Hello Brother

Niin he sitten päättivätkin toimia ja Lucas joi kuppinsa tyhjäksi. Noustessaan ylös, Liam iski hänelle jotain käteen ja tajuttuaan mitä oli saanut, Lucas kääntyi nopeasti Liamin puoleen. Hän oli jo alkaa väittää vastaan, mutta tajusi sitten ettei hänellä kai muuta mahdollisuutta ollut kuin ottaa rahat vastaan. Niinpä hän hymähti ja puristi rahat käteensä.
"Maksan takasin kun saan töitä," hän lupasi. Ja Liam varmasti tiesi että sen hän myös tekisi.
Lucas nappasi takkinsa ja heitti sen päälleen Liamin vielä varmistellessa että hän osaisi kotiin. Tottakai hän osasi! Typerä kysymys.. Tai siis osaisi, jos äiti ei ollut muuttanut ja eihän tuo ollutkaan.
"Hyvä.. Tuun sinne heti kun saan sauvan hankittua," Lucas lupasi ja samassa Liam katosi. Lucas jäi hetkeksi tuijottamaan eteensä ja naurahti sitten itsekseen. Niin.. Helppoahan sitä oli vain ilmiintyä!
Lucas sen sijaan avasi oven ja asteli rappukäytävän kautta pihalle ja lähti sieltä sitten suunnistamaan parhaan kykynsä mukaan kohti Viistokujaa.

Viistokuja oli tosiaan täynnä velhoperheitä ja naurua ja lasten hihkumista. Huispaustarvikeliikkeen edessä parveili lapsia ja nuoria. Jäätelöbaari oli täynnä asiakkaita, Säilä ja Imupaperi oli tupaten täynnä opiskelijoita.. Ja kaikki oli melkein kuten kymmenen vuotta sitten. Lucas suikkaili niiden ihmisten välistä ja varoi kävelemästä pienimpien yli, nuo kun eivät tuntuneet tajuavan yhtään väistää. Lopulta hän saapui Ollivandersin luo ja omaksi yllätyksekseen, putiikki oli suhteellisen rauhallinen.
"Herra Dawson!" kuului tervehdys ennen kuin kello ehti edes kilauttaa hänen sisäänastumisensa merkiksi. Lucas siirsi katseensa vanhaan mieheen tiskin takana eikä voinut kuin hymyillä. Hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi taas yksitoista vuotias ja ostamassa ensimmäistä sauvaansa.
"Koivua, feeniksin pyrstösulka, 13 tuumaa, taipumaton, eikö vain?" Ollivanders kysyi.
"Kyllä vain," Lucas vastasi, "mutta valitettavasti minulla.."
".. Ei ole sitä enää. Niin.." Ollivanders sanoi syöksyen laatikoiden sekaan, "harvemmin ihmiset palaavat luokseni jos eivät uutta sauvaa ostamaan. Miten sait sen hajalle?" Lucas vaivaantui hieman eikä halunnut vastata, mutta Ollivanders ei suuremmin alkanut kyselemäänkään enempää. Ehkä mies aisti ettei tästä asiasta puhuminen ollut niitä, mistä hän halusi puhua.
Kun muutamia sauvoja oli kokeiltu, Lucas löysi uuden sauvansa. Tammea, taipumaton, 12,8 tuumaa feeniksin pyrstösulalla. Hän maksoi sauvan Liamin antamilla rahoilla, kiitteli paljon ja poistui sitten putiikista Ollivandersin vielä vannotellessa kuinka hänen pitäisi pitää tästä nyt sitten parempaa huolta.

