Ystävänpäivä

[ Mukaan Leticia ja päivämäärä on 14.2.1996, keskiviikko ]

Kuolleita valkoisia kukkasia lojui pitkin jo muutenkin sotkuista lattiaa. Rabastan ei ollut jaksanut noukkia niitä ylös ja päättänyt, että ne saisivat lojua ympäriinsä kunnes hän oppisi saamaan aikaan kunnon kukkia. Hän olisi tietysti voinut astella lähimpään kukkakauppaan ja ostaa kukkasia, mutta hän oli velho ja kun asiat pystyi loihitimaan hän sen myös tekisi.. vaikka se siinä menisi ikuisuus!
Kuolonsyöjälle jolle oli lastenleikkiä käyttää anteeksiantamattomia kirouksia tuntui kuitenkin olivan hirveän vaikeaa saada aikaiseksi loihdittua kukkuasia jotka eivät näyttäneet heti kuolleilta ja nuukahtaneilta. Rabastan ei harmikseen ollut saanut vielä lähellekkään kunnollista kukkasta aikaiseksi ja tuo ärsytti miestä suunnattomasti. Aivan kuin kukat olisivat tienneet kenen käteen joutuivat ennen kuin ne vaihtaisivat omistajaansa eikä halunneet tulla loihdituiksi esiin kauniina.

Miehen oli monesti tehnyt hirveästi mieli viskata sauvansa vain huoneen nurkkaan ja jättää sen sinne kuin olisi ollut sauvan vika, ettei hän onnistunut.
Ulkona oli alkanut hämärtää jo aikoja sitten ja se sai Rabastanin hermostumaan entisestään. Tuo ei ollut vieläkään saanut aikaiseksi semmoisia täydellisiä liljoja kuin olisi halunnut, mutta ainakaan ne eivät olleet kuolleet sillä sekunnilla kun hän oli ne käteensä saanut. Mies nappasi ne pari aikaansaannostaan käteensä ja käänteli niitä silmiensä edessä. Ehkä tämmöisissä hommissa oli vähän sama kuin anteeksiantamattomien kanssa.. sitä piti tarkoittaa ja haluta oikeast jotta sai ne toimimaan. Rabastan nousi kukkasineen ylös ja laski nuo pöydälle odottamaan jotta hän saisi puettua päälleen. Kiiruhdellessaan ympäri kämppäänsä kuolleet liljat vain ratisivat miehen jalkojen alla , mutta hänellä nyt ei ollut aikaa välittää moisista saatika siivota niitä pois.
Pölyisestä peilistä ei nähnyt mitään joten Rabastan pyyhkäisi sitä nopeasti tuolinselkänojalla lojuneella paidalla ja kääntyi uudelleen katsomaan itseään paremmin. Miksi hän vaivautui tähän kaikkeen? Pukeutumaan siisti.. ajelemaan partansa.. loihtimaan kukkasia? Mies avasi muutaman ylimmäisen napin päällään olevasta kauluspaidasta ja tuhahti hiljaa kuvajaiselleen. Hän tosiaan taisi pelätä uutta epäonnistumista ja halusi vain tuoda kunniaa isännälleen. Sitä se varmasti oli.. tekisi mitä vain voidakseen palvella herraansa.

Rabastan ilmiintyi lähelle tuttua taloa. Taloa jota hän oli niin kytännyt tai ehkei niinkään taloa vaan sen asukasta ja ripeästi kiirehti tien pätkän talon rappusille. Mies oli jo niin varautunut siihen ettei hänen tuloaan odotettu ja ettei hän varmasti olisi tämän illan odotetuin vieras, mutta oli päättänyt olla antamatta periksi. Mies vei kädessään olevat kukkaset selkänsä taakse ennen kuin koputti oveen ja toivoi vain ,ettei ketään Oliver olisi avaamassa ovea hänelle.

Leticia oli päättänyt unohtaa koko kuolonsyöjän olemassaolon sen pienimuotoisen kahakan jälkeen, mikä heidän edellisellä kohtaamiskeikallaan oli tapahtunut. Harmi vain että hänestä tuntui ettei kukaan muu halunnut hänen unohtavan tuota blondia miestä.
Kuten Leticia oli arvellutkin, Alison oli heti ensitöikseen maanantaina painellut taikaministeriöön kyselemään Oliveria. Noh, Letician harmiksi ja ehkä Oliverinkin harmiksi, ministeriössä oli kuin olikin yksi työntekijä, joka kantoi tuota nimeä. Niinpä Letician päästyä ulos viikon ensimmäisestä kokouksesta, hänen työhuoneensa ovella oli norkoillut joku hänelle tuntematon mies. Letty oli aavistellut että mies oli tullut hakemaan joitakin papereita, joten hän oli päästänyt tuon huoneeseensa.
Aika pian oli selvinnyt että mies oli tullut vain juttelemaan, koska joku nimeltämainitsematon nainen oli soittanut hänelle ja käskenyt hänet siihen huoneeseen. Pikaisen asian puimisen jälkeen, Leticia oli saanut selvitettyä että kyseessä oli vain väärinkäsitys ja hänen siskonsa vain oli tyhmä. Tuo Oliver oli jo ollut menossa pihalle hänen huoneestaan kun tuo oli päättänyt pyytää häntä ulos ystävänpäivänä niinkuin jonkun Oliverin oli pitänyt tehdä. Leticia oli naurahtanut ystävällisesti ja jostakin syystä kieltäytynyt kunniasta. Oliver oli poistunut paikalta ja hän puolestaan oli soittanut vihaisen puhelun siskolleen.

Noh, Hugh oli tietenkin kysellyt Rabastanin perään heti seuraavalla tapaamiskerralla ja yritä siinä nyt selittää pojalle ettei heillä alunalkaenkaan ollut ollut yhtään mitään eikä Rabastan enää toivon mukaan näyttäisi naamaansa heidän seurassaan. Hugh ei tietenkään ollut ymmärtänyt tälläistä pointtia. Letician käytettyä Hughia jälleen kerran pihalla ja heidän kävellessään erään ilmoitustaulun vierestä, Hugh oli hoksannut Rabastanin naaman siinä. Leticia oli tietenkin kieltänyt ettei se ollut sama mies ja kiittänyt onneaan siitä ettei Hugh osannut vielä lukea. Palautettuaan pojan takaisin kotiinsa, Leticia oli kuitenkin palannut ilmoitustaululle ja kenenkään huomaamatta repäissyt Rabastanin naaman irti siitä. Ihan vaan siltä varalta että Alison saisi vihiä ja menisi tutkimaan..

Jostain kumman syystä Leticia oli kuitenkin ottanut torstain vapaaksi, vaikkei hänellä mitään suunnitelmia ystävänpäiväksi nyt ollutkaan. Tottakai hän oli saanut kuulla kuittauksia vapaapäivästäänkin, muttei ollut ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan. Uskokoon kuka mitä haluaa, hän oli päättänyt viettää ystävänpäivänsä yksin lukemalla vaikka jotain hyvää kirjaa omien rakkaiden huopiensa seasa.. Juoden vaikka kuumaa kaakaota.
Harmi ettei sekään tietenkään tullut kysymykseenkään.

Leticia siis tosiaan oli toteuttanut suunnitelmansa; hänellä oli yllään mustat collegehousut, violetti toppi ja hänen hiuksensa olivat kepeästi kiinni hainhampaalla. Ja hän röhnötti sohvallaan vilttien välissä lukien kirjaa ja ryystäen kuumaa kaakaota. Siitä hän havahtui kuullessaan oveltaan koputuksen. Hän tuijotti hetken keittiön suuntaan sohvaltaan ja mietittyään hetken, hän ei voinut muuta kuin huokaista typertyneenä. Joko siellä oven takana oli hänen äitinsä, se typerä Oliver tai sitten..
Leticia laski kaakaon ja kirjansa olohuoneen pöydälle (jonka hän oli siivonnut ensitöikseen kaikista työasioistaan tajuttuaan Rabastanin teot) ja nousi. Hän käveli paljain varpasin keittiön kautta eteiseen. Hän katsahti ikkunasta ja kukas muu siellä nyt olikaan kuin tuttuakin tutumpi kuolonsyöjä. Pieni ärtymys nousi pintaan, mutta se tuntui samassa hukkuvan jonkin pienen hätäännyksen ja onnen sekaisen tunteen alle.
Leticia avasi oven lukosta ja avasi sen rakosilleen tuijottaen itse siitä välistä. Mitä hän edes voisi sanoa Rabastanille? Hän ei edes tiennyt halusiko nähdä tuota vai ei.. Saatika lähteä toisen kanssa mihinkään.
"Sori, ehdin viedä kaikki paperit takaisin työhuoneeseeni," hän sanoi muka-pahoittelevalla äänellä, "sinun täytyy seuraavaksi murtautua ministeriöön jos niitä haluat selailla." Pieni omantunnon kolahdus käväisi Letician sanoessa nuo sanat, muttei nainen siihen mitenkään reagoinut.

