Unexpected surprise

11.4.1997, perjantai

Rabastan oli lopulta palannut veljensä nurkista takaisin Lontooseen omalle kämpälleen. Melkein kuukauden hän oli viettänyt muualla, pakoillen mahdollisesti Leticiaa joka ehkä olisi kaivannut selityksiä tai jotakin, mutta hänestä oli ollut parempi asiat näin. Letty varmasti ymmärsi ja hän ei naista enää näkisi.
Miehen pieni kämppä näytti aivan samalta kuin aina ennenkin hänen avatessaan oven huoneistoon. Postia ei ollut.., mikä oli sinänsä helpotus. Ainakaan ei tarvinnut selata sellaisia läpi ja odottaa siellä olevan viestiä Lettyltä. Asteltuaan huoneen lävitse ja potkittuaan jaloistaan muutaman vastaan tulevan lehden pysähtyi hän viimein ikkunan luokse ja siirsi verhoja sen verran syrjään, että sai ikkunaa avattua. Huone kaipasi tuuletusta ja hän tupakkaa.
Kaivettuaan jo melko tyhjän askin taskustaan ja saatuaan savukkeen palamaan jäi hän nojailemaan siihen ikkunan pieleen ja tuijottelemaan verhon välistä ulos.

Ikkuna säi jäädä auki Rabastanin nakattua tumpin pihalle ja sängylleen suunnatessaan loihti hän samalla teepannun liedelle. Mies ei kuitenkaan ehtinyt kuin sänkynsä laidalle istahtamaan kun ovelta jo kuului koputtelua. Niinkin normaali asia sai Rabastanin nousemaan ylös hätkähtäen, mutta kun hänen ovellaan ei yleensä kukaan käynyt.
Naapurit sitä saattoivat ajottain kolkutella ties minkä asian takia, mutta luulisi, että nuokin olisivat jo oppineet ettei hänellä ollut lainata mitään. Vaihtoehtoja ei siis ollut kovin montaa ja siksi Rabastan epäröikin mennäkkö avaamaan ovea ollenkaan vai.. vaan olla kuin ei olisi kotona.
Pois ilmiintymisen tai hiljaa odottamisen sijaan hän lopulta asteli avaamaan oven, napaten matkalla kuitenkin sauvansa turvaksi. Auroreita vastaan se olisi erittäin kätevä, mutta ei ehkä Leticiaa.

Lähtiessään asunnoltaan, Leticia ei oikein ollut varma mitä haluaisi sanoa Rabastanille tai viitsisikö ylipäätään mennä häiritsemään tuota kerran mies oli melko selväksi tehnyt sen ettei halunnut nähdä häntä enää. Sitäpaitsi asiat olivat nyt viime aikoina muuttuneet niin paljon siihen verraten mitä oli ollut kun he viimeksi olivat nähneet. Tai olihan asiat olleet samoin jo silloin, mutta he eivät vain olleet tienneet sitä.
Leticia lukitsi oven takaansa ja veti takkiaan hieman paremmin ylleen. Hän katsahti ympärilleen ja kaikkoontui ilmestyen samassa hetkessä Lontoon toiselle laidalle. Hän jäi sivukujan pimeyteen hetkeksi ja katseli taloa edessään. Hän vilkaisi ikkunoihin ja huomasi yhden ikkunan olevan avoin. Hän laski katseensa oveen, joka veisi rappukäytävään ja sitäkautta avoimen ikkunan taa.
Remyn mielestä tämä oli alunalkaenkin ollut huono idea. Tuon mielestä hänen kuuluisi nyt vain unohtaa Rabastan ja keskittyä oleellisempiin asioihin varsinkin kun Rabastan oli tehnyt selväksi että kaikki oli ohi. Ja tavallaan Leticia oli samalla kannalla, jos asiat tosiaan olisivat niin ettei Rabastan halunnut syystä tai toisesta olla enää hänen kanssaan tekemisissä. Hän vain halusi varmuuden asioihin ennen kuin menisi tekemään mitään turhan suuria johtopäätöksiä. Ehkä kaikki oli vain väärinymmärrystä.
Tai ei, ei kaikki todellakaan ollut väärinymmärrystä, halusi asian sitten laittaa mitenpäin tahansa.

Leticia huokaisi, nykäisi takkinsa helmoja ja asteli päättäväisesti kadun yli. Hän kapusi maastohousuissaan raput ylimpään kerrokseen ja oli jo koputtaa oveen. Hän kuitenkin odotti hetken ja kasasi itsensä.. Ja sitten hän koputti oveen.
Hetken ajan kuulosti siltä kuin asunnossa ei olisi ketään, mutta sitten kuului vaimeita askeleita ja lopulta ovi aukeni. Leticia katsoi suoraan Rabastaniin ja jokin muljahti ikävästi hänen sisimmässään. Hetkeksi kaikki sanat tuntuivat kadonneen hänen pääkopastaan. Hän oli tervehtimässä Rabastania, mutta sen sijaan hänen suustaan karkasi kysymys;
"Missä sä oikein olet ollut?" Hän asteli kysymättä Rabastanin käsivarren ali tuon kämppään eikä viitsinyt kiinnittää huomiota sen poikamiesboximaiseen olemukseen. Hän kääntyi ympäri ja risti kädet puuskaan eteensä.
"Mä luulin että sä olet kuollut tai kadonnut tietämättäni Azkabaniin," hän jatkoi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän piti hetken tauon ja huokaisi hiljaa itsekseen.
"Sitten mä tajusin että ei se johdu kummastakaan. Kyllä mä tietäisin jos sä olisit Azkabanissa.." Hänen äänensävystään saattoi ehkä päätellä sen että hän tiesi mitä peliä Rabastan pelasi tai ainakin osasi arvata sen. Äänestä kuuli myös pettymyksen, joka johtui siitä ettei Rabastan ollut kaiken heidän kokemansa jälkeen viitsinyt ilmoittaa mitään syytä tai muutenkaan sanoa asiasta.

Oven takana ei ollut naapuria eikä kyllä yhtäkään auroriakaan. Sillä hetkellä kumpi tahansa olisi kuitenkin ollut parempi. Nähdessään Letician ei hän osannut sanoa mitään, vain tuijottaa naista ja yrittää sulkea sisäänsä takaisin ne tunteet jotka pelkästään naisen näkeminen sai aikaan.
Leticia kuitenkin ehti sisälle asuntoon ennen kuin hän sai mitään sanotuksi ja Rabastan vilkaisi käytävään vielä ennen kuin kiskaisi oven kiinni ja kääntyi ympäri vastatakseen Lettyn kysymykseen, mutta mitä hän saattoi siihen sanoa? Lopulta mies päätti vastata niin kuin asiat olivat olleetkin.
" Rodolphuksen luona", Rabastan vastasi lyhyesti ja asteli pois siitä ovensa luota pystymyttä katsomaan Leticiaan. Eihän se ollut ollut reilua kadota sanomatta mitään ja Letician tuodessa ilmi kaiken sen mitä tuo oli ehtinyt kuvittelemaan ei tuntunut kovin hyvältä. Olisihan sekin tosi voinut olla mahdollista, että hän olisi kuollut tai jäänyt kiinni.
Rabastan käänsi katseensa takaisin Leticiaan naisen vielä puhuessa ja oli varma, että tuo ymmärsi kuitenkin mistä oli ollut kyse ilman, että kumpikaan sitä vielä oli sanonut ääneen toiselle.

