Hello Brother

2.8.1991, perjantai

Liam oli lukenut sen saman pergamentin uudelleen ja uudelleen kuin etsien niiden muutamien sanojen seasta jotakin salaista viestiä siitä, että tämä ei tosiaan olisi mitään typerää pilaa. Voisiko joku olla oikeasti niin kieroutunut, että lähettelisi hänelle viestejä hänen kuolleen veljensä nimellä? Vaikka hän miten halusi uskoa viestin todella olevan hänen veljeltään käski jokin järjen ääni häntä olematta toivomasta liikoja. Vaikka Lucasista oltu koskaan mitään haudattu ja miestä oltu kuolleeksi julistettu.. eivät kymmeniä vuosia poissa olleet ihmiset yleensä ilmestyneet takaisin!
Liam painoi syvään huokaisten päänsä käsiinsä. Viestissä ilmoitettiin vain paikka minne tulla tapaamiseen ja eihän hän mitään siinä menettäisi vaikka menisikin.
Sen sijaan jos hän ei menisi katuisi hän sitä varmasti jo heti huomenna. Liam kohotti katseensa käsistään kelloon ja sen lähestyessä sovittua tapaamis aikaa nousi mies ylös.
" Ei toivota liikoja.. eihän", hän mutisi hymyillen häkissään metelöivälle pöllölle samalla kun kiskoi kenkiä jalkaansa ja rapsutteli lintua nopeasti ennen kuin poistui ulos.

Matkaa puistoon oli hänen luotaan hieman matkaa joten kävelemisen sijaan Liam hyppäsi ensinmäisen bussin kyytiin voidakseen taittaa reissun hieman nopeammin. Ehkä kävellessä olisi saanut hieman ajatuksiaan selvitetyksi, mutta oli kai parempi olla miettimättä liikaa ja vain katsoa mitä tapahtuisi.
Bussimatka kuluikin lähinnä tuttuja maisemia tuijotellen ja oikean pysäkin viimein tullessa kohdalle ei Liam tiennyt oikein mihin suuntaan lähteä vaikka puisto oli aivan hänen edessään. Ensin mies asteli hetken vain edestakaisin bussipysäkillä puistoa tuijotellen kuin se olisi jokin suurikin uhka ja yrittäen vielä päästä selville omista ajatuksistaan. Oliko tässä mitään järkeä? Mitä jos mitään viestiä ei oikesti ollut koskaan tullutkaan ja hän vain kuvitteli sen.. oli vihdoin menettämässä järkensä.
Vasta tajutessaan miten pysäkillä seisovat mammat tuijottivat hänen menoaan kauhistuneet ilmeet kasvoillaan kiiruhti hän pahoiteltuaan puiston suuntaan. Hän oli tänne asti jo tullut joten hän voisi myös puistossa käydä.

Jotenkin hän oli jo varautunut siihen, että kun pääsisi määränpäähänsä hän ei näkisi yhtään ketään. Ei ketään jota voisi edes erehtyä luulemaan veljekseen, mutta tottakai puistossa oli ihmisiä. Kuitenkin sillä aidan pätkällä mikä viestissä oli mainittu istui kuin istuikin joku ja hetken Liamista tuntui kuin kaikki ne muut ihmiset puistossa olisivat kadonneet jonnekkin. Ennen kuin hän edes tajusi oli hän astellut tietä pitkin lähemmäs ja pysähtynyt siihen aidan vierelle.
" Lucas?".

Lucas oli ehtinyt sisäistämään oman vapautensa niiden parin päivän aikana, jotka hän oli elänyt tätä uutta elämäänsä. Hän oli päässyt suihkuun, pystynyt siistimään itsensä ja saanut rahaa joltain hyväntekeväisyysjärjestöltä, joka oli säälinyt häntä tarpeeksi. Niillä hän oli käynyt leikkauttamassa tukkansa ja ajauttamassa partansa. Ja tietysti ostanut itselleen farkut, paidan, takin ja kengät. Voisi siis melkein sanoa että hän oli tosiaan palaamassa elävien kirjoihin. Ja säännöllinen ruokailu oli saanut hänet myös voimaan paremmin. Ja uni, joka tosin oli katkonaista ja painajaisten sävyttämää.. Mutta unta kuitenkin.

Lucas ei ollut painellut samantien veljensä luo vaan todennut että olisi parempi hoitaa itsensä ensin edes siistimmän näköiseksi ennen kuin ilmestyisi tuon oven taakse. Sitten hän oli alkanut ajattelemaan asiaa uudemman kerran; ei hän voinut vain marssia Liamin luo. Kymmenen vuotta oli pitkä aika ja tuollahan saattoi olla vaikka vaimo ja lapsia. Ja mitä nuokin sanoisivat jos kuolleeksi leimattu setä yhtäkkiä palaisi elävien kirjoihin?
Niinpä Lucas oli lähettänyt Liamille kirjeen, johon oli kirjoittanut lyhyesti olevansa hengissä ja haluavansa tavata tuon. Ja nyt hän istui aidalla katsellen joelle. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja vain nautti tuulesta, meren tuoksusta ja hälinästä ympärillään. Hälinä katkesi kuitenkin äkkiä jonkun sanoessa hänen nimensä.

Lucas avasi silmänsä, antoi katseensa levätä hetken joen toisella rannalla ja siirsi sitten katseensa mieheen, joka hänen nimensä oli sanonut. Hymy nousi väkisin hänen kasvoilleen ja hän hyppäsi alas aidalta.
"Hei, Liam," hän sanoi osaamatta sanoa mitään sen kummempaa. Ei hän voinut sanoa 'pitkästä aikaa' tai mitään muutakaan typerää. Jotenkin.. tämä asia ei ollut vielä sellainen, mistä voisi vitsailla edes vähää. Lucas katsoi veljeään ja huomasi ajan kyllä tehneen tehtävänsä.. Se oli kai tehnyt heistä molemmista aikuisia. Aikuisempia kuin mitä he olivat silloin joskus olleet. Olisiko Liamilla perhe? Mitä jos tuolla olisi?
".. Miten menee?" hän kysyi kuin edellisestä tapaamisesta olisi kulunut korkeintaan päivä. Mitä siinä tilanteessa pystyi sanomaan?

Vaikka Liam ei ollut veljeään nähnyt kymmeneen vuoteen ja vaikka Lucas tietysti oli muuttunut.. ei hän epäillyt enää mitään tuon aidalla istuvan miehen käännettyä katseensa häneen. Miten hän muka ei voisi tunnistaa omaa veljeään?
Lucasin kysymys meinasi mennä häneltä aivan ohitse Liamin vain hölmistyneenä tuijottaessa toista miestä ja yrittäessä sisäistää sitä asiaa, että Lucas ei ollutkaan kuollut. Mutta miten.. missä tuo oli ollut?
" Miten me- hyvin.. hyvin kai.. hyvin ainakin nyt! Sä olet elossa", Liam sopersi yrittäen saada edes jotain tolkkua omiin puheisiinsa ja koittaa samalla hillitä itsensä ettei koko puisto pian seuraisi heitä ja ihmettelisi mistä hän oli karannut.
Sen enempiä ajattelematta Liam vetäisikin Lucaksen tiukkaan halaukseen. Ehkä osaksi varmistaakseen, että mies ollut mikään hallusinaatio ja osaksi siksi koska mitään muuta hän ei ollut koskaan voinut toivoakkan enempää kuin sitä, että saisi veljensä takaisin.