Rabastan toivoi ,ettei rutustaisi kukkasten varsia aivan lyttyyn siinä odotellessaan oven avautumista. Tuskin Leticia ketään muutakaan odotti ja ei varmaan ollut vaikea arvata kuka tuon oven takana taas norkoili, mutta Rabastan toivoi tuon edes avaavan oven vaikka suostuisikaan lähtemään enää minnekkään. Hänen kämppänsä ei kaivannut enää yhtään enempää kuolleita liljoja. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkee ovi kuitenkin aukesi hiukan raolleen ja siinä samassa mies iski vapaan kätensä vasten oven reunaa jotte nainen ei sitä kiinni ainakaan vetäisi. Hän saisi kyllä pidettyä oven auki sillä yhdelläkin kädellä jos tuo koittaisi kiskoa oven kiinni hänen nenänsä edestä.

Letician tervehdys oli oikein iloinen muitutus hänen mokailiustaan ja tuo sanoi jättäneensä paperinsa töihin ja saadakseen ne Raban tarvitsisi murtautua ministeriöön. Rabastan sivuutti moiset letkautukset olankohautuksella. Hän ei nyt takertuisi moisiin koska oli kyllä osannut varautua siihen, että Leticia ei aivan heti unohtaisi mitä hän oli mennyt tekemään. Ei vaikka hän siinä polvillaan anteeksi pyytelisi.
"Sun takias mä täällä olen en niiden", mies sanoi ja väänsi ovea auki enemmän eikä voinut kuin hymyillä huomatessaan ettei Leticia ollut selvästikkään miettinyt lähtevänsä sinä iltana minnekkään.
"Ollaanko me menossa lenkille.. jos se on sitä mitä sä haluat niin kyllähän se mulle sopii.. en vaan oikein varautunut siihen", mies sanoi viitaten naisen sen hetkiseen asuun. Jos totta puhuttiin hänen oli vaikea edes kuvitella se nainen mihinkään hienompaan.. Leticia tuntui aina pukeutuvan kovin rennosti ja se kyllä sopi naiselle.. tuo oli näyttänyt oikein hyvältä silloin juuri heränneenäkin.

" Äh.. tässä.. ennen kuin ne kuolevat mun näpeissäni. Pieni anteeksipyyntö", Rabastan äkkiä muisti kukkansa ja veti valkoiset lilajt selkänsä takaa esiin ojentaen niitä Leticialle. Jostain kummallisesta syystä moinen pikkuseikka oli mainittu niissä tiedoissa naisesta ja Rabastan oli päättänyt käyttää sitä hyödyksi nyt. Rabastan lisäsi kukkasten takaa etteivät ne olleet täydellisiä.. mutta ei hän ollut ehtinyt harjoittelemaan tarpeeksi saadakseen aikaiseksi niitä kukkakauppojen täydellisiä liljoja.

Leticia katsahti Rabastanin kättä, joka oli ilmestynyt hänen ovensa reunaan ja siirsi sitten katseensa itse mieheen. Toinen ilmoitti olevansa siellä vain ja ainoastaan Letician itsensä takia eikä papereiden, mikä oli sinänsä odotettavissakin. Olihan Rabastan sanonut vähän samaan suuntaan jo muutamaan otteeseen. Liekö tämäkään sanominen yhtään sen luotettavampi kuin mikään aikaisemmistakaan. Leticia kohauttikin molempia kulmiaan ilmeellä 'niin vissiin' toisen sanoessa niin.
Rabastanin kysyessä lenkille lähdöstä, Leticia hymähti pienesti katsastaen nyt toisen pukeutumisen. Toinen oli ilmeisesti joko kaivanut hyvin säilyneet vanhat juhlavammat vaatteet esiin tai sitten toinen oli juossut pitkin jästikauppoja kuluneen viikon. Kuitenkin toinen oli pukeutunut siistimmin kuin koskaan aikaisemmin Letician näkemyksen mukaan. Oli toinen kai ajanut partansakin. Sen sijaan että Leticia olisi tajunnut piikitellä toista siitä ettei uskoisi tämän pysyvän hänen perässään jos lenkille lähdettäisiin kiitos Azkabanin, Letician päähän pälkähtikin ajatus siitä mitä ihmettä hän laittaisi päälleen. Mikäli nyt siis lähti yhtään mihinkään.
Rabastan kampesi oven enemmän auki eikä Leticia viitsinyt liiemmin vastustellakaan. Oven auetessa enemmän, Leticia risti kätensä syliinsä ja katseli nyt Rabastania paino toiselle jalalle laskettuna. Äkkiä mies yllätti jälleen kerran positiivisesti tuoden selkänsä takaa nipun valkoisia liljoja, jotka toinen ojensi Leticialle anteeksipyyntönä. Ei sille mitään voinut vaikka kuinka tappeli vastaan. Leticia hymyili ja otti kukat katsellen niitä hetken. Rabastan totesi etteivät ne olleet täydellisiä, mutta tuo seikka ei oikeastaan häirinnyt Leticiaa. Hän ei viitsinyt kysyä mistä toinen tiesi hänen pitävän nimenomaa valkoisista liljoista, koska pelkäsi että siitä seuraisi taas yksi riita. Eikä hän nyt jaksanut riidellä.. eikä ehtinytkään.
"No.. No kiitos," Leticia sanoi hymyillen Rabastanille, "äh.. Tule sisään sieltä. Lämpö karkaa.." Leticia viittoi Rabastanin sisään ja sulki oven heidän perässään. Sitten hän asteli keittiöön ja kaivoi yhdestä kaapista maljakon. Täytettyään sen vedellä, hän asetteli liljat maljakkoon ja maljakon keittiön pöydälle.
"Tuota," Leticia katsahti olkkariin ja sitten Rabastaniin tuntien itsensä tyhmäksi.
"Tee olosi kotoisaksi, mulla menee hetki," hän sanoi, "pitää käydä varmaan vaihtamassa vaatteet ja jotain.. Lenkille ehtii myöhemminkin." Sen sanottuaan hän asteli ripeästi yläkertaan vieviin portaisiin ja melkein puolijuoksua harppoi ne kaksi kerrallaan ylös. Että hän oli tyhmä! Olisi hän nyt voinut varautua edes jotenkin siihen että edes joku hakisi hänet ulos ystävänpäivänä. Mutta ei..

Leticia painoi ensitöikseen vaatekaapilleen ja alkoi kaivella sen hallittua kaaostilaa pikaisesti. Jotakin päälle pistettävääää.. Jotakin mikä ehkä matsaisi sen kanssa, mitä Rabastanilla oli päällään. Ei siis liian arkipäiväistä, muttei liian hienoakaan.. Äh!
Lopulta etsittyään hetken, Leticia löysi tummanvihreän, olkaimettoman mekon. Hän katseli sitä hetken punniten ja heitti sitten sängyn päälle. Sauvan heilautuksella hän sai mekkonsa suoraksi kaikista rypyistä ja heitti sen sitten ylleen. Paksut sukkahousut saisivat luvan pitää kylmän ainakin jossain määtin poissa.. Ja olihan hänellä hänen saapikkaansa.
Leticia vetäisi mustat, polviin asti ulottuvat saapikkaansa jalkaansa ja meni katsastamaan itseään peilistä. Ihan kelpo.
Sitten hän kopisteli yläkerran kylppäriin ja repi hainhampaan hiuksistaan. Pikainen harjaus ja.. Nyt ei ollut aikaa muuhun.. Sauvalla kihartuvat hiukset hieman kurinalaisemmiksi kiharoiksi. Ei liikaa, muttei niinkään että ne näyttivät pelkästään harjatuilta. Tämän jälkeen hän vetäisi pikaisen meikin naamaansa kiroten samaan aikaan sitä ettei ollut alkanut tähän hommaan kaksi tuntia sitten..
Lopulta, loihdittuaan kasvoilleen kevyen iltameikin, hän palasi takaisin makuuhuoneeseensa ja katsahti jälleen kokovartalopeiliin. No, tämä saisi nyt kelvata. Hän nappasi sängynpäädystään vielä polviin saakka ulottuvan takkinsa, naulakossa roikkuvan laukkunsa (johon hän tunki rahapussinsa, pelin ja muutamia meikkejä) ja tämän jälkeen hän palasi alakertaan.
Letty katsahti keittiön kelloa heti päästyään alas ja totesi että oli varmasti tehnyt muodonmuutoksensa ennätysnopeasti..