" Mä ajattelin, että on parempi ,ettei me nähtäisi enää", Rabastan lopulta sanoi ääneen sen mitä ei olisi halunnut joutua koskaan sanomaan. Siksi hän oli vain lähtenyt, koska ei halunnut joutua kertomaan mitään tuollaista. Vaikka se olisikin vain Letician parhaaksi niin se sattui häneenkin. Hän rakasti tuota naista eikä mikään ollu koskaan tuntunut niin pahalta kuin Letician jättäminen.. ja nyt hän joutuisi tekemään sen saman uudelleen eikä hän ollut varma miten pystyisi siihen nyt kun Letty oli hänen kanssaan samassa huoneessa.

Hänen paasauksensa jälkeen, heidän välilleen laskeutui pitkältä tuntuva hiljaisuus, jonka myötä Rabastan sanoi tosiaa todeksi sen, minkä molemmat jo omissa päissään taisivat tietääkin. Vaikka Leticia olikin yrittänyt kieltää sen ajatuksen itseltään siitäkin huolimatta etteivät hänen äsken mainitsemansa vaihtoehdot olleet yhtään sen parempia.
Leticia siirsi katseensa johonkin muualle kuin Rabastaniin ja pudisti aavistuksen päätään kuullessaan nämä sanat.
"Niin mä arvelinkin," hän sanoi huokaisten ja ääni hieman värähtäen, "halusin vain kuulla sen sulta." Ei hänellä muuta sanottavaa tainnut sitten ollakaan. Tai olisi hänellä paljonkin, mutta nyt kun Rabastan oli tehnyt kantansa selväksi, ei hän kai enää halunnut kertoa kaikkea. Toisaalta hän olisi ehkä voinut kysellä syitä mutta nyt häntä ei huvittanut. Olisi vain pitänyt kuunnella Remyä ja antaa koko asian olla! Hän pärjäisi yksinkin.
"Oli ihan typerä idea tulla tänne," hän mutisi ja paineli sitten Rabastanin ohi takaisin rappukäytävää kohti.

Se hiljaisuus ei ollut mikään kiva hiljaisuus. Lähinnä painostava ja vaivaannuttava jonka aikana kai kumpikin koitti vain vältellä toiseen katsomista ja keksiä jotakin sanomista sen hiljaisuuden rikkomiseksi. Letty sen lopulta teki ja Rabastan tyytyi vain nyökkäämään hieman vastaukseksi. Hänen olisi jo alkujaankin pitänyt puhua ennen kuin katosi.. ihan vain sen takia koska niin järkevä ihminen olisi toiminut.
Leticia ansaitsi vieläkin kunnon selityksen sille miksi hän halusi toimia näin ja ehkä mies mielessään toivoi, että Lettyllä olisi ratkaisi.. tai tuo vähintään pakottaisi hänet muuttamaan mielensä. Ennen kuin Rabastan ehti kuitenkaan avata suutaan oli Leticia jo sanonut tänne tulon olleen virhe ja lähtenyt ovelle.
Sen enempiä ajattelematta toimi hän kuitenkin nopeasti harppoessaan naisen perään ja tarttuessaan tuon käsivarteen ennen kuin Letty ehti ovelle asti. Ja kun hän vielä hetki sitten ei olisi edes halunnut koskaan nähdä Leticiaa uudelleen...
" Sä ansaitset kunnon selityksen", hän sanoi päästämättä irti naisen käsivarresta, ei siksi että hän olisi pelännyt tuon vain painuvan ulos, vaan siksi että se pienikin kosketus mitä heidän välillään nyt oli saattoi olla viimeinen. Vaati paljon, ettei hän vain kiskaissut Leticiaa lähelleen ja pahoitellut kaikkea.

Hänellä oli kyllä selityksensä valmiina. Aivan kuin hän vain olisi odotanut, että näin tulisi käymään ja sille olisi tarvetta. Niimpä sanojen miettimiseen ei tarvittu aikaa.. ainoastaan siihen, että hän sai ne ulos.
" Mä lähdin jotta sä olisit turvassa", Rabastan sanoi hiljaa katse Leticiassa, " mun takiani sulle on tapahtunut kaikkea mitä sun ei olisi tarvinnut kokea. Oot paljon paremmassa turvassa kun mä en ole lähettyvillä". Hän olisi halunnut sanoa ääneen vielä senkin miten edelleen välitti naisesta paljon eikä todellakaan ollut lähtenyt sen takia, etteikä tuntisi mitään tuota kohtaan. Kaikkihan johtui juuri siitä! Hän halusi pitää Letician turvassa ja parhaiten se onnistui kun he eivät olisi yhdessä.

Leticia ei kuitenkaan ehtinyt ovelle saakka kun Rabastan tarttui häntä käsivarresta ja esti hänen kulkunsa. Hän oli jo riuhtaista itsensä irti, mutta jokin samantapainen tunne piteli häntä siinä mikä sai Rabastaninkin pitämään otteensa hänestä. Jokin hänessä halusi pysyä siinä.. Eikä hän ollut varma oliko se hän itse vai joku muu.
Rabastanin sanoessa hänen ansaitsevan selityksen, Leticia liikahti tuhahtaen.
"Ehken mä halua kuulla mitään selityksiä!" hän ärähti ja siirsi katseensa takaisin Rabastanin asuntoon, koska Rabastanin katsominen tuntui niin pahalta. Hän olisi voinut vain marssia pihalle, mutta kehitti alitajuntaisesti jonkintason tekosyyn olla tekemättä niin; Rabastan piti hänestä kiinni.
Rabastanin antaessa selityksensä, Leticia viimein vääntäytyi irti miehen otteesta ja asteli kauemmas tuosta haroen hiuksiaan. Olisi taas ehkä ollut vain parempi jos Rabastan olisi sanonut ettei yksinkertaisesti rakastanut häntä enää. Tämä kaikki teki asioista niin paljon monimutkaisempia.
"Niinkö sä luulet?" hän kysyi kääntyen taas Rabastanin puoleen, "kun Bellatrix hyökkäs mun kimppuun pari vuotta sitten, oliko sillä mitään tekemistä sun kanssa? Ei. Mä olen edelleen Taikaministeriön syyttäjä ja se pistää mut siihen asemaan että olen varmasti kaikkien kuolonsyöjien tappolistan kärjessä. Ne vaan odottaa sitä että Voldemort viimein kyllästyy mun olemassaoloon!" Niin se oli. Eikä Leticia tiennyt mitään siitä että Rabastan oli edelleen tavallaan Voldemortin asialla kinuamassa tietoja hänestä. Sen hän oli unohtanut jo aikaa sitten. Mutta se mitä hän juuri nyt sanoi, oli totta. Jokainen kuolonsyöjä olisi vähintäänkin innoissaan päästämässä hänet päiviltä jos vain käsky kävisi.