" Miten tää on mahdollista? Missä olet ollut..?". Kysymyksiä olisi riittänyt vaikka kuinka ja hän kaipasi vastauksia. Isä oli ollut aina oikeassa jankatessaan siitä, miten Lucas ollut kuollut vaan kateissa ja vaikka hän oli uskonut sitä aluksi ja olisi halunnut jaksaa uskoa pitempääkin.
Liam lysähti istumaan siihen aidan päälle jääden tuijottelemaan jokea hetkeksi yrittäessään löytää sanoja.
" Ei meidän ois pitäny luopua toivosta ja julistaa sua kuolleeks.. ois pitäny vaan jaksaa uskoa niin kuin isä teki", Liam kohotti katseensa Lucakseen ja vasta nyt hänelle jotenkin iski se, että Lucas ehkä tiennyt isästäkään, mutta eikai hän voisi siitä heti mennä kertomaan. Vaikka se olisi reilua.

Liamin sopertaminen sai Lucasin naurahtamaan aavistuksen ja vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Hän ei ehtinyt vastaamaan toiselle mitään kun Liam jo yhtäkkiä kaappasi hänet halaukseen. Mustelmat ja vanhat ruhjeet ilmoittivat olemassaolostaan samalla sekunnilla, mutta Lucas ei siitä välittänyt vaan rutisti vuorostaan Liamiakin kovaa ja veljellisesti.

Jos kaikki olivat luopuneet toivosta hänen suhteensa, oli hänkin luopunut toivosta kaikkien niiden vuosien aikana. Siitä toivosta että koskaan näkisi enää Liamia tai äitiään tai isäänsä. Hän oli sinut sen asian kanssa. Niellyt sen tosiasian kauan sitten. Ettei koskaan palaisi enää Lontooseen ja tapaisi perhettään.
Mutta siinä hän oli kaikesta huolimatta. Elossa. Lontoossa. Ja veljensä kanssa. Mahdottomista asioista tuli mahdollisia.
Liamin kysymystulva oli ehkä odotettavissa, vaikka toisaalta Lucas olisi ehkä vielä kymmenen vuotta sitten odottanut ettei tuo kyselisi julkisella paikalla kysymyksiä hänestä. Ei hän voinut alkaa avautumaan keskellä puistoa siitä.. missä oli ollut.
"Lupaan kertoa sinulle kyllä.. Jossain muualla," hän lupasi irtautuen veljestään. Kertominen ei olisi helppoa, mutta.. Liamilla olisi oikeus tietää. Ja hänen.. hänen pitäisi puhua jollekin tapahtuneesta. Niin psykiatrikin sanoisi jos hän sellaisen pakeille painelisi, joten hän voisi vain säästää vähäiset rahansa.

Liam istahti nyt vuorostaan aidalle ja Lucas nojautui myöskin käsillään aitaan ja jäi katselemaan myöskin joelle ja vastarannalle. Lucasin puhuttua toivon menettämisestä, hymynkare nousi Lucasin kasvoille ja hän käänsi katseensa taas isoveljeensä. Kun tuo mainitsi isän, hänen hymynsä hyytyi ja hän kääntyi ympäri päästäkseen itsekin istumaan siihen aidalle.
"En mäkään uskonut palaavani," hän myönsi katsahtaen Liamia, "ja.." hän nielaisi ja katsahti muualle. Hän oli nähnyt isänsä kuoleman. Miten hän voisi sanoa sen Liamille? Ainakin nuo olivat saaneet haudattua isän, mikä oli hyvä asia.
"Mä tiedän isän kuolemasta," hän jatkoi muttei voinut heti kertoa nähneensä isänsä kuolemaa. Kaikki pitäisi kuitenkin selittää Liamille ajan kanssa, joten kyllä tämäkin selviäisi.
"Tiedän että tää kuulostaa oudolta, mutta.. Haetaanko jotain syötävää ja mennään sun luo?" hän kysyi, "vai onko sulla vaimo ja kolme lasta odottamassa? En mitenkään haluaisi tungeskella.." Hän virnisti hieman. Tosiasiassa olihan hänellä nälkä.. Mutta enemmän hän halusi pois puistosta, jotta voisi puhua vapaammin.

Liam vilkaisi heti ympärilleen kun Lucas vannotti vastaavansa hänen kysymyksiinsä myöhemmin jossakin muualla. Niin tietenkin. Ehkä puisto jossa kuka tahansa voisi kuulla kaiken ei olisi paras paikka puhua ja Lucasin kertoessa tietävänsä jo isän kuolemasta hillitsi hän itsensä, ettei olisi esittänyt taas kysymyksiä lisää. Eiköhän hän saisi aikanaan vastauksia.

Lucasin ehdottaessa ruuan hakemista ja hänen luokseen menemistä nousi Liam heti ylös siitä aidalta.
" Ei tyhmä ehdotus ollenkaan. Mennään vaan", hän suostui heti ja lähti takaisin suuntaan josta oli tullutkin. Eiköhän matkalta jotakin ruokaa saisi ostettua.
" Siellä mitään vaimoa tai lapsia ole odottamassa", Liam naurahti ja tiennyt oliko se nyt hyvä vaiko huono asia. Ehkä hänen ikäisillään miehillä nyt yleensä jo tähän mennessä ollut perhe perustettuna, mutta ei hänen elämässään ollut missään vaiheessa ollut aikaa sellaiselle.
Matkan varrella Liamin luokse napattiin sitä kadulla olevalta kioskilta kalat ja ranskalaiset. Ruuatkaan eivät onneksi ehtineet matkalla paljoa jäähtyä kun Liam jo pysähtyi oikealle ovelle ja jäi pitelemään sitä auki kunnes Lucas oli päässyt edeltä sisälle.

Sen mitä sisällä huomasi ehkä ensinmäisenä oli se, että siellä ei tosiaan asunut naista. Liamilla oli oma kaaottinen järjestyksensä kaikelle ja vaikka tavaraa ei ollut paljoa ne kaikki hänen kirjansa ja lehtensä jotka lojuivat omissa pinoissaan hyllyillä ja ties missä eivät ehkä olleet kaikkien mieleen.
" Istu vaan alas... haluatko sä jotain juotavaa sen ruokas kanssa", Liam kyseli laskettuaan oman annoksensa pöydälle ja raivattuaan muutaman pergamentti rullan tieltä oli Lucasinkin ruualle pian tilaa.

Lucas nyökkäsi Liamille tuon suostuttua hänen ehdotukseensa ja niin he lähtivät kävellen etsimään ruokaa ja sitten Liamin asunnolle. Liamin kieltäessä hänen perheluulonsa, Lucas hymähti hieman vaikkei hänkään tiennyt nyt oikeastaan mitä ajatella. Hän taisi osittain olla ehkä hieman harmissaan siitä ettei Liamilla ollut ketään. Sinänsä olisi ollut ihan.. virkistävää jos tuolla olisi ollut lapsia. Hänen veljenlapsiaan.
Mutta noh.. Kukin tavallaan. Toisaalta oli ehkä ihan hyvä ettei Liamilla ainakaan vielä ollut perhettä. Hän itse voisi omilla toimillaan ja asioillaan ajaa tuon perheenkin pinteeseen, koska kuolonsyöjät eivät tunteneet minkäänlaista armoa. Jos nuo keksisivät että hänellä oli veli ja veljellä perhe..
Lucas työnsi nuo ajatukset pois päästään. Niitä oli turha ajatella. Ainoat ihmiset, joista hänen pitäisi nyt kantaa huolta.. Olivat Liam ja äiti.