Kukat lopulta olivat ne mitkä saivat Letician ilmeen muuttumaan ja naisenkin leppymään. Hassua miten kukkasilla oli semmoinen vaikutus naisiin, mutta onneksi oli .. ne kun olivat hänet pelasteet nyt ja olihan hän nyt niiden eteen vaivaakin. Leticia päästi hänet lopulta ihan sisääkin ja mies asteli tyytyväisenä sieltä ulkoilmasta sisälle vaikka sää ei mikään kovin kylmä onneksi sinä iltana ollut. Rabastan jäi eteiseen seisomaan ja kuuli miten Leticia keittiössä antoi hänen tuomilleen kukille vettä. Täällä ne olivat hyvissä käsissä ja varmasti tyytyväisiä. Letician palattua takaisin tuo käski hänen tehdä olonsa kotoisaksi sillä välin kun nainen kävisi vaihtamassa parempaa vaatetta päälleen. He kuulemma ehtisiv'ät lenkille toistekkin."Muistan tuon sitten.. että turha luulla että tämä on viimeinen kerta kun nähdään", mies heti takertui tuon kommenttiin vaikka hän tiennyt miten hauskaa heidän juoksulenkkinsä tulisi olemaan. Varmaan se päätyisi siihen, että hän hengästyisi jo puolessa välissä matkaa ja Leticia joutui jatkaamaan ilmän häntä loppu reissun.

Rabastan asteli olohuoneen puolelle Letician mentyä ja lysähti istumaan sohvalle. Paperit oli siivottu pois niin kuin Leticia oli maininnutkin mutta ei mies olisi niillä enää mitään tehnytkään. Hän oli niistä jo saanut sen mitä halusi ja ehkä olisi parempi olla miettimättä sinä yönä Voldemortia ja tuon antamaa tehtävää. Kai hänkin ansaitsi vapaata välillä vaikka niin koitti miellyttää herraansa joka hetki. Tänään hän voisi miellyttää ihan toista ihmistä. Toisin kuin viimeksi Letician luonna ollessaan Rababastan ei tällä kertaa kierrellyt tutkimassa paikkoja jo senkin takia ettei Leticia saisi mitään väärää käsitystä jos sattuisi paikalle. Olisi kyllä ollut ihan kiva käydä tarkemmin tutkimassa mitä tuon kirjahyllyssä oli.. vaikka Rabastan kirjoja pahemmin lukenutkaan.
Leticialla ei mennyt taaskaan kauaa laittautumisessaan vaikka tällä kertaa nainen oli nähnyt selvästi enemmän vaivaakin itsensä eteen. Rabastan nousi ylös sohvalta jo kuullessaan rappusista askelia ja se näky minkä tuo kohtasi Letician saapuessa paikalle sai miehen haukkomaan henkeään. Nainen oli todella upea näky vihreässä mekossa ja saapikkaissaan eikä Rabastan ollut voinut hurjimmissa kuvitelmissaankaan kuvitella mitään sellaista Letician ylle totuttuaan näkemään tuon vain topeissa ja tukka sekaisin. " Vau..", mies henkäisi lopulta ja asteli lähemmäs pieni hymy kasvoilaan.
"Näytät upealta"

Leticia naurahti pienesti Rabastanin asteltua eteiseen ja tämän kehuttua hänen ulkonäköään. Tytöistä oli aina kiva kuulla posiitivia juttuja tuolta saralta vaikka kuinka yrittivätkin esittää vähemmän tyttömäistä. Niinkuin Leticia yleensä pukeutuessaan rentoihin toppeihin ja lökähousuihin. Hän oikeastaan melkein vihasi sitä kun joihinkin oikeudenkäynteihin piti pukeutua johonkin jakkupukuun.. Siksi hän kapinoi yleensä viimeiseen saakka sellaista vastaan vaikka joutuikin yleensä myöntymään.
"Noh, pitäähän sitä nyt kerran vuodessa laittatua," Leticia naurahti pöyhien hieman tukkaansa. Mitähän näissä tälläisissä tilanteissa pitäisi oikein sanoa? Olihan Leticia treffeillä käynyt useampaankin otteeseen elämänsä aikana, mutta jotenkin aina nämä alkumetrit tuntuivat vaikeilta kun ei tiennyt mitä sanoa.. Riippumatta lainkaan edes ihmisestä.
"Noh.. Sammutan valot niin mennään sitten?" Leticia päätti lopulta. Koska eteinen ei kuitenkaan ollut mikään neliömetrien ihme, Leticia joutui kulkemaan sivuttain Rabastanin ohi päästäkseen keittiöön ja sitä kautta olohuoneen valokatkaisijalle.

Leticia sammutti takassa roihuvan tulen sauvan heilautuksella, laittoi kirjansa takaisin hyllyyn ja nappasi vielä kesken jääneen kaakaonsa viedäkseen sen keittiöön. Hän katsahti vielä olohuonetta, sammutti valot ja vei kupin keittiöön. Hän heitti kaakaot viemäriin, huuhtaisi kupin pikaisesti ja katsahti vielä ympärilleen kuin olisi pitemmällekin reissulle lähdössä. Tavallaanhan hän olikin. Katseen kohdatessa kukkaset, hän hymyili vielä pienesti. Sitten hän asteli takaisin Rabastanin luo eteiseen.
"Noniin, sittenkö mennään?" hän kysyi vetäen samalla takkiaan ylleen.

Leticia sanoi sammuttavansa vielä valot ja sitten he voisivat mennä. Naisen livahtaessa sivuttain siitä hänen ohitseen mies antoi katseensa seurata tuota aina siihen asti kunnes nainen oli kadonnut keittiöön. Tuota oli okein ilo katsella ja Rabastan toivoi ettei tämä nyt menisi liiaksi tuijotteluksi hänen osaltaan. Mitä hän itselleen voi kun harvemmin tuli tilaisuutta hänen olla tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Muun kuin niiden muutaman naispuolisen kuolonsyöjän, mutta harvemmin noiden muisti olevan edes naisia. Rabastan asteli jo odottamaan ulko-oven luokse eikä tuon tarvinnut kauaa yksikseen seisoa kun talo pian jo oli pimeänä ja Leticia liittyi hänen seuraansa.

Rabastan nyökkäsi Letician kysymykselle ja avasi oven naiselle jotta tuo pääsisi ulos ja tuli itse perästä. Hän lähti astelemaan tietä pitkin hiukan kauemmas asutuksesta ja totesi ettei sää voinut olla parempi. Se tosiaan oli semmoinen kuin hän oli toivonutkin silloin kun oli naista ulos pyytänyt. Kirkas ja kaunis. Tien päässä Rabastan kuitenkin pysähtyi sammuneen katulampun alle ja kääntyi Letician puoleen. Mies veti käden taskustaan ja ojensi sitä naiselle kehottaen tuota tarttumaan siihen.

"Haluan näyttää sulle jotakin", mies sanoi katse pidettynä ojennetussa kädessään hetken ennen kuin kohotti sen taas Leticiaan. Rabastanin oli ollut vaikea keksiä mitään ,mutta lopulta tuo oli päättänyt minne naisen veisi ja saattoi vain toivoa että nainen pitäisi hänen ideastaan.