Viistokujalta oli helppo suunnistaa äidin luo, koska sieltä oltiin niin useat kerrat palattu kotiin. Eikä koti loppujen lopuksi ollut niin kaukana. Lucasin päästyä tutun talon luo, hän pysähtyi hetkeksi portille ja katseli sen ikkunoita. Sitten hän katsahti itseään, siisti hieman uutukaista takkiaan ja kiitti onneaan että oli ehtinyt saada asiansa edes sen verran kuntoon että edes näyttäisi siltä että oli ollut kymmenen vuotta täysin turvallisessa ympäristössä. Hetken kasattuaan itseään, Lucas avasi portin ja asteli ulko-ovelle. Hän soitti muodon vuoksi kelloa, mutta koska perhe ei koskaan odottanut ovella.. Hän avasi sen omin lupinensa.
"Kotona ollaan," hän huikkasi ovelta kuten aina silloin pienenä poikanakin. Se vain.. oli pinttynyt tapa vaikka olisihan sitä tuollaisessa tilanteessa voinut ehkä jotain muutakin sanoa.. kymmenen vuoden jälkeen.

Liam yritti vain pysytellä poissa äitinsä tieltä ja vallattuaan itselleen nojatuolin olohuoneestaa saikin hän istua siinä rauhassa aina siihen asti kunnes ovelta kuului tervehdys. Äiti joka oli ollut laittamassa teetä olohuoneeseen oli vilkaissut häneen ennen kuin oli suunnannut Lucasia vastaan ja kaikesta siitä äidin itkun sekaisesta puheesta päätellen tuo oli tunnista edelleen oman poikansa.
Liam kääntyi vilkaisemaan taakseen ja hymyillen vain kuunteli äitiään ,joka selvästi oli onnellinen taas Lucasin nähdessään. Hän siirtyi lähemmäs teekannua ja kaatoi itselleen kupillisen.
" Päästä äiti Lucas nyt sentään peremmälle", hän huikkasi eteisen suuntaan ja kuuli äitinsä heti patistavan poikaansa peremmälle koska olohuoneessa olisi teetä tarjolla.

" No millaisen sauvan sä sait.. tai millainen sauva sut sai?", Liam kysyi heti äidin ja Lucasin päästyä istumaan. Sauvahan se velhonsa valitsi eivätkä he sauvaa. Äidin kaadettua Lucasille kupillisen teetä katosi tuo keittiöön vielä hakeakseen keksejä.
" Kaikki tuntuu menevän paremmin kuin olisi voinut toivoa", Liam sanoi katsellessan keittiön suuntaan hymyillen.

Lucas ei ollut päässyt juuri ovesta eteenpäin kun äiti jo syöksyi hysteerisenä halailemaan häntä ja tutkimaan että hän oli varmasti kunnossa. Lucas hetken jo epäili että Liam oli mennyt kuitenkin vahingossa kertomaan jotain, mitä ei pitänyt mutta äidin alkaessa itkuisena selittämään kuinka iloinen oli että hän oli kaikesta huolimatta ollut turvassa koko ajan, ne epäilyt katosivat.
Äiti päästi hänet sisälle vasta kun Liamin ääni kantautui olohuoneesta ja kehotti siihen. Lucas seurasi äitiään keittiöön ja sitä kautta olohuoneeseen, jossa Liam jo istuskeli ja nautti teestään.
Äidin lähdettyä hakemaan vielä jotain keksejä, Lucas istuutui omalle vakipaikalleen ja se tuoli ei olisi voinut enää tuntua kotoisammalta.
"12,8 tuumanen tammisauva feeniksin sulalla," Lucas vastasi muistaen kuinka sama keskustelu oltiin käyty joskus jäätelön äärellä, "taipumaton."
"Uusi sauva? Mitä vanhallesi tapahtui?" äiti palasi paikalle keksilautasen kanssa ja kehotti Lucasiakin ottamaan teetä.
"Meillä oli kaksintaistelutreenit viikko takaperin ja sauva napsahti poikki," Lucas keksi valheen siinä hetkessä ja vältti katsahtamasta Liamia. Äiti katsahti häntä hieman oudoksuen, mutta tuhahti sitten.
"Kai se korvattiin?"
"Tottakai," Lucas vastasi ja nojautui kekseineen ja teekuppineen tuolin selkänojaan ja katsahti Liamia.