Kun ruuat oli haettu, he saapuivat pian talolle, jossa Lucas ei ollut aikaisemmin käynyt. Hän katsahti Liamia ohimennessään ja asteli rappukäytävään.
"Olet muuttanut," hän totesi ehkä hieman ihmettelevään sävyyn vaikka olihan se periaatteessa ihan normaalia että ihmiset muuttivat kymmenessä vuodessa. Ilman suurempaa syytäkään.
Perhekysymystä/toteamusta ei olisi ehkä tosiaan tarvinut edes esittää jos Lucas olisi nähnyt kämpän, jossa hänen veljensä asui. Ei hän tajunnut tietenkään edes arvostella kämpän sisustusta mielessään, mutta kyllähän siitä näki ettei yksikään nainen ollut siellä viettänyt ainakaan niin paljoa ajastaan että olisi Liamia alkanut komentelemaan. Mutta ei Lucas sitä ajatellut.
Liamin kehottaessa häntä istumaan, Lucas teki niinkuin käskettiin ja ympärilleen katsellen istui keittiön pöydän ääreen. Hänen silmänsä osuivat kirjahyllyyn ja siellä oleviin valokuviin. Hetken hän katseli niitä kunnes Liam oli saanut pöydän raivattua. Sitten hän kääntyi taas pöydän puoleen ja alkoi kaivamaan ruokaansa esiin.
"Miten äiti voi nykyään?" hän kysyi mieltään paljosti askarruttavan kysymyksen ja samalla myös ehkä vältelläkseen hieman itsestään puhumista.. Kun ei tiennyt vieläkään mitä sanoa.

" Niin olen. Isän kuoleman jälkeen muutin takaisin kotiin hetkeksi, ettei äidin tarvinnut olla siellä aivan yksinään. Enkä nähnyt sillon mitään syytä pitää sitä asuntoa odottamassa, koska en tiennyt miten pitkään olisin äidin kanssa", Liam kertoi potkiessaan kenkiä jalastaan ja käänsi katseensa Lucasiin kuin olisi ollut vielä sanomassa jotakin, mutta jatkoi sen sijaan matkaansa keittiöön.

Liam otti jääkaapista vain vesikannun ja etsittyään heille kummallekkin lasit istui hän takaisin pöytään. Kaataessaan vettä omaan lasiinsa kyselu Lucas äidistä sen sijaan, että olisi antanut hänen jatkaa kyselyään, mutta olihan se ihan selvä että Lucasillakin oli kysymyksiä.
" Ihan hyvin..", hän vastasi samalla kun avasi oman ruokaboksinsa ja ryhtyi muovisella haarukalla tökkimään kalaansa.
" .. siihen nähden mitä se on kokenu. Välillä se voi paremmin ja välillä hieman huonommin", hän jatkoi ja pyöriteltyään hetken sitä haarukkaa käsissään iski hän sen kalaan kohottaessaan katseensa ruuasta veljeensä.
" Äiti otti hyvin raskaasti sun katoamisen ja kun isäkin kuoli. On päiviä jolloin se saattaa vaan tuijottaa jonnekkin tyhjyyteen tekemättä tai sanomatta mitään ja sitten se taas on myöhemmin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan", Liam kertoi hieman vaikeana, koska hän oli se joka oli saanut seurata tätä kaikkea vierestä yksinään ja yrittänyt auttaa äitiään parhaansa mukaan. Hän olisi tietysti voinut ihan koska vain hankkia jonkun hoitamaan äidin puolestaan, mutta se olisi ollut vain julmaa.
" Mä kuitenkin uskon, että se ilahtuu sut nähdessään", mies sanoi hymyillen ja maistoi vihdoin ruokaansa.

Liamin kertomus äidin voinnista sai Lucasin kurtistamaan hieman kulmiaan samalla kun tökki niitä kalojaan muovihaarukallaan. Hänen suunpielissään oli jokin hymynkareen tapainen vaikkei häntä liiemmin hymyilyttänyt. Hän ei.. pitänyt kuulemastaan. Toisaalta kyllä hän ymmärsi miksi äiti oli reagoinut niinkuin oli reagoinut, mutta.. Voi kun hän olisi voinut edes jotenkin ilmaista olevansa hengissä. Kirjoittaa vaikka kirjeen jommalle kummalle. Liamille tai äidilleen. Vaikka vain valehdellakseen että kaikki oli hyvin, mutta ettei hän voinut juuri nyt palata kotiin..
Liamin lopettaessa sanomalla äidin ilahtuvan hänen näkemisestään, Luvas hymähti hieman ja sörkki edelleen sitä ruokaansa. Sen sijaan että olisi tunkenut sitä suuhunsa, hän joi vesilasistaan.
"En tiedä miten kertoa tästä hänelle," hän huokaisi, "miten.. en voi vain kävellä hänen ovensa taakse ja sanoa että 'moi olen hengissä'.." Hän tuhahti hieman ja tunsi pitkästä aikaa vuosiin olevansa siinä pikkuveljen asemassa joka ei tiennyt miten toimia.
"En voinut.. vain kävellä sunkaan luokse," hän lisäsi hieman hymähtäen, "vaikka enhän mä olisi edes osannut oikealle talolle enää." Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Kaikki oli niin kamalan erilaista. Ensin kaikki oli tuntunut jotenkin niin.. samalta kuin silloin vuosia sitten, mutta sitten hän oli alkanut huomata asioita jotka olivat muuttuneet kymmenessä vuodessa. Kaikki arkiset asiat.. ihmiset ympärillä. Tai no hänen ympärillään olevat ihmiset olivat lähinnä Liam ja.. Niin. Liam. Tunsiko hän muita enää? Ei kai.

Liam kohotti aina välillä katseensa Lucasiin siinä syödessään ja kuunnellessaan tuota. Vaikka äiti varmasti ilahtuisikin oli hyvä, ettei Lucas vain ollut kävellyt ovelle. Edes hän osannut ajatella miten äiti siihen olisi reagoinut jos hänkään ei ollut meinannut sitä pelkkää viestiä uskoa todeksi.
" Ehkä on parempi, että mä kerron äidille asiasta ensin", Liam ehdotti mietittyään asiaa hetken. Olisi ehkä helpompi Lucasin vain astella paikalle kunhan hän olisi puhunut ensin äidin kanssa ja saanut tuon uskomaan sen, että Lucas oli elossa.
" Hyvin se kuitenkin tulee menemään. Ihan varmasti", hän vakuutti. Asiat eivät ainakaan huonomaksi voineet mennä enää. Tästä kaikesta ei ollut kuin suunta ylöspäin.

" Ajattelitko sä nyt ollenkaan kertoa itsestäs?", Liam kysyi annettuaan veljelleen hetken rauhan syömiseen ja nyppi jo itse suuhunsa sormin vain ranskalaisia. Olihan hän sen verran mielessään jo osannut päätellä, että missä tahansa Lucas olikaan ollut kaiken tämän ajan.. oli se jotain vaarallista. Muutenhan he olisivat saaneet viestejä tai jotakin mistä olisi selvinnyt tuon olevan elossa.

Lucas nosti katseensa ruuastaan Liamiin tuon ehdottaessa että voisi kertoa äidille ensin ennen kuin hän astelisi paikalle ja suunnitelma sinänsä tuntui ihan toimivalta ratkaisulta. Vaikka silti häntä hieman arvelutti. Aika oli kulunut ja jos äidin tila oli ollut niin vaihtelevaa näiden vuosien aikana niin.. Noh. Kai Liam tiesi miten kertoa tälläiset asiat äidille. Hän ei sitä osaisi kuitenkaan.
"No.. kaipa tehdään sitten niin," hän vastasi, "tai voisit sanoa että olen tulossa kotiin. Se loukkaantuisi kuitenkin jos kuulisi että olen ollut jo muutaman päivän Lontoossa enkä tullut heti kotiin." Hän hymähti hieman ja päätti sitten alkaa syömään sitä sapuskaansa ennen kuin se nyt ihan jäähtyisi.