Rabastan avasi ulko-oven ja Leticia asteli ulos toinen perässään yhä napitellen takkinsa viimeisiä nappeja kiinni. Hän katsahti Rabastania tämän sulkiessa oven perässään ja kuuli tutun naksahduksen, joka kertoi oven menneen lukkoon.
Leticia lähti astelemaan Rabastanin vierellä katua pitkin tietämättä oikein edes mihin tuo oli häntä viemässä mutta kaipa tuolla jokin suunnitelma oli. Ainakin määrätietoisesti häntä ainakin vietiin jos ei muuta. Yö oli nätti, ehkä turhankin nätti jos sellaista voi olla. Pieni pakkanen, muttei kuitenkaan liiallinen. Sellainen kuitenkin että mikäli jästien ajoneuvoista lähteneet saasteet eivät olisi pilanneet valkeaa lunta, pakkanen yhdessä kuun ja tähtien kanssa olisi saanut hanget kimaltelemaan.
Äkkiä Rabastan pysähtyi kadun päähän ja Leticia pysähtyi katsoen tuota hetken kuin kysyen miksi pysähdyttiin. Rabastan kuitenkin ojensi toiselle kättä ja sanoi haluavansa näyttää hänelle jotakin. Leticia vilkaisi kättä toisen ojennettua sen ja toisen puhuessa hän käänsi katseensa tämän kasvoihin. Siinä oli taas se ei-kuolonsyöjä-Rabastan. Leticia hymyili pienesti, ehkä jopa hieman ujosti ja tarttui toisen ojennettuun käteen puristaen sitä pienesti.

Letician tartuttua Rabastan käteen mies astui hiukan lähemmäs ennen kuin kaikkoontui Leticia mukanaan siltä naisen kotikadulta jonnekkin paljon kauemmas kuin Leticia ehkä osasi odottaa. He ilmestyivät aika varomattomasti jonkin vanhan rakennuksen eteen ja Rabastan oitis tarkisti ettei kukaan vain ollut nähnyt heidän paikalle tupsahtamistaan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt vaikka jostain kyllä kuului iloista musiikkia ja läheisen kuppilan ikkunoista hohkasi valoa.
"Täällä mä vartuin", mies sanoi ja käänsi katseensa Leticiaan samalla kun viittoili kylän suuntamille. Leticia oli sanonut halunneensa tietää kuka hän oikeasti oli ja vaikka Rabastan ei sitä oikeaa itseään oikein kenellekkään halunnut paljastaa hän oli päättänyt tehdä poikkeuksen. Kylä ei ollut mikään kovin iso, mutta siksi se olikin ollut mukava paikka varttua. Puhdasveriselle jästejä vihaavalle perheelle moinen asuinpaikka kyllä oli ehkä outo valinta eikä Raba ollut koskaan vaivautunut kysymään miksi vanhemmat olivat siellä ylipäätänsä asuneet.

Rabastan päästi lopulta irti Letician kädestä ja kertoi halunneensa tuoda naisen tänne.. koska tuo oli sanonut halunneensa tietää kuka Rabastan oli oikeasti.
" Ja mistä paremmin aloittaa kuin täältä..", tuo naurahti ja katseli ympärilleen hiukan uudestaan nähdäkseen missä päin he oikein olivat. Hän ei ollut koskaan käynyt kotikylässään sen jälkeen kun he olivt sieltä muuttaneet Lontooseen koska ollut kokenut moista tarpeelliseksi. Siellä hän kuitenkin nyt oli ja miehellä oli kyllä sieltä paljon hyviä muistoja koskien lapsuuttaan.

Letician tartuttua Rabastanin käteen, mies astui hieman lähemmäs häntä ja Leticia kohotti katseensa toisen kasvoihin jottein tuijottelisi tyhmänä tämän rintakehää. Samassa Rabastan kaikkoontui vetäisten Letician mukaansa. Leticia oli jo tottunut aikain saatossa ilmiintymään, muttei hän vieläkään tykännyt siitä rutistumisen tunteesta minkä se sai aikaan. Onneksi ilmiintyminen oli kuitenkin nopeaa huolimatta siitä, kuinka pitkä välimatka oli.
Niinpä, ennen kuin sitä ehti edes ajattelemaan, he tupsahtivat johonkin ja Leticia avasi silmänsä. Paikka oli hänelle aivan tuntematon. Hän astui askeleen kauemmas Rabastanista ja katseli ympärilleen. Rabastan kertoi asuneensa niillä kulmilla pienenä, mikä sai Letician hieman yllättymään. Jos hän olisi yhtään mitään odottanut siltä illalta niin ei ainakaan tätä.
Hetken siinä seistyään, Rabastan selitti kuinka hän oli halunnut tuoda Lettyn tänne koska tämä oli halunnut oppia tuntemaan hänet. Niiden sanojen myötä Rabastan irrotti otteensa Letician kädestä.
"Ai.. Missä me siis ollaan?" Leticia kysyi naurahtaen ja katsellen ympärilleen. Paikka näytti sellaiselta perinteiseltä, brittiläiseltä kylältä mutta eihän Leticia sellaisissa ollut käynyt kuin muutamia kertoja saatika muistanut mitään mahdollisia maamerkkejä mitä missäkin oli. Tuskin hän siinä kylässä kuitenkaan oli aikaisemmin käynyt, koska se nyt olisi jo hullu sattuma.

Vaikka Leticia olikin kasvanut ja elänyt pelkästään kaupungissa koko elämänsä, hän jossain määrin tykkäsi kuitenkin maalaiselämästä. Oli ehkä joskus haaveillutkin muuttavansa pois Lontoosta, muttei koskaan sitten ollut saanut aikaseksi. Ehkä koska työpaikka oli siellä tai vähintäänkin koska perhe asui kuitenkin Lontoossa. Eihän tuo noidalle mikään syy ollut kun hän osasi ilmiintyä, mutta.. kävi paremman syyn puutteessa.
Se kylä oli kyllä kaunis, lähinnä se muistutti Leticiaa jostakin joulukortista ilman niitä älyttömiä joulukoristeita.
"No.. missä päin te sitten perheesi kanssa asuitte?" Leticia kysyi osoittaakseen olevansa kiinnostunut ja viritelläkseen myös jonkinlaista keskustelua. Hiljaisuus oli kaunista, muttei ehkä tälläisissä tilanteissa.

" Länsi- Englannissa.. tarkemmin jos haluat tietää niin kylässä nimeltä Coleford", Rabastan kertoi Letician udeltua missä päin he olivat. Ehkä nimi ja suunta kertoivat naiselle hiukan missä päin Englantia he olivat. Mies uppoutui hetkeksi kuuntelemaan jostain kauermpaa tulevaa musiikkia mietti miten he varmaan näyttivät kauhean tälläytyneiltä ja selvästi ulkopaikkakuntalaisilta.
"Missäkö asuttiin?", mies toisti Letician kysymyksen ja kääntyi naisen puoleen. Tuo kysymys oli ollut odotettavissa ja ei häntä oikeastaan haitannut jos nyt esittelisi vanhan kotitalonsa tuolle joten mies viittoi naisen seuraamaan samalla kun asteli kadulle jota vierusti kaiken moiset liikkeet joista osa oli varmasti asuin talojakin.

Rabastan johdatti heidät kadun päähän ja heidän tultuaan sen paikan kohdalle josta musiikki oli kuulunut mies kääntyi ja eteen aukeni tie joka vietti kohti kylän takana siintävää metsää.
" Tuo tuolla on.. Deanin metsä", mies esitteli samalla kun lähti uutta tietä pitkin kohti taloja jotka olivat huomattavasti hienompia ja suurempia kuin keskusttassa olleet rakennukset. Tietä ei oltu kovin hyvin valaistu ja Rabastanilla käbi mielessä mahtoikohan kukaan enää edes asua niissä taloissa.
Lopulta Raba pysähtyi tumman talon luokse jonka ikkunoissa ei palanut valot, mutta ei se asumattonmalta näyttänyt.
" Tässä.."