Tämä juttutuokio oli yhtä kysymyksien tulvaa ja äiti tuntui haluavan tietää kaiken. Jopa enemmän kuin Liam.. Sillä erolla että äidille ei voinut kertoa kaikkea, joten mitä enemmän tuo kyseli, sitä kamalammaksi tilanne alkoi muuttua koska samalla valheen verkko kiristyi. Lopulta kysymykset kuitenkin loppuivat ja Lucas sai hetken hengähtää.
"Mutta niin.. Kotona ollaan ja nyt saavat minun Ranskan reissuni riittää," Lucas sanoi leppoisasti, johon äiti oli vain ja ainoastaan tyytyväinen.

He kun puhuivat uudesta sauvasta ei Liam ollut ollenkaan ajatellut, että äiti voisi ihmetellä mihin Lucasin vanha sauva oli kadonnut. Onneksi Lucasilta löytyi heti jokin vastaus ja äidille se näytti kelpaavan. Siinä teetä juodessa aika kuluikin äidin kysymyksiin vastaillessa. Tai Lucasin niihin vastaillessa. Liam vain tyytyi kuuntelemaan ja nauttimaan teestään Lucasin keksiessä aina vain parempia vastauksia.
Onneksi kysymyksiä ollut loputtomasti ja vihdoin äitikin oli vain tyytyväinen siihen, että Lucas tosiaan oli kotona.
" Parempi tosiaan olla hetkeen matkustamatta minnekkään. Eikähöhän täällä Lontoossa pelkästään riitä sulle seuraavaksi vuosiksi katseltavaa", Liam sanoi ja kasteli keksiään kuppiinsa.

Äidin huolehtiessa siitä missä Lucas mahtaisi olla siihen asti, että saisi paikan jonne asettua kohotti Liamkin katseensa veljeensä. Hän nyt oli luvannut tuolle sohvan ainakin täksi yöksi ja toki Lucas saisi punkata hänen luonaan niin kauan kuin olisi tarvis, mutta itsehän tuo päätöksensä tekisi. Olisihan täälläkin tilaa.. oikein oman huoneen kera.
" Tarjosin ainakin täksi yöksi Lucasille sohvaani, että mun luona nyt ainakin aluksi", Liam päätyi vastaamaan ja sai äidiltään taputuksen olalle koska oli ollut niin huomaavainen isoveli ja huolehtinut jo siitä, ettei Lucasin tarvinnut kadulla nukkua.

Liamin todettua matkustamisen riittävän, Lucas katsahti veljeään ja hymyili hieman laskien sitten katseensa takaisin teekuppiin käsissään. Liamin tapa käskeä häntä pysymään Lontoossa eikä edes suunnitella mihinkään muualle lähtemistä enää. Isoveljellistä huolenpitoa.. Ei sinänsä, ei Lucasilla ollut mitään halua lähteäkään Lontoosta jos vain saattoi sen välttää.
"Eiköhän.." Hän vastasi katsahtaen Liamia ja joi siitä teekupistaan. Hän uskoi Liamin tietävän että hän tajusi viestin tuon sanojen takaa ja antoi samalla oman lupauksensa vastaukseksi.
Se keskustelu kääntyi kuitenkin nopeasti siihen, missä Lucas yöpyisi nämä yöt ennen kuin löytäisi itselleen kämpän.. Tai oikeammin oliko hänellä jo paikka missä yöpyä. Tottakai äiti olisi varmasti halunnut hänen jäävän luokseen, mutta Lucas oli kiitollinen siitä että Liam oli jo tehnyt tietynlaisen tarjouksensa ja kertoikin siitä äidilleen. Ei hän halunnut jäädä äitinsä holhottavaksi enää.. Se olisi jo melkein nöyryyttävää kolmenkymmenen vuoden iässä.
"Joo.. Menen maanantaina etsimään töitä taikaministeriöstä," Lucas kertoi, "jätän entisen työni taatakseni että voin jäädä pysyvästi Lontooseen. Heti kun työpaikka varmistuu, saan varmasti oman asunnonkin." Huono puoli siinä että oli ilmoitettu kuolleeksi, oli se että kaikki rahavarat olivat menneet johonkin.. No koska hautajaiskuluja ei ollut tietenkään ollut niin oletettavasti johonkin hyväntekeväisyyteen. Samoin kuin se että hänen asuntonsa oli varmaan.. Lucas katsahti Liamia. Nuo olivat varmaan tyhjentäneet hänen asuntonsa ja myyneet sen eteenpäin. Kai se oli ihan luonnollista jos luultiin kuolleeksi? Nyt Lucas ei kuitenkaan alkanut kyselemään siitä.. Turha äidin kuullen.