Hetken ajan he vain söivät syvässä hiljaisuudessa ja kun kipot alkoivat tyhjenemään, Liam päätti ottaa esiin sen asian mitä Lucas ehkä oli hieman pelännytkin. Nyt kysymyksiin pitäisi antaa vastauksia.
Kysymyksen myötä Lucas suoristautui nojaamaan tuolinsa selkänojaan ja mietti hetken. Hän joi lasistaan. Hän ja Liam olivat aina olleet niin rehellisiä toisilleen. Kaikessa. Nytkin Liam olisi voinut vain sanoa äidin olevan kunnossa ja jättää kertomatta asian varjoista puolta, mutta sen sijaan tu oli kertonut koko totuuden. Mitä hän kertoisi? Liam luotti hänen kertovan koko totuuden, kuten aina mutta.. Ei sitä kukaan halunnut kertoa olleensa kymmenen vuotta neljän seinän sisällä, ilman ikkunaa tai päivänvaloa. Odottamassa sitä hetkeä kun joku taas palaisi kiduttamaan ja utelemaan tietoja.. Arvuutellen sitä keinoa, mitä seuraavaksi oli keksitty. Pohtimassa saisiko sitä ruokaa sillä viikolla vai vasta seuraavalla. Miettimässä miksei häntä vain tapettu siihen paikkaan.. Kiroamassa aika-ajoin sitä ettei oikeasti tiennyt mitään, mitä olisi voinut kertoa vain vaikka helpottaakseen omaa oloaan.
"Joo.." hän vastasi ja laski haarukan takaisin sinne aika pitkälti tyhjentyneeseen take-away-laatikkoon.
"Muistat kun lähdin sinne Ranskaan silloin.. no silloin kymmenen vuotta sitten," hän aloitti vähintään yhtä vaivaantuneesti kuin mitä Liam oli ollut kertoessaan äidistä, "ja sitten kun.. no tiedät-kyllä-kuka kaatui niin mun piti tulla kotiin. Mulla itseasiassa taisi olla jo porttiavain varattuna, mutta.. Sitten asiat meni pieleen pahimman kerran ja jäin kiinni." Hän piti hetken tauon ja tuijotteli käsissään pyörittelemäänsä vesilasia.
"En tiedä kuka sen takana oli, mutta mua pidettiin vankina kaikki nää vuodet.." hän nielaisi ja siirsi katseensa ikkunaan. Ulkona paistoi yhä aurinko.
"Enkä mä.. uskonu enää palaavani Lontooseen."

Liam naurahti hieman ja nyökkäsi. Ehkä tosiaan ei kannattanut kertoa äidille Lucasin jo viettäneen hyvän tovin aikaa Lontoossa ennen kuin oli päättänyt tulla häntä tapaamaan.

Kun Lucas ei heti näyttänyt vastaavan hänelle mitään ei Liam ryhtynyt veljeään painostamaan vaikka halusi kuulla kaiken. Tai vähintään edes osan. Ei pelkästään itensä takia vaan.. ihan varmasti Lucasille kuten hänellekkin olisi hyvä kun saisi puhuttua.
Lucasin viimein puhuessa sulki Liam sen oman tyhjän laatikkonsa, nojautui vasten pöytää ja jäi vain kuuntelemaan.
Siitä mitä hän kuuli oli ehkä uskomattominta se, että Lucas tosiaan oli edelleen elossa ja istui siinä pöydän ääressä. Mikseivät nämä kaappaajat... ketä sitten olivatkaan olleet vain tappaneet?
" Miten sä pääsit pois sieltä?", hän kysyi ihmeissään, ".. ne vain päästi sut kymmenen vuoden jälkeen ilman mitään syytä pois? Tietysti olisi parempi kai olla ajattelematta miksi ja olla iloinen kun sä pääsit ja tottakai ollaan mutta..". Liam kohotti kätensä haroakseen hieman hiuksiaan ja kaataakseen lisää vettä lasiinsa jotta voisi juoda hieman. Kuka ikinä olikaan hänen veljeään pitänyt vankina kymmenen vuotta oli varmasti pitänyt jostakin syystä eikä vaan hetken mielijohteesta.
".. tiedätkö sä.. oletko sä varma, että sä olet turvassa nyt", hän kysyi ja miehen äänestä voinut kuulla mitään muuta kuin huolta. Hän ei halunnut menettää Lucasia uudelleen.

Liamin kysymys olisi kai pitänyt olla arvattavissa. Lucas piti katseensa siellä ikkunassa eikä alkuun reagoinut mitenkään Liamin puhuessa, mutta lopulta hän huokaisi ja laski hieman katsettaan. Miten hän pääsi pois? Ei hän päässyt pois. Hänet lähetettiin pois, jotta hän voisi viedä tietoja kuolonsyöjille. Mitä tapahtuisi jos hän ei suostuisi? Palaisiko kaikki ennalleen? Ei. Hän ei palaisi takaisin siihen huoneeseen. Hän kuolisi mieluummin.
Lucas ei vastannut aluksi mitenkään, ei ennen kuin Liam teki lisäkysymyksensä hänen turvassaolemisestaan. Lucas naurahti kuivasti ja pudisti reaktionomaisesti päätään. Hän oli hiljaa hetken.
"En," hän sanoi voimatta valehdellakaan, "en ole.." Hän huokaisi väristen ja nojautui paremmin siihen tuoliinsa nostaen kätensä nyrkkiin suunsa eteen. Nyt kun Liam oli asian ottanut ensimmäisen kerran esiin, Lucasille itselleenkin nousi ymmärrys siitä ettei hän tosiaan ollut turvassa. Hän oli tuudittautunut siihen ajatukseen nämä päivät, jotka oli ollut vapaana mutta.. Se ajatus oli ollut väärä. Kuolonsyöjät eivät vapauttaneet häntä, päinvastoin.
".. Miten pääsin vapaaksi?" hän toisti Liamin ensimmäisen kysymyksen hermostuneen naurahduksen kera. Hän pyyhkäisi pikaisesti silmäkulmiaan ja haroi sitten tukkaansa.
"En mä päässyt vapaaksi," hän jatkoi, "ne päästi mut vapauteen, koska ne halus että.. selvitän jotain mitä.. ne halus mun kertovan niille." Voldemortin olinpaikka. Tai Harry Potterin olinpaikka. Kumpitahansa kävi, mutta ei varmasti ollut tarpeeksi.
"Mun täytyy.. etsiä työpaikka taikalainvartijaosastolta," hän sanoi äänellä, josta varmasti välittyi että syy siihen ei oikeastaan ollut se että hän olisi halunnut.. vaan se että hänen oli pakko.