Rabastan selitti että he olivat jossain päin Länsi-Englantia, mutta ei kylän nimi kyllä sanonut Leticialle mitään. Ehkä sen olisi pitänyt tai ehkä ei. Toisaalta hänen oli ehkä hyvä tietää että Rabastan oli syntynyt Colefordissa.
Letician kysyttyä missä päin Rabastan oli perheineen asunut, Rabastan lähti ohjaamaan häntä katua pitkin hieman syrjemmälle kylän keskustasta.
Jonkin he vain kävelivät syvässä hiljaisuudessa ja Leticia oli kuin mikäkin turistikuningatar. Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen kävellessään Rabastanin vierellä. Putiikkeja oli varmaan yhtä useita kuin Lontoon katujen varsillakin, mutta jotenkin ne tuntuivat kiinnostavammilta kuin Lontoon putiikit yhteensä. Hänen täytyisi tulla tänne joskus arkipäivänä ja jos vaikka päiväsaikaan.
Huolimatta kaikesta siitä näkemisestä ja kävelystä, kylmyys alkoi hiippailemaan lähinnä Letician sääriin muttei nainen sitä ääneen sanonut. Eikä hän oikeastaan edes kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, koska huomio oli jossakin aivan muualla. Jonkin aikaa käveltyään Rabastan lopulta kertoi että lähimetsä oli joku Deanin metsä ja tuosta Letty sentäs oli joskus kuullut. Tosin ohimennen, mutta kuitenkin.
Hetken vielä jatkettuaan matkaansa kylän laitamia pitkin, katulamput ja muutkin valot alkoivat loppua. Leticia katseli ympärilleen hämärässä ja nyt kun ei ollut enää sen kummempia mielenkiinnon kohteita, Leticia alkoi huomioimaan tuon pienen pakkasenkin paremmin.
Lopulta he pysähtyivät jonkun suuren, pimeän talon eteen ja jo ennen kuin Rabastan ehti esitelläkään, Leticia hoksasi että kyseessä oli nyt se Lestrangejen talo. Hän oli oikeastaan odottanutkin jotain suurempaa taloa, joten se ei tullut yllätyksenä. Talon puutarhasta päätellen talossa asuttiin edelleen, mutta.. ei kai kukaan Lestrangeista?
"Se on hieno," Leticia sanoi katsahtaen Rabastania, "tiedätkö kuka tässä nykyään asuu?" Jos he nyt olivat Bellatrixin ja Rodolphuksen talon edessä niin Leticia lähtisi ja kovaa pois muksittuaan hieman Rabastania ohimennessään. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ollut tarpeellista.

Rabastan katseli taloa ja sen pihaa ja pysyti hyvin näkemään itsens juoksemassa pitkin puutarha. Hän oli todella tykännyt asua täällä vaikka lähimain ei muite velhoperheitä ollutkaan. Rodolphuksen seura oli riittänyt.
"Ei.. en tiedä", mies vastasi katse edelleen talossa jotenkin toivoi,että olisi voinut sanoa talon vielä kuuluvan heidän suvulleen.
"Harmi kyllä ei kenellekkään meidän suvusta.. tämä on mukavaa seutua ja olisi ollut mukava vaikka periä tämä sitten kun vanhemmista aika jättää", mies naurahti ja käänsi selkänsä talolle kuitenkin vielä hiukan haikeasti vilkaisi taakseen ja lisäsi että näin rauhallisessa paikassa oli ollut hyvä varttua.

Mies otti jo pari askelta pois talolta ja ehdotti jos he lähtisivät takaisin päin ja etsiytyisivät sisätiloihin. Se nälkäkin teki hiukan tuloaan joten siksi miehellä oli enemmän kiire takaisin kylään kuin kylmyys. Täältä ei ehkä löytäisi mitään viiden tähden ravintolaa, mutta varmasti jokin kodikas paikka odotti heitä hyvän ruuan kanssa. "Jos haluat tietää jotain.. mitä vaan niin kysy", Rabastan sanoi siinä kävellessään ja haroi hiukan hiuksiaan. Ehkei hän ihan kaikkeen mielellään vastaisi mitä Leticia ehkä keksisi kysyä, mutta aikoi tänään olla mieliksi tuolle ja vastata niin todenmukaisesti kaikkeen kun vain voisi.. kunhan ei vastaamalla aiheuttaisi mitään harmia itselleen taikka niille keille semmoisia ei kaivannut. Heidän päästyään takaisin sille kauppakadulle Rabastan pysähtyi sen lähimmän ja äänekkäimmän paikan eteen katselemaan ruokalistaa sen ulkopuolella. Valikoimaa oli eivätkä hinnatkaan olleet mitkään päätä huimaavia.
"Kaipaatko jotain rauhallisempaa paikkaa vai mennäänkö..?"

Leticia kuunteli taloa katsellen Rabastanin selitettyä hieman talosta. Pieni huojennus kulki hänen lävitseen toisen sanoessa ettei talo kuulunut enää hänen suvulleen, joten ei ainakaan Bellatrix juoksisi heitä nirhimään. Toisaalta Rabastanin puhuttua jotenkin niin nätisti talosta, Leticiakin koki olonsa hieman haikeaksi. Olisihan se toisaalta varmasti ollut mukavaa jos talo olisi ollut edelleen hänen sukunsa. Jos asiat olisivat olleet toisin niin ehkä he olisivat käyneet sisälläkin mikäli talo olisi kuulunut suvulle.. eikä suku olisi vilissyt kuolonsyöjiä.
He lähtivät kävelemään takaisin kylälle päin ja Rabastan sanoi että Leticia saisi kysyä mitä halusi. Tytöstä tuo lausahdus oli hieman omituinen, mutta hän nyökkäili hyväksyvästi.
"Samat sanat sille suunnalle," Leticia sanoi naurahtaen.
"No tuota.." Leticia aloitti miettien edelleen Rabastanin vanhempia. Hän tiesi tuon isästä jonkin verran, mutta äidistä hän tuskin oli kuullutkaan.
"Missä sun vanhemmat nykyään sitten asuu kerran ei täällä enää?" hän kysyikin katsahtaen Rabastania. Häntä hieman pelotti tuo kysymys koska viimeksi kun he olivat puhuneet Rabastanin perheenjäsenistä niin hän oli itse kilahtanut pahimman kerran. Hän ei haluaisi ajaa hyvin alkanutta iltaa siihen tilanteeseen uudestaan.
Sitäpaitsi kuva Rabastanista leikkimässä Hughin kanssa palasi yllättäen hänen mieleensä ja sen myötä kuva pienestä Rabastanista leikkimässä tuon äskeisen talon pihassa. Mielikuvien myötä hän muisti myös sen valokuvakeskustelun ja päätti että nyt kun tästä illasta selvittäisiin niin hän painelisi Alisonille (huolimatta sen kyläreissun tuomista kysymyksistä) ja alkaisi tutkia toisen valokuvia.

Palattuaan takaisin kylän hälinään, Rabastan jäi tutkimaan jotakin ruokalistaa. Leticia katsahti toista ja laski katseensa itsekin listalle. Listalla oli aika laaja valikoima erilaisia sapuskoja, mutta Leticia pisti merkille kaksi asiaa. Ensinäkin paikka oli jästikuppila, joten jästirahalle tulisi käyttöä. Toisekseen hinnat näyttivät aika korkeilta.
Kuitenkin Rabastanin kysyttyä menisivätkö he sisälle vai etsisivätkö rauhaisamman paikan, Leticia nyökkäili hyväksyvästi. Ehkei olisi reilua antaa Rabastanin maksaa kaikkea, joten hän voisi ehkä yrittää itsekin maksaa vaikka sitten oman ateriansa jos ei muuta. Olihan hänellä jästirahaa käytössä koska osti suurimman osan vaatteistaan jästikaupoista.
Astuttuaan sisään, vastaan leijaili ensimmäisenä jokseenkin herkullinen ruuan tuoksu ja baaritiskin takana oleva mies jo viittilöi heitä luokseen iloisesti hymyillen ja kohteliaana. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, tuo baarimikko oli jo ohjannut heidät syrjäiseen kahden hengen pöytään ja auttanut takin pois Leticialta. Letty kiitti toista naurahtaen ja katsahti Rabastania. No, ainakin palvelu pelasi jos ei muuta. Baarimikko auttoi Letician vielä istumaan ja ojensi sitten heille ruokalistat. Sen tehtyään mies katosi antaen heille hieman rauhaa tutkia ruokalistoja.
"Noh.. Tässä kohtaa pitäisi varmaan sitten kysyä että mikä on lempiruoka?" Letty sanoi katsahtaen Rabastania hymyillen ja samalla ruokalistaa tutkien. Kerran tuo käski kysellä niin kyseltiin sitten.

Leticia esittikin ensinmäisen kysymyksensä siinä heidän kävellessään ja onneksi se ei ollut mikään kovin paha kysymys edes. Rabastan kuitenkin jännitystä ylläpitääkseen ei heti vastannut tuolle. Hän ei voisi tarkkaa sijaintia naiselle kuitenkaan kertoa vaikka tuo miten haluaisi.
"Lontoossa", mies tyytyi vastaamaan ja soi naiselle pienen hymyn kuin kertoakseen ,ettei tuo saisi mitään osoitetta hänestä ulos. Vaikka hän nyt tiesikin sekä Letician osoitteen että tuon siskon ja tuo ei tiennyt edes missä päin Lontoota hän asusteli niin ei hän silti halunnut paljastaa vanhempiensa tarkkaa olin paikkaa.