Leticia sanoi ettei ehkä halunnut kuulla mitään selityksiä, mutta siitä huolimatta hänen oli jotain sanottava ja Leticia kuitenkin kuunteli mitä hän halusi sanoa. Ja kuten hän oli salaa mielessään toivonutkin oli naisella jotain takaisin sanomista. Kuitenkin tuntui siltä, että suurin osa Leticiaa kohdanneista kauheuksista oli johtunut hänestä. Tietenkin oli kuolonsyöjiä jotka vain halusivat tappaa jonkun tärkeän, mutta nämä muut olivat lähinnä halunneet tehdä sen koska hän oli sekaantunut Leticiaan.
" Bellatrix ehkä halusi vain tappaa sut koska sitä se tekee, mutta Will.. mun isäni", Rabastan aloitti ja pudisteli hieman päätään. Hän ei halunnut paljoa edes muistella niitä iltoja, koska oli vain silkkaa onnea, että heistä molemmat edelleen oli elossa.
" Ne oli sun perässäs vaan sen takia, koska mä olin sun kanssas", hän sanoi vaikka Leticia oli juuri tehnyt selväksi, että ilman häntäkin nainen olisi ihan samalla tavalla vaarassa. Ainakin pienemmässä vaarassa ja Voldemort varmasti edelleen pitäisi Letician hänen tehtävänään vaikka hänellä ollut ollutkaan mitään annettavaa taas hetkeen. Mutta niin kauan kun Letty oli hänen tehtävänsä ei yksikään toinen kuolonsyöjä olisi häiritsemässä tuon elämää.
Se olisi ehkä typerin asia minkä hän koskaan oli paljastanut, mutta saadakseen Lettyn vakuuttumaan siitä, että oli ainoastaan hänen syytään että Letty oli vaarassa jatkuvasti oli mies jo avannut suunsa ennen kuin mietti sen enempää.
" Sä olet edelleen mun tehtäväni. Oot ollut kokoajan.. mikä tarkottaa sitä, että sä et voi olla kenenkään tappolistalla. "

"No mutta ne ois kuitenkin tullu tappamaan mut samantien ku Voldmort ois käskeny," Leticia intti tietämättä oikeastaan miksi jaksoi inttää enää kerran Rabastanilla oli jo kantansa.
Jos Rabastan odottikin että hän olisi väkisin lähtenyt kääntämään tuon päätä tai keksimällä keksinyt jonkun ratkaisun, ei Leticia sitä lähtisi tekemään. Hänellä ei ollut pienintäkään intoa olla kenenkään kanssa vain pakosta ja nyt kun Rabastan oli tällä mielellä, ehkä heidän sitten vain pitäisi erota.
Ja sitten Rabastan päästi suurimman sammakon suustaan ja sen myötä Leticia unohtui hetkeksi tuijottamaan miestä kuin prosessoiden tuon sanomaa. Hän ei hetkeen tajunnut mitä mies selitti, mutta sitten asiat alkoivat valkenemaan hänelle. Hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla eikä saanut sanottua mitään. Tuntui kuin viimeiset puolitoista vuotta hänen elämästään olisi valunut täysin hukkaan ja jokin todella tärkeä olisi paljastunut suurimmaksi valheeksi. No ihmekkös tuo, koska niinhän se oli.
"Mä vihaan sua!" hän ärähti vastoin totuutta ja tönäisi Rabastania, "kaikki mitä sä oot koskaan sanonu tai tehny on vaan jotta sä pitäisit sun ihanan herras tyytyväisenä! Ja sitten sä saatana vielä väität lopettavas kaiken pitääkses mut turvassa?!!" Hän ei tajunnut kyynelten virtaa poskillaan eikä värisevää ääntään. Sillä hetkellä hän tosiaan vihasi Rabastania enemmän kuin rakasti. Maailma oli särkynyt.
"Toivottavast sä ja sun herras ootte onnellisii yhdessä," hän mutisi katsomatta enää Rabastania ja marssi jälleen kerran huoneiston ovelle aikeinaan lähteä. Mutta koska hän halusi iskeä samalla mitalla takaisin ja hänellä oli yksi ässä hihassaan sitä varten, hän teki jotain harkitsematonta.
"Ainiin.. Susta tulee muuten isä," hän katsahti vielä Rabastania ja paineli sitten ulos asunnosta. Rappukäytävässä hän kaikkoontui kotiinsa.

Rabastan tiesi heti sanoneensa jotain sellaista mitä ei olisi koskaan pitänyt. Letician koko olemuksen muuttuessa hänen sanomansa myötä oli aivan selvää, ettei hän ainakaan ollut mennyt asioita parantamaan. Hän ei edes saanut mahdollisuutta kertoa sitä, ettei hän ollut Voldemortille niinkään antanut mitään tietoja enää, mutta sekin olisi ollut valehtelua. Sehän oli ollut ainoa keino pitää Leticia hengissä.. että hän edelleen jatkaisi Letician asioiden penkomista ja raportoisi niistä herralleen.
Tilaisuutta kertoa sitäkään ei kuitenkaan tullut. Naisen pettymys ja viha saivat hänet vain laskemaan katseensa häpeissään ja sillä aikaa kun hän yritti kasata itsensä saadakseen jatkettua oli Leticia jo ehtinyt ovelle.
" Let-", hän aloitti, mutta se mitä nainen täräytti seuraavaksi sai hänet taas vaikenemaan ja oli Rabastanin vuoro jäädä siihen seisomaan typeränä.
Leticia oli kuitenkin jo kadonnut käytävästä kun hän viimein tajusi liikkua. Hänestä oli tulossa isä? Sen takia Leticia oli tullut.. kertoakseen hänelle tämän. Rabastan haroi hiuksiaan siinä käytävässä tietämättä miten toimia. Tietenkin tällainen uutinen muuttaisi kaiken, mutta se mitä hän juuri oli mennyt paljastamaan itse oli varmasti pilannut kaiken. Leticialla oli kaikki oikeus vihata häntä nyt ja sitä hän oli ehkä halunnutkin jotta nainen pysyisi poissa eikä kaipaisi häntä. Kaikken kuitenkin oli muuttanut tuo Letician uutinen.

