoivaa ahkeralle postinkantajalle. Poika asetteli kasvoilleen parhaan koiranpentu-ilmeensä. "Ja minulle kynän jostakin?" Kunpa Remus ei kyselisi mitään. Hunter piti kyllä tätä mukavana heppuna, mutta ei ollut lainkaan niin varma että se yltäisi tähän asti.

Remuskaan - kuten Hunterin isäkään - ei välittänyt juuri puhua hänelle tapahtuneista vääryyksistä, eikä vain hänelle, vaan vielä enemmän menetetyille ystäville ja näiden pienelle pojalle, joka jäi orvoksi aivan liian nuorena.
Remus kirosi mielessään sitä, ettei ollut pysynyt pojan tukena vaan oli kaikessa itsekkyydessään vetäytynyt omiin oloihinsa ja pysynyt niissä monet vuodet, vaikka Harry olisi varmasti kaivannut jotakuta tuekseen. Remus ei tiennyt lainkaan sitä minne poika oli viety, koska hän oli vetäytynyt sivummalle oitis Lilyn ja Jamesin murhista kuultuaan.
Remus painoi hetkeksi päänsä ja hengitti rauhallisesti muutaman kerran ennen kuin saattoi keskittyä siihen nuoreen poikaan, jonka kanssa oli viettänyt viime tunnit...Poikaan, joka oli saanut osakseen saman kirouksen kuin hänkin.

Remus kääntyi yllättyneenä hänkin ylöspäin, kun pojan huomio tuntui sinne päin kiinnittyneen ja pian nuoremman käsivarrelle laskeutui pieni postipöllö. Poika esitti kyllä yksinäistä, mutta näemmä jollakulla kuitenkin oli tälle asiaa.
Remus risti kätensä rintakehälleen ja jäi odottelemaan mitä pöllön ilmaantumisesta seuraisi. Pojan kasvojen ilmeistä oli helppo seurata tapahtumien kulkua ja Remus alkoi hiljalleen jo arvella pojan tehneen sen, mitä tuon ikäiset pojat välistä tapasivat tehdä; valehdella.
Remus alkoi jo huomaamattaan muistuttaa ketä tahansa vanhempaa siinä seisoskellessaan kuin sanattomasti selitystä odotellen, jalallaan pienesti maata taputellen.
Remus kurtisti kulmiaan ja mauskautti suutaan pojan kysyessä jotain, mikä kertoi kaikesta muusta kuin viattomuudesta.
"Ja kukas sinut koetti sillä tavoittaa?" Remus kysäisi katseensa vaatiessa vastausta jo hieman vaativammin.
Jos toisella ei ollut vanhempia, kuka tähän sitten otti yhteyttä? Olisiko kenties mahdollista, että poika oli päättänyt valehdella hänelle, jotta hän olisi ottanut tämän mukaansa? Mutta toisaalta, miksi poika olisi tahtonut hänen mukaansa? Hän oli tylsä, tuikitavallinen mies - joskin myös ihmissusi - eikä hänestä juuri seuraa ollut.
Mutta toisaalta... Hänen oli vaikea muistaa miltä oli tuntunut olla teini-ikää lähestyvä poika - eikä hän toisaalta koskaan ollut käyttäytynyt kuten muut... Hän oli ollut ujohko koko ikänsä.

Remus kohotti toista kulmaansa yhä ylemmäs ja odotti vastausta aiempaan kysymykseensä ennen kuin suostuisi tekemään mitään toisen hyväksi. Toisaalta, täysikuu oli jo niin lähellä, ettei hän voisi kääntää toista ympäri, koska tämä ei ennättäisi kotiinsa ajoissa - ja toisaalta hän ei myöskään voinut päästää toisen mahdollisia vanhempia, sisaruksia tai tuttavia tänne, koska siitä ei välttämättä seuraisi mitään hyvää, oli hän sitten nauttinut sudenmyrkkyjuomaa tai ei.
Eikä hän toisaalta ollut juuri nyt sillä tuulella, että olisi kuunnellut paasausta siitä, kuinka vastuuton hän oli ollut, koska hänen syykseen tämä kaikki kuitenkin hyvin todennäköisesti saattaisi kääntyä.
"Nyt puhut suusi puhtaaksi ennen kuin teen yhtikäs mitään", Remus vaati eikä vaikuttanut enää juurikaan omalta itseltään, sillä valehtelusta jos jostain hän ei pitänyt.

Hunter veti henkeä kuin laukoakseen totuuden samantien, mutta kesken kaiken epätoivoisest lisävalheet aikoivat jyrätä sen yli ja lopulta hän ei saanut ulos pihaustakaan vaan henkäisi tuskaisen oloisena. Hän katsoi ylös Remukseen vetoavasti, toivoen että pitkä hiljaisuus saisi tämän luovuttamaan, (mies kun ei ollut vaikuttanut erityisen itsevarmalta persoonalta siihen mennessä.) Toinen vaikuttti kuitenkin nyt yhtäkkiä suorastaan ärsyttävän paljon vastuulliselta aikuiselta ja seuraava toteamus sinetöi tilanteen nuoremman häviöksi.
Hunter sulki silmänsä ja olemuksensa muuttui luovuttaneeksi, hermostuneen lisäksi. Hän oli jo tuhlannut monta kallisarvoista hetkeä turhaksi osoittautunein toivein.