Rabastan asteli sisälle Letician nyökättyä ja nopean palvelun ansiosta heitä oltiin heti palvelemassa ja johdattassa pöytään. Oli outoa että oli edes vapaata pöytää enää kun ensi vilkaisulla paikka oli näyttänyt todella täydeltä, mutta heille löytyi kuitenkin mukava kahden hengen pöytä. Heidän molempien päästyä istumaan, Leticia baarimikon ystävällisellä avustuksella tuo ojensi heille ruokalistat ja jätti sitten rauhassa päättämään mitä he halusivat syödä. Raba avasi ruokalistan ja tutki sitä nyt hiukan paremmin.. ulkona tuo oli vain nopeasti vilkaissut ja lähinnä vain hintoja.
"Lempi ruoka?", Rabastan kohotti katseensa ruokalistasta kuullessaan naisen seuraavan kysymyksen. Se oli ollut aika yllättävä kun Raba oli odottanut lähinnä samankaltaisia kysymyksiä kuin se ensinmäinenkin. Hän laski katseensa takaisin listaan ja sanoi pitävänsä linnuista ja sen sanottuaan kiireesti lisäsi ettei kuitenkaan ollut koskaan syönyt pöllöjä! Mitään erityistä ruokaa mies ei osannut nimeltä mainita koska hän lähinnä söi mitä tahansa ja mitään erityistä lempi ruokaa ollut ehtinyt muodostumaan. Mies laskikin listansa ja päätti syövänsä kanaa

Rabastan antoi hyvin ympärpyöreän vastauksen Letician udeltua toisen vanhempien asuinpaikkaa hymyillen sitten merkitsevästi. Leticia hymyili takaisin. Oikeastaan ei hän mitään tarkkaa osoitetta ollut halunnutkaan tietää. Lähinnä sen asuivatko nuo juurikin Lontoossa vai jossakin samankaltaisessa kylässä. Ellei vastaus olisi ollut jotakuinkin ilmiselvä niin Leticia olisi varmaankin kysynyt seuraavaksi miksi nuo muuttivat pois täältä.. Tosin. Voisihan sen kysyä kuitenkin koska eihän kuolonsyöjyys tarkoittanut ettei voinut asua muualla kuin Lontoossa.

Leticia naurahti hieman jääden hymyilemään toisen vastattua syövänsä mieluiten lintuja. Jotenkin Rabastan oli vielä arvannut että Letician mieleen oli väkisinkin noussut kuva pöllöistä. Toisen sutkautus oli siis ollut vähintäänkin hauska.
"No hyvä.." Leticia sanoi naureskellen, "tosin.. Pitäisikö tässä nyt pelätä pöllöni puolesta jos vaikka uteliaisuutesi kyseisen lajin makua kohtaan herää?" Leticia katsahti Rabastania merkitsevästi virnistellen.
Hetken kuluttua se baarimikko palasi udellen mitä pariskunnalle saisi olla. Leticia ei viitsinyt vaivautua selittämään toiselle ettei tässä mistään moisesta ollut kyse. Olihan nyt ystävänpäivä eikä hän varmaan ihan heti tähän ravintolaan takaisin tulisi. Luulkoon tuokin nyt sitten mitä luuli.
"Tuota, minä otan lohta ja sen kanssa kermaperunat," Leticia sanoi hymyillen baarimikolle ja ojensi menun takaisin toiselle. Rabastanin annettua oman tilauksensa, baarimikko kysyi vielä mitä juomia heille saisi olla. Tässä välissä Leticia siirsi kysyvän katseensa Rabastaniin, koska yleensä hänen seuralaisensa olivat päättäneet juomat (juurikin koska yleensä miehet maksoivat).

Rabastan pudisti nauraen päätään ja lupasi jättää Letician pöllöt kyllä rauhaan. Hän kyllä tiesi jo ettei tuon kanssa kannattanut alkaa leikkimään ja jos hän nyt kävisi haukkaamassa palasen pöllön koipea hän saisi varmaan kokea enemmänkin tuskaa kuin vain yhden lyönnin.
Juomisen tullessa puheeksi Leticia käänsi katseensa Rabastaniin ja hetken mies katseli takaisin kunnes tajusi, että hänen pitäisi tai siis hän voisi moisen päättää! Nopeasti hän käänsi katseensa odottavaan baarimikkoon ja pienen miettimisen jälkeen sanoi vain heidän juovan viiniä.. valkoviiniä. Tuo voisi oman harkintansa mukaan tuoda mitä suositteli. Tietenkin tuo mies alkoi siinä! Paikan päällä kertomaan mitä suositteli ja Rabastan meni aivan hämilleen kun yksikään nimi kertonut mitään hänelle. Ei hän ollut mikään viiniasiantuntija.. hän joikin mielummin tuliviskiä kuin lipitteli viinejä. Mies naurahti hiukan hermostuneesti kuunnellaas suosituksia ja sanoi heidän ottavan sitä mitä tuo oli ensinmäisen' suositellut vaikka ei enää edes muistanut mitä se oli ollut ja lopulta baarimikko poistui heidän pöytänsä viereltä viemään tilausta.

Leticia oli sanonu,että hänkin saisi kysyä mitä mieleen tulisi ja nyt kun heidät oli taas jätetty rauhaan olisi ollut todella hyvä tilaisuus kysyä jotakin toiselta, mutta Rabastan tiennyt mitä. Olihan paljon asioita mitä hänen olisi pitänyt kysyä , mutta ne olivat.. ne olivat asioita joita Voldemort halusi tietää Leticiasta.. ei niinkään hän.

Rabastan tilasi heille valkoviiniä ja tämän jälkeen baarimikko alkoi selittämään suosituksiaan kuin luullen heitä joksikin hienostopariskunnaksi. Leticiaa tilanne alkoi naurattamaan ja vain vaivoin hän sai pidettyä naamansa suhteellisen peruslukemilla. Hän kyllä vilkaisi kerran Rabastania ja huomatessaan tämän olevan yhtä pihalla kuin hänkin, Leticia hymyili hieman toiselle ja keskittyi tämän jälkeen tutkimaan jotakin taulua jottei alkaisi nauramaan. Jos joku olisi jälkikäteen kysynyt häneltä mitä se taulu esitti, ei hänellä olisi ollut mitään käsitystä asiasta. Hän keskittyi enemmänkin pitämään pokkaa kuin siihen mitä taulu piti sisällään.
Lopulta baarimikko lähti ja he jäivät kaksistaan nurkkaansa. Vihdoin Leticia sai henkäistä puolianuraen ja riisti katseensa tuosta mitä mielenkiintoisimmasta taulusta.
"Hyvä valinta," hän kommentoi viiniä edelleen hieman naureskellen. Toivottavast Rabastan tajusi hänen käytöksestään ettei hänellä ollut aavistustakaan viineistä ja että hän vain vitsaili.

Hetken päästä baarimikko kuitenkin toi tilatut viinit kaataen ne suoraan laseihin. Tämän jälkeen tuo mongersi jotakin ilmeisesti ranskaksi. Lettylle tämä tuotti jälleen ongelmia, muttei hän enää viitsinyt tauluun kiinnittää huomiotaan. Baarimikko kuitenkin katosi suhteellisen nopeasti.
"Noh, millekäs kilistetään?" Letty kysyi tarttuen hennosti viinilasiinsa ja katsoen sitten Rabastania kysyvästi.

Leticia kehaisi hänen viini valintaansa, mutta naisen naureskelu paljasti ettei tuo ollut tainnut itsekkään ymmärtää niistä viineistä ja niiden nimistä yhtään mitään. Pian heille se Raban valitsema viini kuskattiinkin ja saattoi vain toivoa, että se olisi edes hyvää. Hän nappasi lasin hyppysiinsä Leticiankin niin tehdessä ja nainen kysyikin mille he kilistelisivät. Hänelle ei oikein mitään tullut mieleen joten ehdotti vain ,että vaikka tälle kummalliselle sattumalle, että he olivat siinä. Kaiken sen jälkeen mitä oli jo ehditty käymään läpi oli ehkä hivenen hassua, että he tosiaan istuivat siinä saman pöydän ääressä. Piti myös muistaa kummankin taustat jotka niin sotivt sitä vastaan, että tässä oltiin sovussa eikä toisten kurkuissa kiinni.
Rabastan kohotti oman lasinsa ja kilisteli sitä Letician viinilasin kanssa ennen kuin kohotti lasin huulilleen ja pääsi maistamaan mitä roskaa oli mennyt heille oikein tilaamaan. Onneksi viini kuitenkin osottautui ihan hyväksi eikä miksikään huonoksi valinnaksi.