Eihän hän tiennyt minne Leticia oli ehtinyt ilmiintymään käytävästä, mutta ei hän voinut jättää asioita tähän! Ensinmäinen paikka mikä hänelle tuli mieleen oli Letician koti joten sinne hänkin käytävästä kaikkoontui heti oven kiinni työnnettyään. Rabastan ei tietenkään tupsahtanut sisälle Letician taloon vaan tuon takapihalle. Ei se ovi ollut silläkään kertaa lukossa, kuten ei se ollut monena muunakaan kertana.. ja ihan vain sen takia, että hän käytti sitä.
" Leticia! Anna mä selitän...", hän kiiruhti jo sanomaan ennen kuin edes törmäsi naiseen matkallaan eteisen suuntaan. Hän vetäisi syvään henkeä ja yritti olla olematta niin kovin kiihtynyt. Sillä hetkellä häntä pelotti lähinnä se, että Leticia ei suostuisi kuuntelemaan enää sanakaan häneltä ja sen myötä hän ei koskaan ehkä näkisi mitään lasta. Selityksen sijaan hän kuitenkin vain seisoi siinä ajattelemassa vain sitä, mitä Leticia oli hänelle kertonut ja miehellä olisi ainakin miljoona kysymystä.
" Mä tein väärin kun en kertonut sulle mitään tai kerroin, mutta valehtelin että kaikki olisi hyvin ja kunnossa", hän viimein sai sanottua taas. Ehkä jos hän olisi silloin kertonut miten asiat olivat.. he olisivat yhdessä voineet keksiä jotain, mutta ei sellainen ollut edes käynyt hänen mielessään.
" Mä en voinut muutakaan! Mulle annettiin kaksi vaihtoehtoa.. jatkaa mun hommiani vaikka mä en olisi ikinä halunnut loukata sua tai tappaa sut!"

Leticia ehti kotiinsa reilusti ennen Rabastania toivoen ettei mies seuraisi häntä ja samaan aikaan haluten tuon tekevän niin. Mutta kun hän kuuli Rabastanin äänen olohuoneen suunnalta, hän ei halunnut nähdä tai kuulla tuota. Tai halusi, mutta toivoi ettei hänen tarvitsisi.
"Mene pois!" hän ärähti kuten arvata saattaa, mutta Rabastan ei lähtenyt vaan alkoi selittämään miksi oli toiminut niinkuin oli toiminut. Leticia pyörähti paikallaan tukkaansa haroen ja toivoen että tietäisi jotain mitä vastata.
"Sun ois pitäny kertoa mulle silloin!" Leticia huusi vastaukseksi, "nyt koko puoltoista vuotta on ollu yhtä valhetta!!" Hän pyyhkäisi kasvojaan ja liikahteli levottomana kun ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa.
"Tai ehkä sun ois pitäny tappaa mut," hän ärähti ajattelematta, "ois sekin säästäny mut sun isältäs ja McDonnellilta. Sitähän sä sanoit haluavas." Hän käänsi selkänsä Rabastanille ja asteli takaisin keittiön puolelle nojaten pöydän tasoon kämmenillään. Hänen olisi niin pitänyt kuunnella Remyä ja antaa asioiden olla! Hän olisi voinut elää siinä pienessä uskossa että Rabastan oli vain.. jättänyt hänet. Ihan normaaleista syistä, mitä nyt tapahtui parisuhteissa. Eikä hänen olisi tarvinut kuulla mitään tälläistä!
"Mitä sä haluut että mä sanon?" hän lopulta kääntyi Rabastanin puoleen, "Jee kaikki on okei, jatketaan niinku mitää ei ois tapahtunu?" Miten hän muka voisi jatkaa enää mitään jos hän ei voinut luottaa siihen että Rabastan teki ja toimi itse eikä Voldemortin kautta? Ja sitäpaitsi olihan hän edelleen tuon tehtävä. Mistä hän tiesi vaikka Rabastan nytkin vain.. toteuttaisi jotain suurempaa suunnitelmaa. Toisaalta ei sillä ollut Leticialle enää mitään väliä vaikka tuo tekisikin niin. Rabastan oli jo ajanut hänet siihen tilanteeseen missä hän oli mennyt rakastumaan mieheen, joka osoittautui.. tuollaiseksi. Siihen tilanteeseen, missä hän oli pettänyt sekä taikaministeriön että Killan voimatta asialle mitään. Luullen tehneensä kokoajan oikein ja kun petturia mietittiin, hän ei yksinkertaisesti tiennyt että häntä etsittiin.
Leticia pudisti päätään ja laskeutui istumaan yhteen niistä keittiön tuoleista. Hän tunsi itsensä niin petetyksi ja.. käytetyksi.

Rabastan ei lähtisi mihinkään ennen kuin asiat olisi selvitetty kunnolla. Ja niin hän oli ollut valmis jo unohtamaan ja halunnut vain kadota.. halusi hän nyt puhua kunnolla eikä antaa heidän kummankaan tehdä päätöstä jota ehkä tulisi katumaan.
" Mun olisi pitänyt kertoa!", Rabastan myönsi seuratessaan Leticiaa katseellaan, " mä en vaan pystynyt siihen. Miten mä olisin voinut kertoa sellaista.. ". Hän oli pelännyt juuri tällaista reaktiota silloinkin tulevaksi joten ei asiasta oltu voitu keskustella. Letician kommentti tuon tappamisesta sai miehen ilmeen vain synkkenemään hieman. Miten hän olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista? Ei hän olisi siihen pystynyt.
Rabastan seurasi Leticiaa keittiöön eikä osannut vastata heti mitään siihen mitä naisen pitäisi nyt hänelle sanoa. Tässä kai odotettu mitään anteeksi antoa.. ei tietenkään. Hän oli tehnyt väärin ja saisi vain ihan oikean kohtelun jos ei saisi anteeksi, mutta kun..
" En mä voinut siinä tilanteessa mitään muutakaan. Jos kyseli olisikin ollut vaan mun hengestäni niin mä en olisi koskaan ryhtynyt tähän, mutta kun kyseli oli susta. Sun henkes on mulle tärkeämpi kuin mun omani ja sen tajutessaan Voldemort käytti tietenkin sitä hyväkseen".
Voldemort tietenkään tiennyt tästä pienestä ongelmasta ja hänen tehtävänsä oli edelleen urkkia tietoja. Mikäli Letty oli valmis antamaan anteeksi.. olisi se homma silloinkin vielä käynnissä. Ei hän pääsisi siitä eroon vaikka Letty oli vain yksi tietojen lähde niiden monen muun joukossa.
" Mä en halunnut koskaan satuttaa sua... usko mua", hän sanoi hiljaa katse Leticiassa ja nojasi nyt hän vuorostaan siihen pöydän reunaan, " mä välitän susta enemmän kuin kenestäkään toisesta. Tein sen kaiken vaan suojellakseni sua. Niin kauan kun Voldemort piti sua mun tehtävänä sä olit turvassa kaikilta muilta".