Hunter käänsi katseensa yhä käsivarrellaan istuvaan pöllöön ja veti taas henkeä, nyt varsin paljon epävarmemman oloisena kuin aluksi.
”Isä haluaa minut kotiin...Hän jäljittää tätä pöllöä juuri nyt...En minä tarkoittanut karata tai siis tarkoitin, mutta myös palata takaisin ennen muodonmuutosta...mutta sitten tapasin sinut. Kai...minulla on...ongelma ihmissusirakkauteni kanssa...”, poika puhui suhteellisen hiljaa. Lopuupuolella hän oli laskenut katseensa maahan ja vaikutti suorastaan häpeävän, aivan kuin olisi tunnustanut päihdeongelman ensimmäistä kertaa uudelle tuttavuudelle. Hänen kyseinen ongelmansa oli vain juuri noina hetkinä täysin uppoutunut hänen tajuntaansa eikä asian vaikutusta lieventänyt edes se positiivinen seikka, ettei se ollut vaatiunt mitään todella dramaattista tapahtumaa. Tavallaanhan sellainen oli jo tapahtunut pari vuotta aiemmin, mutta se ei ollut auttanut tähän pisteeseen asti koska hänellä ei ollut itsellään välitöntä muistikuvaa siitä. Oli se ja siitä seuranneet rangaistukset toki pitäneet huolen, ettei hän enää milloinkaan riskeeraisi vastaavaa jättämällä sudenmyrkkyjuomaa väliin. Hän ei ollut edes uneksinut siitä sen jälkeen.

”Mutta hän ei saa löytää minua keskeltä korpea vieraan seurassa! Varsinkaan täydenkuun yönä!” hän sitten huudahti kuin millään muulla ei maailmassa väliä olisikaan ja katsoi taas ylös Remukseen, eikä olisi voinut näyttää katuvammalta. Viimekertaisen selkkauksen myötä hänelle oli jäänyt hyvin mieleen aikuisten väärät johtopäätökset hänen liian tulkinnanvaraisesta käytöksestään. Tietenkin, jos antaisi kodistaan huonon kuvan jättämällä selitykset ympäripyöreiksi, Remus saattaisi todennäköisemmin suostua hänen pyyntöönsä. Mutta isän läsnäolo tietyllä tasolla etsintäoperaatiosta tietoisuuden kautta oli saanut pojan sydämen kumoamaan äsken myönnetyn ongelman.
Joten hän lisäsi lähes samaan hengenvetoon, ”Iskä on tosi hyvä tyyppi, mutta tätä hän ei kestäisi...eikä ansaitse.” Viimeisen kohdalla hänen vatsansa kääntyi inhottavasti ympäri. Hän ei viitsinyt edes yrittää perustella silläkin että hänen oma elämänsä olisi virallisesti ohi, jos kaikki tämä kävisi ilmi ja kun velhot saattoivat elää jopa kaksisataa vuotta, se olisi aika järkyttävän pitkä kotiaresti. No ainakin siihen asti se jatkuisi, kun luottamus olisi rakentunut takaisin tarpeeksi, ja se taas oli kuulema vaikein asia maailmassa saavuttaa. Hän jätti nämä mainitsematta, koska ei uskonut Remuksen liiemmin piittaavan hänen kohtalostaan tässä tilanteessa.

”Mutta älä mene pois! Tee tästä alueesta jotenkin jäljittämätön niin ettei mikään pöllö löydä tänne!” poika sitten huudahti hätääntyneenä, katsoen Remukseen silmät suurina ja heilautti käsiään niin, että pöllö hänen käsivarrellaan lennähti puoliksi väkisin läheisen puun oksalle. Hunter hätääntyi tosissaan ajutesaan jälleen, että Remus voisi helposti ratkaista kaiken vain kävelemällä pois siihen asti, kunnes hänet olisi haettu kotiin. Sillä hetkellä hän oli vähiten kykenevä selittämään isälleen yhtään mitään kasvotusten, ja osa hänestä yhä vahvasti hinkusi tätä yötä toisen ihmissuden kanssa. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitäään perustelua mikä olisi edes todennäköisesti aikuisen näkökulmasta hyvä syy suostua tässä tilanteessa, mutta päätti silti yrittää.

Poika puhkesi puhumaan yhteen hengen vetoon ja ehti puhuessaan Remuksen vierelle kiskomaan tämän käsivartta pytävästi molemmin käsin, tyhjjä kirjepaperi yhä niistä toisessa, ja napittaen edelleen ylös Remukseen.
”Voin kirjoittaa takaisin ja vakuuttaa hänet olemaan huolimatta,” hän totesi puoliksi varmana asiasta, ”ja lupaan eikun vannon etten valehtele enää sanaakaan ja olla tositosi kiltti ja vaivaton koko yön älä lähetä minua kotiin!” Kasvoillaan pojalla oli sillä hetkellä lähinnä pelko, että oli pilannut mahdollisuutensa kaikkeen, niin kivaan täydenkuun yöhön kuin mukavaan perhejouluun. Asiaa ajatellessaan hän tosin uskoi, että saisi isän kanssa asiat sovittua tavalla tai toisella, niin oli aina ennenkin ollut. Mutta Remuksella ei ollut samaa pohjaa luottamukselle, uskolle ja anteeksiannolle. Oikeastaan minkäänlaista jos tarkkoja oltiin.