Ruokaakaan ei tarvinnut kovin pitkään odottaa vaan pian se samainen kaveri riensi heidän annoksineen paikalle ja laski molempien eteen noiden annokset ja katosi tiehensä toivotettuaan hyvät ruokahalut.
Rabastanilla oli aivan hirveä nälkä, mutta ei tuo voinut vain iskeä hulluna kiinni sapaskaansa ja syödä kuten yleensä vaan oli pakko koittaa käyttäytyä hiukan asiallisemmin. Hassua miten niinkin hyviin pöytätapoihin kasvatettu Rabstann olisi paljon mielummin iskenyt haarukkan keskelle kanaa ja repinyt siitä sitten paloja irti kuin nälkäinen susi.. mielummin kuin pilkkonut sitä nätisti veitsellä ja haarukalla.
"Veitset on ihan turha keksintö", Rabastan sanoi leikatessaan kanastaan lihaa irti.
"Aivan hyvin voi pilkkoa haarukan sivulla.. sitten kun .. jos mulla on lapsia niiden ei tarvii käyttää veistä", mies sanoi hymyili pienesti lautaselleen

Rabastanin ehdotettua malkaa heidän siinä istumiselleen, Leticia nyökkäsi hymyillen. Lasit kilahtivat yhteen ja Leticia vei lasin huulilleen. Hänen näkemyksensä mukaan viini oli hyvinkin erinomaista. Oli hän pahempiakin litkuja joutunut nielemään mukisematta, mutta tämä oli ollut osuva valinta. Onneksi se baarimikko edes tuntui tietävän viineistä jotain.
Ruokien tultua pöytään, Leticia kiitti baarimikkoa hymyillen ja tuo poistui paikalta sen enempää jäämättä turisemaan. Onneksi.

"No pitäähän lapsen nyt oppia käyttämään veistäkin," Leticia sanoi pilkkoen kalastaan palasta, "mitä jos se joutuu vaikka johonkin.. johonkin hienostobileisiin ja siellä pitää käyttää kaikkia niitä kymmentä eri ruokavälinettä eikä se tiedä mitä tehdä." Miksi Leticiasta tuntui että aina kun he olivat Rabastanin kanssa samassa paikassa niin keskusteluun tai muuten vaan tilanteeseen liittyi jotenkin lapsi? Hän ei ollut varmaan kenenkään kanssa puhunut yhtä paljon lapsista kuin Rabastanin.. Tai no ehkä Alisonin kanssa.. Ja äitinsä kanssa. Tai no äiti puhui hänelle lapsista ja hän yritti olla kuulematta. Alisonin kanssa taas oli puhuttu paljonkin tuon odotettua Hughia.
"Missä päin Lontoota sinä muuten asut?" Leticia kysyi hetken päästä, "olisi ehkä reilua että tietäisin missä sinä asut kerran sinäkin tiedät jo.. jo siskonikin asuinpaikan." Se nyt olisi ollut turhan helppoa jos ministeriön papereissa olisi lukenut osoitteetkin kuolonsyöjien kotiin. Sitä Leticia ei kuitenkaan viitsinyt sillä hetkellä ajatella, koska oli päättänyt että pitäisi Rabastania ihan tavallisena pulliaisena eikä kuolonsyöjänä. Ainakin sen illan ajan.

Rabastan vain hiukan naurahti Letician vastatessa hänen letkautukseensa veitsen käytöstä ja käytti sen ajan kun Leticia puhui hyvin hyödyksi tunkemalla kanaa suuhunsa kun tarvinnut vastta vielä mitään mihinkään. Ruoka oli vielpä niin hyvää, että ne käytöstavat meinasivat uudelleen unohtia. Ei mies kokannut itselleen koskaan. Hänellä kun ei vain ollut muka aikaa semmoiseen ja tyytyi siksi vain syömään ulkona aina kun ei homeinen leipä alkoi tulla korvista ulos.

Taisi olla ihan hyvä, että Leticialla oli taas kysymys esitettävänä ettei mies ihan ehtinyt ruokaansa siinä kiskomaan muutamassa minuutissa loppuun. Hän laski haarukan ja veitsen käsistään ja siirsi kätensä viinilasilleen. Rabastan kertoi kyllä missä asui ja aivan osoitteen kanssa toisin kuin vanhmpiensa tapauksessa.
"Ei kuitenkaan kannata tulla käymään.. ymmärräthän, että siellä kuitenkin asuu yksin mies ja valitettavasti kotini ei ole mikään unelma paikka vieraille". mies sanoi, mutta lisäsi että voisi Leticia toki joskus piipahtaa jos nyt välttämättä halusi. Koitti Rabastan perustella tätä asunnon vierailu kelvottomuutta selittää sillä, että hänekkä nyt oli niin kiireinen työ,että ei edes itse oleskellut siellä ellei ollut pakko.
"Ehkä sitä ei kannata sanoa edes asunnoksi.. se voisi olla ehkä.. levähdyspaikka!", Rabastan keksi ja joi hiukan viinistään.

Oli Letician vuoro mättää ruokaa suuhun toisen puhuessa asunnostaan. Tosin ehkä Leticia naisena söi hieman sivistyneemmin ja laittoi vain sen verran ruokaa suuhun kerrallaan että jos häneltä kysyttiin jotain, hän saisi ruuan alas nopeasti vastatakseen. Moinen syöminen oli oikeastaan iskostunut hänen aivoihinsa kiitos ministeriön joidenkin tylsien pippaloiden.
"No.. Ehkä teen joku päivä yllätysvierailun," Leticia vastasi virnistäen, "asunto kun tuppaa kertomaan ihmisestä aika paljon.." Ei Leticia koskaan varmaan kutsumatta Rabastanin luo menisi ellei olisi aivan pakko. Tämä ainoastaan siksi ettei halunnut törmätä tuon ovella mahdollisiin sukulaisiin tai kavereihin.. Mikä olisikaan kamalampaa kuin löytää vaikka eräs McDonnell tuon ovelta? Se sama mies, jonka hän muutamia vuosia takaperin passitti Azkabaniin. Ihme sinänsä ettei Leticiaa pelottanut ylipäätään mikään, koska luulisi että jos kuolonsyöjiä oli paennut Azkabanista niin syyttäjää voisi pelottaa.
Mutta ei, siinä hän istui syömässä yhden asianomaisen kanssa. Onneksi hän ei sentään ollut passittanut Rabastania vankilaan..

"Mä oon asunu koko elämäni Lontoossa," Leticia sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen availlen jälleen keskustelua, "ja vanhempani asuu edelleen siinä samassa talossa, mistä mä aikanani muutin omilleni. Eli ei mitään hurjia muutoksia tässä elämässä." Hän joi hieman lasistaan katsoen Rabastania.
"Kuinka vanha sä olit ku te muutitte pois täältä?" hän kysyi. Kaipa muutto oli joka tapauksessa vaikuttanut tuohon, mutta jos tuo oli ollut kovinkin nuori niin muutto oli saattanut olla vaikeakin.. Kun kaverit ja kaikki jäivät vanhalle paikkakunnalle.

Yllätysvierailu ei kuulostanut kovin mukavalta, mutta eipä hänellä käynyt niitä kutsuttujaakaan vieraita joten mies ei muuta kuin naurahatanut hiukan ja sanoi tuon olevan tervetullut koskavain sinne kaaoksen keskelle. Kämpässä ei tosiaan hänen lisäkseen tainnut kuin satunnaisesti ja tuliviskin lahjonnalla majailla Will ja tuota tuskin oli koskaan kiinnostanut miltä siellä näytti tai ainakaan tuo ollut ääneen mitään sanonut jos ajattelikin hänen pikku läävästään jotain.