Leticia tuijotti lasittunein silmin eteensä Rabastanin selittäessä kuinka tuolla ei ollut ollut muita vaihtoehtoja. Kuinka kaikki oli Voldemortin syytä ja Leticia uskoi sen. Hän ei hetkeäkään ollut uskonut että tämä olisi ollut Rabastanista lähtösin. Voldemort tietenkin oli kaiken takana.
Leticia ei sanonut mitään Rabastanin puolusteluihin ja vasta miehen nojautuessa siihen hänen pöytänsä reunaan, katsahti hän tuon käsiä.
Rabastan ei koskaan halunnut satuttaa häntä. Mies oli tehnyt sen kaiken pitääkseen hänet turvassa. Leticia hymähti hieman ja siirsi katseensa ikkunasta kadulle, jossa joku ulkoilutti koiraansa. Hauskaa tässä oli ehkä se että jos asiat olisivat olleet toisinpäin, hän olisi tehnyt ihan samalla tavalla. Jos lakipuolelta joku olisi käskenyt hänet vangitsemaan Rabastanin, hän olisi kieltäytynyt ja mennyt itse Azkabaniin. Hän tosin olisi ainakin siinä hetkessä ajatellessaan kertonut Rabastanille siitä, mitä häneltä vaadittiin. Antanut selityksen sille miksi istuisi Azkabanissa kunnes joku hakisi hänet pois.
"Okei," hän sanoi sävyttömästi kaiken sen paasauksen jälkeen. Mitä muuta hän saattoi sanoa? Hän tunsi edelleen itsensä niin äärimmäisen petetyksi ettei osannut olla mitenkään päin!
Jossain toisessa ajassa hän olisi ehkä tivannut tietoja siitä, mitä kaikkea Rabastan oli hänen avullaan kertonut Voldemortille ja siten selvittänyt kuinka paha hänen petoksensa Killalle oli. Oliko hän ehkä edesauttanut jonkun kiltalaisen kuolemaa tietämättään? Jollain tapaa paljastanut Killan olinpaikan tai auttanut siinä että ministeriö kaatui ja joutui Voldemortin alaisuuteen..
Nämä ajatukset tietysti pyörivät hänen päässään, mutta silti hän vaikeni niistä. Sillä hetkellä hän tunsi henkilökohtaisen pettymyksen pahempana kuin sen oliko pettänyt Killan. Hän odotti lasta eikä hän sillä hetkellä osannut luottaa mieheen hänen keittiössään. Mitä hän oli edes halunnut mennessään Rabastanin puheille?

Leticialta hän sai lopulta vain hyvin lyhyen vastauksen josta ei niin tiennyt mitä mieltä nainen lopulta oli asioista. Ei hän tiennyt pitäisikö tästä sitten vain lähteä ja toivottaa hyvää loppu elämää vai olisiko suotavaa jäädä siihen. Ehkä hän ei saisi koskaan anteeksi ja ei hän mitään anteeksi antamisia odottanutkaan. Kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt olisi ihan odotettua, että Letty potkisi hänet ulos talostaan.
" En tiedä miten paljon se tässä enää merkitsee, mutta sä et oo koskaan onnistunut paljastamaan mitään kovin tärkeää...", Rabastan sanoi katse edelleen Leticiassa. Ja se oli totta! Ei hän tiennyt missä killanpäämaja oli tai mitään muutakaan kovin hienoa. Hän ei ollut yrittämällä yrittänyt urkkia tietoja. Jos Letty oli jotain lipsauttanut joskus hän oli saattanut laittaa sen korvan taakse jotta saisi pidettyä Voldemortin tyytyväisenä.
" Ja siitä olen kärsinyt vain ja ainoastaan minä itse". Eihän Voldemortille tietenkään riittänyt se, että hänellä oli antaa välistä jotakin pientä ja hänelle itselleenhän se kostautui. Minkä jälkeen oli tietenkin ollut aina pakko ryhdistäytyä ja yrittää enemmän.
" Sä et ole kuitenkaan ainut jolta.. on jotakin tietoja saatu. Et voi ruveta miettimään, että onko mikäkin tapaus sun syytäs ja mikä taas ei. Todennäköisesti sä et ole kuitenkaan saanut aikaan mitään suurta harmia kenellekkään..", Rabastan sanoi ja laski katsensaan käsiinsä. Mahtoikohan hän sanoillaan muuta kuin vain pahentaa tilannetta entisestään? Ei hän ollut koskaan ollut kovin hyvä puhumaan. Huokaisten Rabastan kyykistyi siihen pöydän vierelle ja painoi leukansa vasten pöydän reunaa.
" Mä olen pahoillani. Siitä, että valehtelin sulle ja siitä että.. lähdin menemään selittämättä mitään. Se oli väärin sua kohtaan".

Leticia siirsi katseensa Rabastaniin tuon sanoessa ettei hän koskaan ollut paljastanut mitään kovin tärkeää ja ettei hän saisi alkaa miettimään asioita liikaa. Tottahan se oli eikä tehtyä saanut tekemättömäksi enää vaikka koko taikaministeriön kaatuminen olisi ollut hänen syytään. Leticia huokaisi pienesti. Eihän Rabastan toisaalta kai koskaan ollut kysellyt häneltä mitään ja oli toisaalta myös hänen syynsä että tässä oltiin edelleen. Hän oli kerran saanut tietää että Rabastan oli ollut hänen luonaan vain Voldemortin käskystä ja antanut sen anteeksi. Mutta toisaalta Rabastan oli myös antanut ymmärtää ettei tuo jatkanut niitä hommia enää ja Voldemort oli kyllästynyt häneen. Toooisaalta taas hänen olisi ehkä pitänyt tajuta että jos Voldemort oikeasti kyllästyi johonkin niin se joku todennäköisesti löytyisi melko pian haudasta.
Rabastanin sanoessa ettei tästä ollut kärsinyt kukaan muu kuin mies itse, Leticia käänsi taas katseensa ikkunaan eikä pitänyt kuulemastaan. Hän koki kyllä itsekin kärsineensä tässä tilanteessa, mutta nyt häntä ärsytti myös se tosiasia että.. Rabastankin oli kärsinyt. Ja se mihin mies todennäköisesti sanomallaan viittasi, ei tarkoittanut mitään henkistä vittuuntumista vaan oikeaa kipua.

Rabastanin pahoittelut saivat Letician hymähtämään hieman ja pyyhkäisemään kasvojaan hihaansa.
"Niin se oli," hän myönsi laskien hänkin katseensa omiin käsiinsä. Hetken ajan hän oli hiljaa ja räpelteli hihojaan.
"Sä lähdit ja teit selväksi ettet halua olla mun kanssa enää," hän sanoi huokaisten ja katsahti pikaisesti Rabastania, "olisitko sä siinä jos mä en olisi sanonut vauvasta?"