Liam oli ehkä osannut jo hieman odottaakin vastauksen olevan sellainen kuin hän lopulta sai ja inhottava pelon tunne iski hetkeksi häneenkin. Kuitenkin nähdessään miten kysymys oli Lucasiin vaikuttanut sysäsi hän omat kauhukuvansa syrjään. Lucas oli nyt kotona ja niin turvassa kuin tässä tilanteessa saattoi olla. Toisin kuin Ranskassa ollessan.. tuo ei ollut nyt yksin ja hän ei kyllä jättäisi veljeään pulaan. Viimeksi hän ei ollut osannut tehhä mitään, toisin kuin isä, joten hän tekisi sen nyt.
" Sun on varmaan parempi sitten etsiä sellainen", Liam vastasi vaikka olisi halunnut vastata aivan toisin. Käskea veljeään unohtamaan kaiken mitä tuon ehkä oli käsketty tehdä vapautensa takia, mutta jos sen työn hankkiminen takaisi sen että Lucas olisi turvassa... sitten niin.
" Ihan varmasti sieltä löytyy sulle töitä", hän sanoi, nousi ylös heittääkseen roskikseen ne tyhjät laatikot. Hetken kaikki oli jo vaikuttanut siltä, että he voisivat vain palata elämään rauhallista elämää ja aloittaa alusta kaiken. Ilmeisesti se oli aivan liikaa vaadittu.

Viskattuaan roskat roskikseen asteli Liam takaisin pöydän luokse ja laski kätensä veljensä olkapäälle. Hän laski katseensa alas Lucasiin ja uskoi tuon ymmärtävän ilman sanomattakin, että hän olisi tuon kanssa vaikka tapahtuisi mitä.
" Laitan sulle pedin tuonne sohvalle", hän sanoi katseensa kohotettuaan vaikka tässä kukaan varmasti mihinkään nukkumaan ollutkaan menossa. Pitäisi se kuitenkin laittaa joten sama kai milloin hän sen tekisi ja nyt tuntui sopivalta hetkeltä.
Taputettuaan kevyesti Lucasin olkaa vielä poistui hän keittiöstä etsimään tyynyjä ja peittoja jota veljelleen lainata.

Liamin vastaus yllätti Lucasin täysin. Hän oli odottanut tuon kieltävän häntä lähtemästä tähän leikkiin mukaan, mutta sen sijaan tuo kehotti häntä toimimaan juuri kuten kuolonsyöjät olivat käskeneet. Lucas katsoi kuinka tuo nousi viemään tyhjät laatikot roskikseen ja mietti veljensä sanoja. Eihän hänellä muutakaan vaihtoehtoa tainnut oikein olla ja kai Liamkin sitten tiesi sen. Mutta jos Liam uskoi hänen olevan yhtään sen turvemmassa tämän suunnitelman kanssa, tuo olisi luultavasti väärässä. Mutta parempi kai antaa veljen uskoa siihen ettei kuolonsyöjillä olisi mitään syytä satuttaa häntä niin kauan kuin hän pitäisi nuo tyytyväisinä. Oikeastaan niinkai se olikin! Ainoa vaan ettei.. hänellä vieläkään ollut aikomustakaan kertoa kuolonsyöjille yhtään mitään, vaikka jotain saisikin joskus tietoonsa. Hän ei suostunut muuttamaan kymmenen vuoden vankeutta turhaksi kärsimykseksi.

Lucas hätkähti hieman äkillistä kosketusta olkapäällään, mutta hymyili kuitenkin hieman. Hän tiesi mitä Liam tarkoitti pelkällä eleellään ja se tuntui hyvältä. Tuntui helpommalta tietää ettei ollut yksin, vaikka nyt hänen pitikin ottaa vastuu siitä etteivät kuolonsyöjät keksisi käyttää Liamia tai äitiä häntä vastaan.
Liamin lähdettyä tekemään hänelle yösijaa, Lucas jäi tuijottamaan tuon perään ja siirsi sitten katseensa taas takaisin ikkunaan. Hänen pitäisi varmaan heti maanantaina yrittää päästä taikalainvartijaosaston päällikön puheille saadakseen niitä töitä. Hän ei halunnut ottaa riskiä että kuolonsyöjät kyllästyisivät hänen toimettomuuteensa.

Lucas istui jonkun aikaa yksin keittiössä ja kuunteli ulkoa kantautuvan liikenteen ääniä. Hänen katseensa oli etsiytynyt jälleen niihin kirjahyllyssä oleviin kuviin. Muutamassa niistä oli heidän isänsä.. isä, jonka kuolinsyytä Liam tuskin tiesi. Tai äiti, mutta äidin ei ekhä tarvitsisikaan tietää. Liam sen sijaan taas.. Liamilla oli se oikeus. Ja hänellä, niin kamalaa kuin se olikin, oli vastuu tämän tiedon antamisesta.
Niinpä Lucas lopulta nousi siitä tuolista ja asteli olohuoneen ovelle. Hän katseli hetken Liamia ja huokaisi pienesti.
"Ne tappoivat isän," hän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä mutta sanat tuntuivat kaikuvan huoneistossa.
"Mä.. luulin sitä hallusinaatioksi," hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja korjasi asentoaan, "mutta palattuani Lontooseen, mulle selvis että.. ei se ollut sitä."

Kaappeja hetken pengottuaan löysi Liam peiton ja lakanoita joita käyttää. Ei hänellä niin usein käynyt vieraita, että ne olisi pitänyt jossaki kätevässä paikassa säilyttää. Sohvakin oli onneksi sen verran pitkä, että Lucasin siinä kippurassa tarvitsisi nukkua. Vielä lakanoita paikalleen laittaessa kuuli hän veljensä askeleet tuon sanat kuullessaan kumartui hän vaan vastaamisen sijaan laskemaan peiton ja tyynyn sohvalle.
Miten kukaan saattoi olla niin julma, että laittaisi seuraamaan oman vanhempansa kuolemaa. Oli Lucas pitänyt sitä miten hallusinaationa tahansa silloin.. ei se ollut sitä enää. Ehkä oli hyvä, että totuus oli paljastunut kuitenkin vasta nyt. Eiköhän Lucas ollut saanut kestääkseen tarpeekseen muutenkin.

" Isä ei koskaan suostunut uskomaan, että sä olet kuollut", Liam sanoi ja vaikka kovasti yritti pitää äänensä vakaana ei hän pystynyt estämään sitä värähtämästä hieman. Vaikka tyyny ja peitto jo olivat nätisti sohvalla väänteli hän niitä edelleen muka paremmin yrittäessään vain olla ajattelematta isää ja sitä mitä Lucas oli saanut nähdä.
" Mun mielestä meidän ois pitäny jo kunnioittaa sun muistoas tai jotakin, mutta isä tiesi mitä se teki ja että koskaan ei saisi luopua toivosta.. ei niin kauan kun meillä olisi susta mitään mitä haudata. Se oli kuin todiste siitä, että sun pitää olla elossa...", Liam lopetti vihdoin sen tyynyn hipelöinnin ja istui alas sohvan reunalle.
Olisko Lucas ehkä löydetty sen sijaan, että tuo oli vapautettu jos hän olisi edes yrittänyt auttaa isää? Ei oltaisi tilanteessa jossa vihdoin vapaa mies joutui edelleen katselemaan olkansa ylitse ja varomaan henkensä puolesta.
" Mun täytyy varmaan viedä sut isän haudalle sitten kun kaikki muut asiat on kunnossa", hän huokaisi ja kohotti katseena Lucasiin yrittäen saada hymyn taas kasvoilleen.