He istuivat äidin luona iltaan saakka, mutta lopulta he kuitenkin lähtivät. Tällä kertaa kävellen. Äiti vannotti heitä tulemaan uudestaan pian ja lupauksia tehtiin puolin ja toisin. Lopulta he pääsivät kuitenkin kävelemään hämärtyvän kaupungin halki kohti Liamin asuntoa.
"Tuli tuossa päivällä mieleen.." Lucas aloitti, "te varmaan äidin kanssa tyhjensitte mun vanhan asunnon?"

Äiti ei onneksi alkanut vaatimaan Lucasia jäämään kotiin yöksi. Ehkä äiti ymmärsi sen, että aikuinen poika kovin mielellään palannut äidin kanss asumaan vaan katsoisi mieluummin kaikki muut vaihtoehdot ensin.
Ilta sujui muuten mukavasti eikä Lucasiakaan pahemmin enää vaivattu kysymyksillä. Kaikki tuntui olevan kuin joskus ennenkin kun ei mietitty jatkuvasti sitä, että Lucas oli ollut poissa pitkään.

" Niin tyhjennettiin", Liam myönsi heidän kävellessä takaisin hänen luokseen, " se oli parhain ratkaisu sillon". Ei heillä ollut mitään järkeä pitää Lucasin kämppää. Liam työnsi kädet taskuunsa ja käänsi katseensa Lucasiin.
" Jotain sun tavaroitas kyllä saattaa olla tallella. Muistaisin, että äiti niitä pelasti jonnekkin.. jos satut kaipaamaan jotakin vanhoja tavaroitas". Seassa voisi olla jotakin tärkeää tai sitten ei. Äiti oli varmasti vain napannut muistoksi jotakin.. mikä muistutti varmasti Lucasista kun tavaroita katselisi.
Eiköhän kuitenkin kämpän löytäminen olisi aika helppo homma kunhan Lucas sen työpaikan ensin saisi.
" Voit kuitenkin olla mun luona niin pitkään kuin tarpeen. Etsit vaan rauhassa itselles kämppää", Liam lupaili. Ei hän todellakaan veljeään ulos alkaisi heittämään.

Liamin kertoessa asunnon tyhjentämisestä, se oli oikeastaan huojentavaa tietyssä mielessä. Eikä hän oikeastaan kaivannut vanhasta asunnostaan mitään.. Ei hän edes muistanut enää mitään, mitä oli joskus omistanut. Tämän kaiken voisi ajatella uutena alkuna.
"Eäh.. Pitäköön äiti ne mitä koki tarpeelliseksi säilyttää," Lucas vastasi Liamille hymähtäen hieman, "en mä oikein osaa edes kaivata mitään tiettyä sieltä." Ja kaikki materiaalihan oli korvattavissa.. Olihan hän juuri ostanut uuden sauvankin ja se nyt oli velhon oleellisin omaisuus. Ei velho ollut.. velho ilman sauvaa.
Liam lupasi että hän voisi olla tuon luona kunnes saisi oman kämpän ja että kiirettä ei ollut. Lucas nyökkäsi kiitokseksi ja katsahti veljeään.
"Joo.. Eiköhän elämä ala taas rullaamaan hiljalleen," hän vastasi, "kunhan tosiaan töitä saan.. Ja kuten sanoin äidillekin, maanantaina täytyy mennä takaisin ministeriöön. Eiköhän niiltä jotain irtoa." Vähintään jotain tylsiä toimistohommia varmaankin..
"Mutta kiitos," hän sanoi ja päätti mielessään korvaavansa aiheuttamansa harmin kyllä ennenpitkään. Tavalla tai toisella.

[Jooo eikai täs muuta varmaa sit, kiitoksia. xD]