" Enhän mä päästänyt sua lähtemään mun luotanikaan kun sä ulos yritit", Rabastan vastasi kysymykseen. Tässä oli vain tullut se jokin syy miksi hän ei voinut vain paeta ja lähteä. Se jokin syy minkä takia jäädä Letician luokse vaikka kaiken järjen mukaan nyt olisi ollut vain enempi syitä pysyä kaukana naisesta.
" Luultavast olisin", hän vastasi kuitenkin kysymykseen suoraan, koska niin olisi varmasti käynyt ilman Lettyn vauvauutisiakin, " mä lähdin sanomatta mitään kun tiesin, että en pystyisi siihen jos näkisin sut ja tänään kun sä ilmestyit mun oveni taaksi mä vain odotin, että sä järkeilisit yhdenkin syyn miksi mun parempi olla sun kanssas kuin jättää sut rauhaan". No Leticia oli antanut hänelle syyn ja hän ei lähtisi ellei Letty sitä vaatisi.

Rabastan nousi ylös sieltä lattialta ja veti kätensä housujensa taskuihin. Hän käänsi itsekkin katseensa ikkunaan ja kaiken selittämisen jälkeen olisi hän halunnut kysellä enemmän. Sitä oli vain niin panikoinut ensin sitä saisiko hän Lettyn kuuntelemaan kaikki, ehkä turhatkin selitykset ja nyt kun hän oli kaiken sanonut ei hän voinut kuin ajatella sitä.. vauvaa. Ei hän koskaan ollut ajatellut mitään perheen perustamista. Ennen Letician tapaamista ei hän ollut voinut kuvitella itseään mihinkään suhteeseenkaan!
" Olitko sä.. ajatellut pitää sen?", hän kysyi lopulta varovasti laskiessaan katseensa takaisin Lettyyn. Jos pelkästään heidän suhteensa salaaminen oli ollut työlläistä niin millaista elämä olisi lapsen kanssa? Kaikista peloista huolimatta oli hänessä jo herännyt jonkinlainen pieni ylpeys ja ilo. Ja hän oli valmis pitämään jonkin puheen siitä miten yksi pieni salaisuus lisää ei varmasti ollut enää taakaksi tämän kaiken keskellä...

Leticia kuunteli mitä Rabastanilla oli sanottavanaan ja hymähti hieman tuon lopetettua selityksensä. Ehkä olisi tällä kertaa ollut korkea aika antaa Rabastanin itse keksiä syy miksi jäädä. Tuohan sitä syytä tuntui enemmän tarvitsevan.
"Mä en halua että se vauva on ainoa syy miksi sä nyt jäisit mun luo," hän sanoi ääneen sen mitä ajattelikin, "joten saat itse keksiä syyn miksi tekisit niin." Jos Rabastan ei ollut ollut tulossa takaisin, ei hän nähnyt mitään syytä miksi hän mitenkään keksisi syitä miksi tuon pitäisi jäädä. Hän oli ollut valmis vielä Kendalin vierailunkin jälkeen jatkamaan tätä vaikkei mistään vauvasta silloin tiennytkään.

Rabastanin kysymys vauvan pitämisestä sai Letician katsahtamaan miestä ja liikahtamaan hieman. Hän nojautui kyynerpäillään pöydän reunaan ja haroi hieman tukkaansa.
"En tiedä," hän vastasi totuudenmukaisesti ja kerran nyt oltiin alettu paljastelemaan typeriä asioita, voisi hänkin kertoa puhuneensa Remyn kanssa.
"Remyn mielestä mun pitäisi pitää se," hän lisäsi, "mutta en mä tiedä.. haluanko kasvattaa lasta yksin." Siihenhän tämä oli menossa! Jos Rabastan oli jo käytännössä jättänyt hänet, he olivat nyt suurten kysymysten edessä. Ensinäkin Letician pitäisi antaa anteeksi kaikki se että tuo oli edelleen työskennellyt Voldemortin piikkiin (vaikkakin ehkä ihan hyvästä syystä). Rabastanin pitäisi vakuuttaa hänet siitä ettei tuo olisi hänen kanssaan vain vauvan takia. Ja mitä hän sanoisi kaikille kun kysyttäisiin kuka isä on? Ei hän voisi kertoa edes omalle perheelleen että isä oli kuolonsyöjä ja vielä sieltä pelätyimmästä päästä. Remy oli tosin vakuuttanut ettei hän jäisi vauvan kanssa yksin vaikka Rabastan nyt tekisi minkä tahansa päätöksen.

Rabastan kohaotti hieman kulmaansa Letician paljastaessa miten tuo oli puhunut Remyn kanssa. Hän antoi kuitenkin Lettyn puhua sen sijaan, että olisi alkanut kyselemään miten paljon Leticia oli puhunut. Kuten että tiesikö Remy niinkin paljon, että kuka lapsen isä oli? Eihän se olisi Lettylle helppoa jäädä yksin lapsen kanssa ,jonka isästä ei voisi koskaan puhua kenellekkään. Salailla asiaa nyt perheeltään, ystäviltään ja mikä ehkä surullisinta.. lapselta itseltään kun se aika joskus tulisi.
" Ei sun tarvitse kasvattaa sitä yksin", Rabastan sanoi oltuaan hetken aikaa hiljaa ja mietittyään vain asioita. Ajatuskin siitä, että Leticia pitäisi lapsen ja että hän ei näkisi sitä koskaan oli kamala. Hän tiesi itse millaista oli käytännössä kasvaa ilman isää. Vaikka hänellä aina isä olikin ollut läsnä elämässä.. oli se kuitenkin ollut kuin sitä miestä ei olisi ja sitä samaa hän ei halunnut lapselle jonka isä itse oli.
" Turha sitä on lähteä kaivamaan mitään syitä minkä takia jäädä...", Rabastan sanoi huokaisten. Se ei olisi reilua, että hän jäisi vain lapsen takia. Tehden siitä itselleen tekosyyn jäädä eikä paeta, mutta ei mitään syitä oikeasti edes tarvittu.
" Sä olet mulle syy jäädä ja yrittää uudelleen", hän vastasi haikeana samalla kun väänteli käsiään siinä pöydällä.
" Mä olen idiootti ,joka toimii ennen kuin ajattelee.. tai idiootti ,joka ajattelee ihan liikaa ja toimii sitten typerästi olettaen, että toimin oikein", Rabastan selitti kulmat kurtussa kuin ei oikein olisi nytkään tiennyt mitä ihmettä oikein selitti. Hän painoi huokaistain päänsä hetkeksi käsiensä väliin ja haroi vimmatusti tukkaansa ennen kuin kohotti katseensa taas Leticiaan.