Lucas laski katseensa ja vaihtoi painoa jalalta toiselle Liamin särkyvät sanat kuullessaan ja huomasi kyllä miten hänen sanansa olivat Liamiinkin vaikuttaneet. Liamin hakatessa tyynyä paremmaksi ja kertoessa miten isä oli ollut heistä ainoa, joka oli uskonut hänen olevan elossa, Lucasin suunpieli nytkähti hieman. Hänellä ja isällä oli aina ollut jokin.. sanaton sopimus siitä että toinen tuotaisiin kotiin jos jotain tapahtuisi. Eiväthän he sitä olleet sopineet oikeasti, koska ei sellaisia asioita vaan voinut sopia mutta niin se oli ollut. Sitä oli kuitenkin turha kertoa Liamille. Jääköön se hänen ja isän väliseksi salaisuudeksi, niinkuin se oli aina ollutkin.
Liam istahti sohvalle ja lupasi viedä hänet isän haudalle sitten kun aika olisi sopiva. Lucas hymähti hieman ja nyökkäsi. Hän irtautui siitä ovenkarmista, mihin oli nojaillut ja asteli sitten sohvan luo ja istahti siihen Liamin viereen.
"Kyllä mäkin olisin uskonu mun kuolleen," hän sanoi, "sitäpaitsi olisi ihme jos kukaan ei olisi uskonut siihen.. Kävin taikaministeriössä.. selvittelemässä asioita ja sain kuulla että olen virallisesti kuollut."
Liam näytti lähinnä maansa myyneeltä ja selvästi kertasi jotain sellaista mielessään, mitä ei ollut sanonut ääneen, mutta Lucas ei lähtenyt kyselemään tuon ajatuksia. Kaikki selviäisi varmasti ajanmyötä.
"Hei.. Kaikki on ihan hyvin nyt," hän sanoi tönäisten hieman veljeään, "niin tai näin.. Mä olen kotona. Enkä mä ole mikään eilisen teeren poika, kyllä mä osaan huolehtia itsestäni.." Hän naurahti sanojensa päätteeksi ja pudisti hieman päätään.
"Kuulostipa oudolta sanoa noin sen jälkeen kun on kertonut olleensa kymmenen vuotta vankina.." hän siirsi katseensa pienen hymyn kera Liamiin, "mutta noh.. olen ainakin elossa. Kai se jotain kertoo." Hänen elossaolemisensa oli kyllä kaikkea muuta kuin hänen omaa ansiotaan. Hän oli monesti ollut siinä tilassa että olisi tappanut itsensä jos hänellä olisi ollut mahdollisuus siihen.. Se olisi lopettanut kaiken. Mutta vaikkei hän itse ollutkaan pitänyt itseään elossa, ainakaan kovin näkyvästi, nyt olisi hyvä jos Liam uskoisi niin. Hän ei halunnut veljensä huolehtivan liikoja.. Elämän kuului jatkua.
"No mutta.. Missäs se sun elämäsi nainen nyt sitten on?" hän kysyi keventääkseen tunnelmaa.

Liam kohotti katseensa kun Lucas istui hänen viereensä ja naurahti jopa hieman tuntiessaan tuon tönäisevän häntä hieman. Lucas oli aivan oikeassa. Pitäisi olla iloinen siitä mitä nyt oli eikä ajatella mitä voisi tulla ehkä tapahtumaan joskus.
" Sä ehdit jo käymään ministeriössä?", hän kysyi hieman ihmetellen. Ei hän olisi uskonut, että ensinmäinen ajatus olisi käydä ministeriössä vaikka ihan järkeväähän se tietenkin oli. Mistä muualta sitä velho apua lähtisi hakemaan kun halusi asiansa selvittää.
" Lupasiko ne tehdä jotakin asialle? Että eivät sitten ihmettele kun kuollut tulee hakemaan töitä", hän sanoi ja uskoi ihmisten ministeriössä kyllä muutenkin ihmettelevän tätä kaikkea kun asiasta kuulisivat.

Asioista murehtimen oli kyllä ihan turhaa, mutta niin oli kyllä hänen naisasioistaan puhuminenkin! Liam pudisti vain naurahtaen päätään eikä todellakan ollut vastaamassa veljensä kysymykseen. Ehkä siltä päivältä riitti puhuminen kuolleista ja mahdollisista tulevista vaaroista, mutta.. no ainakin Lucas oli onnistunut keventämään tunnelmaa niin kuin oli tarkoittanutkin.
" Mitä jos mä laittaisin vaikka kahvia", Liam vastas sen sijaan, että Lucas olisi saanut kunnon vastauksen kysymykseensä ja livahti jo keittiöön kolistelemaan.

Liamin kysymys ministeriössä käymisestä sai Lucasin katsahtamaan tuota hieman kysyvästi ja naurahti sitten omille ajatuksilleen. Eihän hän tosiaan itse ollut ensisijaisesti sinne pyrkinyt.. Jos hänellä olisi ollut valinnanvaraa, hän olisi varmaan mennyt lähinnä salaiseen palveluun tai ainakin yrittänyt. Tai killan päämajalle.. Olikohan sellaista enää? Hmm..
"Joo lupasivat," hän vastasi veljelleen ja naurahti, "itseasiassa kun saavuin Lontooseen, löysin itseni makaamasta jonkun taikalainvartijaosaston tyypin.. James.. Merrill kai sen nimi oli. Löysin itseni sen kukkapenkeistä. Täytyy kai mennä korjaamaan ne kukat joskus.." Hän virnisteli mielikuvalle, joka jo nyt tuntui huvittavammalta kuin mitä silloin pari päivää sitten.
"Se luuli mua joksikin kuolonsyöjien kätyriksi, pidätti ja vei kuulusteltavaksi. No aika nopeasti se tajusi että mulla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa ja päätti auttaa mua. Se lupas järjestää mut takasin elävien kirjoihin ja.. No kai mun pitäis siltä kysellä josko jotain työpaikkaa olisi tarjolla. Se kuitenkin tietää kuka mä olen ja mun.. entisestä työpaikasta. Vaikka ei se ministeriössä yleisessä tiedossa olekkaan.. Ne luulee että pidin antikvariaattia jossain Lontoon syrjäkaduilla.." Hän katsahti Liamia naurahtaen.

Liam ei suostunut vastaamaan hänen naiskysymykseensä, mikä oli vastaus sinänsä jo itsessään. Lucas päätteli tästä että jossain oli kyllä joku nainen, mutta että siitä ei vielä puhuttu. Ehkä hän oli väärässä, mutta sen päätelmän tämä vaikeneminen sai aikaan.
"Ah, kahvia," Lucas henkäisi Liamin lähdettyä keittämään sitä. Hän seurasi veljeään takaisin keittiöön.
"No jos sulla ei naista kerran ole niin mitä sä sitten olet nämä vuodet tehnyt?" hän kysyi, "oot sä missä töissä?"

James Merrillin nimi ei kertonut Liamille yhtään mitään vaikka hänkin ministeriössä joutui välillä asioimaan ties minkä jutun takia. Taikalainvartijaosasto nyt ei kuitenkaan kuulunut niihin paikkoihin joissa hän yleensä kävi. Ei ainakaan nykyään koska sen luokan rikollisia ei nykyään ollut paljoa joista kannatti kirjoittaa.
" Et olisi kyllä parempaa paikkaa sitten valita. Varsinkin jos sä .. kyseiselle osastolle töihin haluat päästä", Liam sanoi ja toivoi tästä Merrillistä olevan sitten enemmänkin apua vaikka jo pelkästään se, että jos tuo saisi hoidettua Lucasin tiedot kuolleesta eläväksi olisi todella paljon.
" Antikvariaatti?", hän toisti eikä voinut kuvitella, että kukaan asiaa uskoisi varsinkaan sen jälkeen kun olisi tämän antikvariaatin omistajan nähnyt ihan kasvotusten. Lucas kun ei kauheasti näyttänyt siltä, että viettäisi päivät pölyisten kirjoje ja vanhojen tavaroiden seassa.