Rabastanin oli pakko jopa hiukan miettä vastusta Letician kysyttä kuinka vanha hän oli ollut heidän muuttaessaan Lontooseen. Rabastan muistanut kuin olleensa hyvin nuori ja hyvin paljon vastaan sitä muuttoa. Hän ei olisi millään halunnut lähteä Lontooseen tästä mukavasta pikku kylästä jossa oli hänelle ollut niin paljon tekemistä. Koskaan ei ollut ilmeentynyt tylsää päivää täällä kun taas Lontoossa jossa ei enää voinut juoksennella niin vapaasti.
"Kai mä olin jotain neljän.. viiden. Muutto helpotti Rodolphuksen koulunkäyntiä ja se kai se syy taisi olla miksi me täältä lähdettiin", mies lopulta huokaisten vastasi ja nyt kun asiaa pohti ei oikein ollut varma oliko syy muuttoon ollut se, että Rodolphuksen oli helpompi liikkua koulun ja kodin välillä lomillaan vai kenties isän kuolonsyöjä hommat joista hän ei voinut tietenkään olla perillä niin nuorena. Rabastan tunsi äkkiä pienen muljahduksen vatsassaan ja pakotti kanaa suuhunsa. Tuon nyt tajutessa taas, että hänen isänsäkkin todella oli kuolonsäjä hän mietti mahtoikohan tuolla olla menossa mitään ja toivoi tosiaan, että se ukko jo vanhuuttaa tajuaisi olla erossa hommista missä voisi jäädä kiinni.
" Sä oot ollu kovin armollinen mun kanssani ja mä olen kiitollinen siitä.. ja mä vannon etten mä paljasta sun siskosi asuinpaikkaa tai muutenkaan itse ole tekemässä mitään kolttosia sinne suuntaan..", Rabastan sanoi ja tökki kanasta leikkaamaansa palaa lautasellaan. Hän voisi luvata mitään muiden kuolonsyöjien puolesta, mutta hän ei ainakaan olisi se ketä menisi kertomaan mistä Letician sukulaiset löytäisi.
" Sitä vaan, että jos tuut sen paikan eteen ..et .. tapaat mun isäni tai veljeni niin en muistele pahalla kun hoidat työs.. kunnolla", tuo sai lopulta sanansa sanottua vaikka se teki pahaa. Tuntui kuin olisi takkinsa kääntänyt omalle suvulleen, mutta mikäli Leticia alkaisi miettimään kahdesti pitäisikö hullu Lestrangen ukko passittaa kiven sisään vai ei alkaisi jollakin varmasti hälytyskellot soimaan ja silloin olisi nainen itse pulassa..
"En haluu et joudut töissä syyniin sen takia että vehkeilet mun kanssani"

Leticia nyökkäili kuunnellen Rabastanin selvitystä siitä kuinka vanha oli ja miksi muutettiin. Lettystä oli jokseenkin kamalaa että niin pieni poika oli joutunut muuttamaan suurkaupunkiin tälläisestä kyläpahasesta vain koska veli lähti Tylypahkaan.. Ei kai ilmiintyminen King's Crossille nyt niin vaikeaa olisi voinut olla vaikkakin 11-vuotiaan lapsen kanssa? Letty ei kuitenkaan ehtinyt pähkäilyltään vastata mitään kun jo Rabastan alkoi jälleen puhumaan.

Leticia unohti kalanpalan suuhunsa jäätyään kuuntelemaan kulmat hieman kurtussa toisen selitystä. Rabastan tuntui olevan hieman hermostunut ainakin siitä päätellen että toinen tökki vain kanan palaansa eikä syönyt sitä. Leticia nielaisi kalan lopulta laskien haarukat ja veitset ja juoden kuunnellessaan viinilasistaan.
Se, mitä Rabastan sanoi.. Se oli jotenkin.. Se tuntui jotenkin niin pahalta jopa Lettystä. Hän oli oikeastaan osannut odottaa että puhe töistä tulisi ilmi koska tahansa. Mistäs muusta ensitreffeillä puhuttiin.. Mutta hän oli sisimmässään toivonut ettei tätä keskustelua tarvitsisi käydä.
Siinä Rabastan kuitenkin oli ja kertoi kuinka ei kantaisi kaunaa mikäli Leticia passittaisi hänen sukulaisiaan Azkabaniin. Sinänsä tiedon olisi ehkä kuulunut huojentaa Leticia, mutta päinvastoin. Leticia laski viinilasinsa alas hieman vaivaantuneena ja mietti hetken kuulemaansa. Vaikka Rabastan ei välttämättä kantaisi kaunaa, hän itse ei voisi olla samasta asiasta yhtä varma. Hän ei tiennyt enää miksi edes ajatteli niin. Ehkä hänen joskus pitäisi hyväksyä pienimuotoinen ihastumisensa Rabastania kohtaan, mutta ei nyt. Tai ehkä juuri nyt niin toisen sanoihin vastaaminenkin olisi hieman helpompaa?
Leticia hymähti pienesti ja yllättäen itsensäkin, laski kätensä toisen kädelle. Hän katsoi hetken kättään ja kohotti sitten hieman huolestuneen katseensa Rabastaniin.
"Sinä tiedät etten voi muuta kuin.. no.. hoitaa heidät Azkabaniin," hän sanoi nielaisten ja laskien katseensa takaisin pöytään koska ei jotenkin pystynyt katsomaan Rabastania. Hän mietti taas pienen hetken ja kohotti sitten katseensa takaisin Rabastaniin.
"Mutta.. Mutta minä oikeastaan toivon ettei minun tarvitsisi," hän sai lopulta sanotuksi. Jos Rabastanista oli äsken tuntunut pahalta niin Leticia tunsi nyt olonsa vähintäänkin yhtä huonoksi. Hän ei pettänyt paitsi Bonesia mutta myös tavallaan Feeniksin Killan. Kiltalaiset luottivat siihen että hän tekisi hommansa kunnolla ja pakkohan hänen olisi.. Se vain että.. Että hänen tunteensa sotivat sitä ajatusmaailmaa vastaan.
Leticia irrotti otteensa Rabastanin kädestä ja huokaisi juoden viinilasistaan katsellen kaikkialle muualle paitsi Rabastaniin.

Rabastanin saatua puhuttua loppuun tuo oli jäänyt tapittamaan sitä lautasellaan makaavaa kanaa, mutta tuntiessaan käden laskeutuvan omalle kädelleen mies kohotti katseensa yllättyneenä. Hän ei vetänyt omaa kättään pois tai mitään sellaista, mutta tuo pieni ele vain oli jotain mitä ei hän usein saanut osakseen ja se yllättävä kyllä sai miehen olon paremmaksi. Letician kohotettua katseensa mieheen tuo aika pahoittelevaan äänensävyyn sanoi ettei hän siinä tilanteessa muuta voisi jos tulisi eteen tilanne, että tuo tapaisi hänen sukulaisiaan. Kohdatessaan Letician katsee tuo kyllä tiesi ettei nainen vain phunut vaan myös tarkoitti sanomaansa kertoessaan, että toivoi ettei sitä tilannetta tulisi eteen.

Leticia veti kätensä pois ja näytti paneutuvan viiniinsä ja sen juomiseen. Rabastan joka tunsi olonsa paremmaksi kuultuaan, ettei Leticia tosiaan muuta kuin työnsä takia sitä tekisi ei kuitenkaan saanut vielä kosketuski ruokaansa kun nainen vuorostaan oli se ketä näytti siltä ettei tuosta tuntunut kovin hyvältä. Miksi hänen oli pitänyt ottaa koko keskustelu edes esiin vaikka aluksi oli tuntunut ihan viisaalta kertoa Leticialle, ettei tuon kannattanut miettiä niitä hänen sukulaisiaan muina kuin no.. tasavertaisina muiden kuolonsyöjien kanssa. Oli Raban vuoro irroittaa kätensä ruokailuvälineistä ja hiukan jopa varuillaan mies siirsi oman kätensä sen verran lähemmäs naisen pöydällä lepäävä kättä, että saattoi sormillaan hipaista tuon kämmenselkää.
Hänen teki mieli sanoa jotain siihen suuntaan kuin ' No eivät ne siellää kauaa kuitenkaan kauaa istuskele..', mutta ei tietenkään voinut. Hän ei halunnut alkaa arvostelemaan ministeriötä ja näiden surkeita turvatoimenpiteitä. Azkabanissa ei enää pian olisi ketään vartiomassa miten siellä tultiin ja mentiin..
"Kyllä ne siellä pärjää.. mutta sano ihmeessä terveisiä minulta jos näette", Rabastan sanoi koittaen keventää sitä surkeaksi muuttunutta tunnelmaa ja iski kiinni taas kanaansa suotuaan naiselle pienen hymyn