Leticia katsoi Rabastania pitkään tuon sanoessa ettei hänen tarvinut kasvattaa sitä lasta yksin. Samaa oli Remykin sanonut, mutta tällä kertaa lapsen isä puhui ja todennäköisesti itsestään. Hetken katsottuaan, Leticia nyökkäsi hieman. Ei hän halunnut Rabastania kieltää näkemästä lasta tai mitään muutakaan.. Ja käytännössä Rabastanin sanat nyt olivat ne, mitkä tosissaan ratkaisivat sen pitäisikö hän lapsen vai ei. Hän ei pystynyt näin isoon juttuun yksin.
Rabastanin vastaus hänen edeltävään kysymykseensä sai Letician laskemaan katseensa taas käsiinsä.
"Mä olin sulle myös syy lähteä," hän huomautti hiljaa pienenpienen haikean hymyn kera. Jos rabastan oli lähtenyt pitääkseen hänet turvassa (mikä oli sinänsä naurettavaa, koska tuo sanoi myös että miehen tehtävän takia hän oli turvassa muilta ja lähteminenhän tarkoitti tehtävän hylkäämistä), eikö vauvan saaminen olisi sitten periaatteessa pitänyt vain vahvistaa lähtemisaikeita? Ei sinänsä. Ei Leticia halunnut Rabastanin lähtevän. Ei hän ollut koskaan halunnut.. Tai ehkä tänään muutaman minuutin ajan, mutta ei tosissaan. Siksi hänkin oli niellyt ylpeytensä ja astellut Rabastanin asunnolle.

Rabastanin teoria omasta idiotismistaan sai Letician suunpielet nykimään hieman. Miehen sekoitettua tukkansa ja nostettua sitten katseensa häneen, hän ei voinut kuin hymyillä hieman huvittuneena sekä näylle että kuulemalleen.
"Ehkä se miten sä ajattelit oli pidemmän päälle.. ihan oikein," hän myönsi, "sun vaan ois.. pitäny kertoa mulle siitä. Ehkä me oltaisiin keksitty jotain eikä sunkaan.. olis tarvinu kärsiä.. ja tältäkin oltaisiin ehkä vältytty." Kuinka inhottavaa! Hänellä oli täydet syyt ja oikeudet olla Rabastanille vihainen, mutta hän ei vain pystynyt olemaan sitä!! Hän ei vieläkään täysin osannut antaa anteeksi tätä kaikkea, muttei hän osannut olla vihainenkaan. Ei ainakaan kovinpaljoa.

Letician kasvoille nuossut hymy sai Rabastaninkin vihdoin rentoutumaan hieman ja hymyilemään itsekkin. Eihän hänen virheensä unohtuisi varmasti koskaan, mutta ehkä sitä voisi yrittää aloittaa alusta... puhtaalta pöydältä.
" Mun olisi pitänyt puhua sulle eikä vaan toimia oman pääni mukaan", hän myönsi itsekkin Letician asiasta mainitessa. Yhdessä sitä olisi selvitetty varmasti moni muukin ongelma ja eikä suhteessa yleensä niin toimittukkin? Valitettavasti heidän oli aina pitänyt kummankin miettiä mistä puhua ja mistä ei joten ratkaisu oli ollut hänen kohdallaan aika helppo.
" Mä ymmärrän, että sun on vaikea antaa mulle anteeksi tätä ja jos sä haluat mun pysyvän poissa tottakai mä katoan, mutta mä olen valmis yrittämään uudelleen .. kaikista peloistani huolimatta". Eihän hän saisi ikinä mielelleen rauhaa jos tietäisi Letician olevan täällä itsekseen vauvan kanssa.

Leticia kuunteli jälleen mitä Rabastan sanoi ja hymyili pienesti. Kyllähän hänen olisi vaikea unohtaa ja antaa anteeksi, mutta varmasti niin kävisi ennenpitkää. Varsinkin kun saisi jotain muuta ajateltavaa. Ja sitähän hän oli saamassa melko piankin. Mutta että haluaisi Rabastanin pysyvän poissa? Ei.
"En mä halua että sä lähdet," Leticia sanoi katsoen Rabastania, "siks mä tänään oikeastaan ilmestyin sun ovelles.." Hymy vääntäytyi taas pienesti hänen kasvoilleen ja hän laski taas katseensa käsiinsä.

[METRI 8DD]

Saadessaan vastauken Leticialta kohoso Rabastaninkin kasvoille taas kevyt hymy. Ei hän olisi koskaan pystynyt olemaan ikuisesti poissa kuitenkaan. Oli paljon helmpompi olla taas kun antoi itsensä oikeasti olla siellä missä tunsi olonsa hyväksi ja onnelliseksi.
Rabastan siirsi oman kätensä Letician käden päälle siihen pöydälle ja pujotti soremensa tuon sormien lomaan. Hän ei lähtisi enää koskaan. Kaikki tulevat ongelmat tultaisiin kohtaamaan jatkossakin yhdessä jos sellaisia tulisi.. niin kuin tähän astikkin. Jos niistä oltiin selvitty hengissä niin eivätköhän he selviäisi jatkossakin.
" Toivottavasti se vauva ei sitten tuu olemaan yhtä tyhmä kuin isänsä... ", hän totesi naurahtaen.
" .. mutta sitä pelkoa tuskin on kun sillä tulee olemaan äitinä niinkin hieno ihminen kuin sinä". Eipä heistä kumpikaan ollut tällaiseen osannut varautua, mutta nyt Lettyn ei ainakaan tarvinnut edes miettiä joutuvansa kokemaan kaikkea yksin. Hän tulisi olemaan naisen rinnalla jakamassa tämän uuden seikkailun ilot ja surut. Pitäen samalla huolen, että mitään sellaista mitä Leticia jo oli joutunut kokemaan ei tulisi enää toistumaan. Hän ei antaisi enää kenenkään satuttaa Lettyä.

Leticia seurasi kuinka Rabastanin käsi tarttui hänen omaansa ja huomaamattaan puristi itsekin toisen kättä. Vaikeista asioista tuli niin paljon helpompia kun niiden vain antoi olla helppoja.
Rabastanin pohdinnat saivat Letician naurahtamaan hieman ja hymyilemään huvittuneena. Mikähän siitä lapsestakin tulee! Äiti syyttäjä ja isä kuolonsyöjä ja molemmat tavalla tai toisella tyhmiä ja itsepäisiä.
"Mua vähän pelottaa että se tulee pitämään isiä jonkinasteisena sankarina," hän vastasi naurahtaen hieman ja niinhän se olisi! Isä se tässä hienossa ammatissa oli ja hän oli tylsä syyttäjä. Toisaalta se kuinka paljon vauvalle kerrottaisi koskaan isän työnkuvasta, siitä pitäisi vielä puhua. Mutta ehkei nyt vielä eikä tänään. Tänään oli draamailtu aivan tarpeeksi Letician mittapuulla.
Se että asiat oli nyt saatu edes jotenkin (vaikkakin ikävämmän kautta) puhuttua läpi Rabastanin kanssa, oli tiputtanut kiven Letician sydämeltä. Hän ei olisi uskaltanut alkaa kasvattaa lasta yksin ja nyt kun hänen ei tarvitsisi, hän saattoi jo ajatella vauvaa ihan.. kivana pikku yllätyksenä. Vaikka kyllähän kaikki tämän myötä muuttuisi ja pian ilmaantuisi lisää ongelmia. Hän odotti jo melkein innolla kaikkia niitä työpaikan juoruja, mitkä lähtisivät liikenteeseen kun hän kieltäytyisi kertomasta kuka vauvan isä oli.
Mutta nyt kun hän seuraavan kerran tapaisi Remyn, voisi hän onneksi sanoa että kaikki oli nyt ainakin paremmin kuin hetki sitten. Että Rabastan tiesi ja oli ilmeisesti ihan sujut tämän asian kanssa. Vaikka hän ei ehkä itse ollut aivan täysin sujut vielä sen kanssa että Rabastan oli pimittänyt häneltä puolitoista vuotta sitä että työskenteli edelleen Voldemortille.
Leticia huokaisi ja liikahti hieman, muttei päästänyt irti Rabastanin kädestä.
"Sun pitää jatkaa sitä Voldemortille.. tietojen välittämistä?" hän totesi enemmänkin kuin kysyi., "ja pitää se tyytyväisenä.."