" Miten sä luulet, että mä olen onnistunut kaikki naiset pitämään kaukana jos en kävisi töissä?", Liam kysyi naurahtaen mittaillessaan oikeaa määrää kahvia ja kääntyi nojailemaan keittiön tasoon sen tehtyään.
" Edelleen töissä Päivän profeetalla", hän sanoi ja nyökkäsi pöydällä olevan lehden suuntaan. Kyllä hänen nimensä sieltä löytyisi jos Lucas jotakin varmistusta asiaan kaipaisi.
" Tavallinen toimittaja ei ole ollenkaan niin jännittävää seuraa kuin.. salaisen palvelun agentti", hän muistutti ja kääntyi jo ottamaan kaapista heille valmiiksi kuppeja. Tottakai hän tiesi, ettei Lucas koskaan voinut kertoa kenellekkään mutta eiköhän pikkuveli ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.
Kahvin valmistuttua kaatoi hän kupit täyteen, ojensi toisen niistä veljelleen ja kääntyi vasta sitten etsimään kaapista itselleen maitoa josta kaataa oman kahvinsa sekaan.
" Siinä mitään. Mä viihdyn työssäni".

Lucas hymähti Liamin sanottua ettei hän olisi voinut parempaa paikkaa valitakkaan ja tottahan se tietysti oli. Ainoa vaan ettei hän ollut paikkaansa valinnut vaan joku muu oli tehnyt sen hänen puolestaan. Samassa Lucas tajusi jotakin.. Hänen pitäisi ehdottomasti varoittaa James Merrilliä siitä että nuo ainakin tiesivät tuon olemassaolosta. Tuskin kuolonsyöjät jaksaisivat Merrilliä sen suuremmin alkaa kiusaamaan, mutta hänen velvollisuutensa oli.. selittää asia tuolle. Ja pyytää anteeksi sitä että oli sekoittanut miehen tähän ja.. tietysti tarjota kaikki mahdollinen apu, mitä hänellä oli tarjottavanaan.
Liamin antikvariaatti-toteamus kuulosti niin epäuskoiselta että Lucasia alkoi hieman naurattaa.
"Älä kuulosta tuolta!" hän sanoi, "kyllä mä osaan näyttää antikvariaatin omistajalta jos pakko olisi!" Kyllä hän naamioitumisen taidon sinänsä hallitsi.. Kyllähän nyt agentin semmoiset piti osata tai muuten salaiset tehtävät olisivat aika.. ei-niin-salaisia.

Liamin viitattua Päivän Profeettaan pöydällä, Lucas otti sen käsiinsä lähinnä katsoakseen sen otsikoita. Ei hän tarvinnut todistusaineistoa veljen työpaikasta.. Miksi hän tarvitsisi?
Liamin sanottua ettei toimittajan seura ollut yhtään niin jännittävää kuin salaisen agentin seura, Lucas katsahti veljeään.
"Kyllä ne agentitkin joskus tylsää seuraa ovat.. Aika usein itseasiassa," hän vastasi laskien katseensa takaisin lehteen, "kuvittele nyt; kukaan ei voi kertoa toiselle mitään tekemisistään tai elämästään. Mistä siellä puhutaan? Koodikielellä siitä jutusta, jota paraikaa ratkotaan.." Tottakai hän oli nauttinut työstään aina. Hän oli rakastanut sitä koodipuhetta ja sitä.. ettei kukaan voinut oikeasti puhua mistään. Se oli ollut hänen elämänsä.. Ja nyt hän ei tietenkään voinut palata siihen enää. Mutta niin.. Oli sielläkin tylsiä päiviä.
Liamin sanottua vielä viihtyvänsä työssään, Lucas katsahti tuota ja laski sen lehden käsistään saadakseen kupin käsiinsä.
"Sehän se pääasia on," hän sanoi, "äläkä yhtään vähättele siinä.. Sulla sentään on työ! Ja vaikutat teksteilläs koko velhokansaan."

" Enhän mä mitään epäillytkään", Liam sanoi, mutta miehen hymy kyllä sanoi ihan toista. Osasihan agentti varmasti yhtä sun toista, mutta ei Lucas niitä taitojaan heille ollut sen kummemmin koskaan esitellyt koska siihen ollut tarvetta. Eiköhän tuo kuitenkin menisi vaikka koiratrimmaajasta jos olisi pakko.
Lucasin selaillessa lehteä kurkki Liam siinä samalla sivuja vaikka siinä enää hänelle mitään uutta ollutkaan.
" No nyt kun asian noin laitat niin.. aika tylsältähän se kuulostaa", hän myönsi vaikka se kaikki mitä agentit luultavasti tekivät muulloin oli varmasti jännää. Siltikin vaikka siitä ei saanut kennellekkään puhua. Liam kurkotti tiskipöydältä itselleen lusikan jotta saisi maidon sekaisin kahviinsa ja jätti lusikan pyörimään kuppiin itsekseen.
Lucas saisi varmasti työtä itsekkin vielä. Ei ehkä mitään niin jännittävää kuin agentin hommat olivat olleet, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

" Eiköhän sut auroriksi palkata tai.. kai niillä auroreillakin on joku.. salaiset aurorit osasto jonne voisit päästä", Liam ehdotti ja istui kuppeineen siihen pöydän ääreen. Auroreilla oli varmasti töitä joista hän ollut koskaan kuullutkaan. Siinä missä rikollisia liikkui jästien keskuudessa oli sellaisia velhojen ja noitienkin seassa. Harvemmin tosin kukaan ,joka ei ollut kuolonsyöjä ryhtyi mihinkään kovin radikaaliin hommaan, mutta ei se ollut heidänkään maailamassaan tuntematonta että.. velho mies saattaisi tappaa koko perheensä ja sen jälkeen vaikka riehua pitkin Viistokujaa. Kyllä niitä sekopäitä löytyi.
" Onhan se varmaan hieman erilaista kun aseena onkin sau-", Liam aloitti, mutta keskeytti lauseensa tajutessaan, että Lucasilla ehkä näin kymmenen vuoden jälkeen ollut ehkä sauvaa tallessa.
" Onko sulla sauva?", hän kysyikin ja olisi melkein ollut valmis siitä paikasta lähtemään Viistokujalle jos asia olisi niin. Mitä oli velho ilman sauvaa?

"No et varmaan juu niin," Lucas kommentoi naurahtaen Liamin kieltäessä epäilleensä. Veljen ilme tosiaan puhui puolestaan.. Ja tämänkaltaiset keskustelut tekivät hyvää Lucasille. Hän alkoi hiljalleen muistaa millaista heillä oli ollut silloin kun kaikki oli edellisen kerran ollut hyvin. Ja rento ilmapiiri tutun ja turvallisen ihmisen kanssa oli juuri se mitä hänen hermonsa nyt tarvitsivat.
"Joo.. Ihan tylsimyksiä me ollaan," hän sanoi, "ihme rusinoita jotka keskustelevat korkeintaan säästä." Eihän se niin tietenkään ollut.