Rabastan ei voinut kuin naurahtaa Letician puheille. Kuulosti se hieman oudolta, että joku saattaisi pitää kuolonsyöjää sankarina! Mutta eipä sellainen pikkuinen moisesta ymmärtäisi vuosiin eikä hänen kuolonsyöjyydestään tarvitsisi alkaa varmasti selittämään mitään ihan heti jos koskaan. Ehkä sitä voisi jonkin kunniakkaamman ammatin väsätä itselleen sitten joskus kun se muksu oppisi puhumaan ja kyselemään.
" Onhan se syyttäjän ammattikin oikein hieno. Ainakin toimit hyvän asian puolesta kun passitat pahiksia Azkabaniin", Rabastan huomautti, ".. että ennemmin mä sut sinä sankarina näkisin kuin itseni".

Puheen kääntyessä taas hänen Voldemortilta saamaan tehtävään vilkaisi mies heidän käsiään ennen kuin kohautti hieman olkiaan.
" Niinhän mun pitää..", hän myönsi ja hommahan olisi nyt ihan mahdoton kun Letty tiesi mitä hänen kuului tehdä. Mitä tuo enää lipsauttaisi niin, että hän voisi niistä poimia tietoja ja välittää eteenpäin pitääkseen herransa tyytyväisenä. Leticia voisi vain harkita hyvin tarkkaan mitä puhuisi, pitää paperinsa töissä ja hänellä ei olisi pienintäkään juttua kerrottavana.
" En mä odota, että sä mulle mitään alat kertomaan. Ehkä mä voin yrittää vakoilla jotain toista ministeriöläistä ja väittää kuulleeni kaiken sulta..", hän ehdotti vaikka lisää työtähän se tietäisi hänelle ja mistä hän tietäisi saisiko kenestäkään koskaan mitään irti. Toisaalta hän saattoi toivoa, että Voldemortilla oli niin kiire kaiken muun kanssa ja hänen tehtävänsä olisi jo unohdettu. Tietoja kun tuli muualtakin.

Olikohan tämä nyt oikea aika ja paikka alkaa kinaamaan siitä, kumman työpaikka oli jännittävämpi ja kumpaa lapsi saattaisi pitää sankarina? Ei ehkä, mutta se rentoutti ilmapiiriä niin kovin paljon että pakkohan sitä melkein oli.
"No joo mutta mä istun päivät pitkät toimistossa ja latelen totuuksia," Leticia naurahti, "ei siinä mitään jännää ole.. ainakaan lapsen silmin. Varmasti sun juttus kiinnostaa sitä enemmän. Sitäpaitsi isi on aina jännittävämpi ja.. coolimpi." Hän virnisti pienesti.

Leticia hymähti hieman Rabastanin myöntäessä joutuvansa jatkamaan tehtäväänsä ja kuunteli Rabastanin selitykset siitä miten tuo voisi ehkä vakoilla jotakuta toista ja väittää tietoja hänen antamikseen. Leticia hymyili ja pudisti päätään lempeästi naurahtaen.
"Ehkä me keksitään jotain millä pitää Voldemort tyytyväisenä," hän sanoi, "jos sä alat vakoilemaan jotakuta toista.. Mä saatan ruveta mustasukkaseks." Eihän Rabastan nyt voisi muita ihmisiä lähteä vakoilemaan! Se tarkoittaisi sitä että heidän aikansa vähenisi puolella ja he olivat menettäneet sitä jo kolme viikkoa, koska olivat olleet tyhmiä. Ja Voldemort kuitenkin patistelisi Rabastania jos mihinkin hommiin ja hänellä oli työnsä.. Jos siihen vielä lisäsi yhden uuden vakoiltavan niin eihän heille jäisi yhtään aikaa!
Lopulta Leticia irrotti otteensa Rabastanin kädestä ja nousi ottaakseen itselleen vettä.

Letician vedotessa siihen miten isät olivat muka aina coolimpia kohotti Raba hieman huvittuneena katseensa Lettyyn. Mahtoikohan nainen nyt muistaa ollenkaan, että puhui juuri miehelle jonka oma isä oli kauuukana coolista isästä.
" Katsotaan sitä sitten", hän sanoi hymyillen, " että uskalletaanko koskaan kertoa mun oikeasta coolista työstäni mitään vai pitääkö keksiä mulle jokin toinen hieno homma.. kuten vaikka se hevoskotkien kasvattaja". Rabastan ei voinut olla nauramatta. Hugh ainakin oli siitä ollut ihmeissään ja lapsesta se varmaan olikin kuulostanut joltain maailman siisteimmältä ammatilta.

Muiden vakoileminen ei siis tullut kuuloonkaan ja se sopi Rabastanille paremmin kuin hyvin. Hän halusi varsinkin nyt viettää kaiken mahdollisen vapaan aikansa Letician kanssa eikä juosta yhdelläkään ylimääräisellä hommalla.
" Ehkä me keksitään jotain. Ehkä Voldemort unohtaa sut pian kokonaan.. ja keskittyy muihin", hän jatkoi oli aika varma, että he pärjäisivät. Olihan hän ennenkin pärjännyt tämän tehtävän kanssa vaikka ei paljoa mitään kerrottavaa koskaan ollutkaan ollut. Letician noustessa ylös istui Rabastan vuorostaan alas ja väkisin miehen katse eksyi naisen vatsan seutuville vaikka ei hän osannut sanoa pystyikö kukaan tuosta noin vaan vielä arvailemaan mitään tulevasta vauvasta.
" Oletko sä kertonut muille kuin Remylle?", hän kysyi kohottaessaan katseensa takaisin Leticiaan. Se mitä hän oli jo oppinut Letician perhettä tuntemaan uskoi hän vauvauutisen tulevan miellyttävänä yllätyksenä ainakin tuon äidille ja siskolle. Toisaalta.. ehkä ne eivät olisi niin miellyttävät enää silloin kun nuo joutuisivat luulemaan ettei mitään isää ollutkaan,