Lucas joi kahvistaan ja nyökkäsi hyväksyvästi Liamin sanottua että eiköhän hänet auroriksi palkattaisi. Kyllä hän siihen uskoi aika vahvasti itsekin.. Oli tietysti eriasia miten hän todistaisi olleensa salaisen palvelun agenttina kymmenen vuotta sitten, koska oli käytännössä ollut kuollut kymmenen vuotta. Eikä hänellä ollut enää asiaa osastolleen, koska noh.. Ei kukaan tunnistanut häntä ja noin vain päästänyt sisään miestä, jolla ei käytännössä ollut enää identiteettiä.
Liamin jatkaessa, tuo yhtäkkiä lopetti lauseensa kesken ja kysyi hänen sauvatilanteestaan. Lucas hymäti ja pudisti päätään.
"Ei ole," hän vastasi ja tajusi oikeastaan tilanteensa nyt vasta itsekin. Hän oli tottunut olemaan sauvatta.. Hän oli aikaisemmin taistellut enemmän käsiaseen kera kuin sauvallaan (vaikka oli hänellä se ollut silti aina mukana).. Ja nyt hän tosiaan.. Hän ei omistanut enää sauvaa. Mitähän hänen sauvalleen oli tehty? Olikohan se katkaistu vai oliko joku ottanut sen itselleen?
"En.. itseasiassa tajunnut edes ajatella koko asiaa.." hän myönsi.

Lucas oli kuitenkin ollut niin kauan ilman sauvaansa eikä ollut sitä sitäkään ennen tarvinnut työhönsä mitenkään joten ei kai se niin ihme ollut ettei tuo ollut ensinmäisenä ajatellut sauvaansa. Kuitenkin sattui kuulemaan jotakin tuollaista velholta ei Liam voinut hieman hymähtämättä. Jos hänen sauvansa sattuisi katoamaan jonnekkin tai se hajoaisi... olisi hänen pakko hankkia uusi heti.
Se nyt vain oli jotakin sellaista minkä kanssa olonsa tunsi kokonaiseksi.
" Sitten sulle pitää käydä hakemassa uusi. Ei ne ota sua töihin jos sulla ei ole sauvaa", Liam sanoi, pysäytti sen kupissaan pyörivän lusikan ja laski sen pöydälle. Vanha sauva tuskin olisi enää missään mistä Lucas sen saisi itsellen ja mitä luultavemmin se oli jo katkaistu aikoja sitten.

" Ehditään vielä tänään hakemaan sellainen jos sä haluat", Liam sanoi kelloa vilkaistuaan. Ollivanders olisi kyllä varmasti tähän aikaan vuodesta täynnä uusia innokkaita tulevia ekaluokkalaisia eikä Liam voinut olla naurahtamatta ääneen kuvitellessaan veljensä sen jonon jatkeena.
" Siellä saattaa olla liikkeellä muutama muukin joka kaipaa omaa sauvaansa.., mutta etköhän sä sovi sinne pikku velhojen ja noitien sekaan", Liam kohotti kupin huulilleen ja yritti kovasti olla nauramatta.

Liamilla oli pointtinsa kun tuo sanoi ettei häntä otettaisi edes töihin sauvatta. Lucas hymähti hieman. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitäkään! Mutta tosiaan.. Mitä hyötyä hänestä olisi velhoyhteiskunnalle jos hänellä ei olisi sauvaa? Ei niin mitään. Ja hänet naurettaisiin ulos auroriosastolta jos hän menisi pyytämään töitä ilman että omisti sauvaakaan.
Liamin ehdotettua että he voisivat lähteä ostamaan sauvan jo tänään, Lucas katsahti myöskin kelloa ja pohti lähinnä antasiko hänen sen hetkinen, melko olematon rahatilanteensa myötä jos hän marssisi Ollivandersille. Hän ei yhtään tajunnut että Tylypahkaan lähtö läheni ja monet, monet lapset olivat ostoksilla tähän aikaan vuodesta.. Ei ennen kuin Liam sen sitten sanoi ääneen. Lucas katsahti veljeään ja huvittunut hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Niin.. Mutta kaipa se on hankittava," hän myönsi vaikka näki jo itsekin itsensä kaikkien niiden lapsien keskellä.
"Kuten sanoit.. Ei mun kannata lähteä hakemaan töitä jos mulla ei ole sauvaa," hän lisäsi ja joi sitten kahvistaan. Hän mietti hetken.
"Jos mä käyn Ollivandersilla, kävisitkö sä äidin luona sillä välin?" hän ehdotti, "saisin senkin visiitin sitten melko nopeasti pois alta.. Mitä kauemmin viivyttelen, sitä vaikeammaksi se muuttuu."
"Hmm.. Ei kai ole syytä kertoa äidille että sen poikaa pidettiin vankina kaikki nämä vuodet," hän sanoi hetken päästä, "sen hyvinvoinnin kannalta voitaisiin väittää että olin salaisessa tehtävässä ja täysin turvassa kokoajan.. Ja että olen pahoillani etten voinut antaa itsestäni mitään elonmerkkiä. Sanotaan vaikka että tehtävä vaati kuolleeksi julistamisen ja sen että.. kaikki pitäisivät minua kuolleena. Kyllä kai äiti ymmärtäisi kun oli niin kauan isän kanssa.." Ei Lucas olisi äidilleen halunnut lähteä valehtelemaan mutta kaiken sen perusteella mitä Liam oli hänelle kertonut, ei äiti kestäisi sitä tietoa että hänen poikaansa oltiin kidutettu kymmenen vuotta. Oli parempi olla tietämättä sellaisia asioita siinä iässä, missä äiti jo oli.

Lucasin ehdotus kuulosti ihan hyvältä. Varsinkin se osa missä äidille ei kerrottaisi koko totuutta asioista. Parempi äidille itselleen.
" Tehdään sitten niin", hän sanoi ja juotuaan oman kuppinsa tyhjäksi nousi hän ylös. Ei Lucas ollut tietenkään mitään siitä sanonut että olisiko tuolla rahaa edes sauvaan, mutta kai hän osasi sen verran päätellä itsekkin ettei vasta vapautuneella miehellä voinut olla muutamaa kolikkoa enempää.
Niimpä hän ei muuta kuin iskenyt sauvaa varten tarvittavat kaljuunata veljensä käteen ja toivoi ettei tuo alkaisi väittämään vastaan. Lucas olisi samalla tavalla auttanut häntä jos tilanne olisi toisin.
" Äidin luokse sä varmasti vielä osaat tulla", Liam varmisteli. Äiti sentään ei ollut vanhasta tutusta talosta minnekkään muuttanut joten Lucas osaisi paikalle varmasti ellei sitten olisi unohtanut osoitetta.
Kaikki kun oli valmista kaikkoontui Liam talostaan suorittamaan tätä hänelle suotua tehtävää. Hyvällä tuurilla äiti voisi tänään oikein hyvin ja kuuntelisi häntä.

Heidän äitinsä oli tietysti aluksi hyvin järkyttynyt kuulemastaan voimatta uskoa ollenkaan Liamin puheita todeksi. Vakuutteluja se todella oli tarvinnut ja selittelemistä, mutta pysyttyään tarinassa josta he olivat Lucasin kanssa sopineet näytti äiti lopulta jopa ymmärtävän. Kuten Lucas oli sanonut.. oli äiti viettänyt niin monta vuotta isän kanssa, että tuo oli varmasti ehtinyt elämässään kokemaan ties mitä. Ei siis ollut mitenkään erikoista jos poikakin saattoi kymmeneksi vuodeksi kadota tehtävälle joilta ei vain voinut ilmoitella itsestään.
Heti kun äidille valkeni se totuus, että Lucas oli tulossa käymään oli tuo jo kauhistelemassa miten pitäisi jotain laittaa eikä Liam raaskinut kertoa miten oli jo veljensä ruokkinut ja kahvittanut. Oli vain niin mukava nähdä äiti pitkästä aikaa hääräämässä niin kovasti.