Wolf Like Me - (Hunter-ficci)

Disclaimer: En omista Harry Potter -kirjojen maailmaa enkä Harryn hahmoa vaan ne kuuluvat J.K. Rowlingille. En saa tästä tarinasta rahaa.
Tiivistelmä: Millainen on aito täysikuu (ilman sudenmyrkkyjuomaa) vilkkaalle ja kauhua rakastavalle velho/ihmissusilapselle jästien Lontoossa, varsinkin kun perheensä naisilla on häiriintyneitä ongelmia ihmissusien kanssa?
Hahmot: Vain omat originaalit hahmoni. (Kirjojen hahmoja vain mainitaan.)
Genre: Draama/Angst/Kauhu
Ikäsuositus: 16+
Varoitukset: Vahvaa kielenkäyttöä, vahvaa ja graafista väkivaltaa (lähinnä eläinten välillä.) Arkoja aiheita; historiaviite raiskausyritykseen ja viitattu sekä kuvailtu (ankara) selkäsauna lapselle.

EXTRAA:
Videotraileri 1 - youtube.com/watch?v=jRpOPYNNIcQ
Videotraileri 2 - youtube.com/watch?v=t-kcVgwVcx8
Videotraileri 3 (isän näkökulmasta) - youtube.com/watch?v=wci381Zmflw
________________________________________

Kirjoittajan kommentit:
1. TÄRKEÄÄ! Tässä oli Skotlanti-liittoisia asioita, mutta myöhemmin koin tarpeen ja halun muuttaa hahmojeni historiaa niin etteivät ne koskaan asuneet Skotlannissa, joten nuo viitteet on poistettu tästä tarinasta. Joitakin yksityiskohtia niiden asunnon suhteen on myös muunneltu, ja korjasin joitain virheitä mitä oli sattunut Englannin juttujen suhteen. Mutta itse tarina ja hahmot ovat ihan samanlaiset kuin alunperinkin.
2. TÄRKEÄÄ MYÖS! Tämä on valtaosaksi minun henkilökohtainen visio ihmissusista! Koska Rowling ei ole paljastanut omastaan paljon mitään, ja minä olen myös sivuttanut tai soveltanut pari sääntöä mitä hän on asettanut. Joten, varmuuden vuoksi, ethän kopioi tästä ihmissusivisiosta mitään ilman lupaani. Kiitos.
________________________________________

"At the end of the day, a loving family should find everything forgivable."
- Mark V. Olsen & Will Sheffer

WOLF LIKE ME

Helmikuun täysikuu valaisi yksin kulkevan miehen tietä, kun hän käveli töistä kotiin, vihaten tunnetta joka valtasi hänet aina tänä yönä kuukaudesta. Suurimman osan aikuisvuosistaan hän oli menestyksekkäästi auttanut parantamaan maailmaa—ensin poliisivoimissa rikospoliisina ja viime aikoina opettajana poliisiakatemiassa—mutta se ei enää saanut häntä tuntemaan oloaan hyväksi, sillä hän oli epäonnistunut parantamaan perheensä elämää. Hänen poikansa vaikutti onnelliselta täydenkuun aikaan, mutta sitten taas se oli helppoa sudenmyrkkyjuoman pitäessä tämän suhteellisen normaalina ja tilanteen salassa niiltä joille he eivät sitä itse halunneet paljastaa. Oli ollut riski lähettää poika jästien ala-asteelle, mutta juoma oli osoittanut pitävänsä verenhimon tehokkaasti vain ajoittaisen raa’an lihan himon tasolla ja levottomuuskin oli pysynyt suhteellisen normaalina nähden pojan perusluontoon. Vain pariin otteeseen hänen oli täytynyt soittaa pojan muka sairastuneen täydenkuun aikaan. Koska pojan aistit olivat olleet epätavallisen terävät ympäri vuoden jo koulun alkaessa, sitä oli pian alettu pitämään vain hyödyllisenä asiana, epäilyttävän sijaan. Jacob oli kuitenkin varma, että tämä onnellinen tilanne muuttuisi, kun poika kasvaisi näkemään miten paljon kirous hänen tilansa olikaan. Kun poika olisi tarpeeksi vanha elämään huomiselle, eikä vain tälle päivälle, kun hän alkaisi jahdata unelmiaan…ja yhteiskunta syrjisi häntä…tai pahempaa. Aina oli joku ääriajattelija…

"Miksei ovi ole lukossa?" Jacob huudahti eteiskäytävän pimeyteen sulkiessaan oven takanaan. Ei vastausta ja täysin hiljainen talo saivat hänet epäilemään, että jokin oli vinossa. Yleensä talossa tapahtui aina jotakin. Saapuessaan olohuoneeseen, hänen toiveensa, että lapset olivat vain lähteneet ulos hänen tahtonsa vastaisesti, särkyivät ilmiselvän taistelun jälkien keskellä. Silti hän toivoi, että sisarukset olivat vain villiintyneet ilman lapsenvahtia. Hän ei kuitenkaan voinut estää mielikuvitustaan nähtyään aivan liikaa urallaan rikospoliisina, samalla kun hänen pikkuveljensä katoaminen kaikki ne vuosikymmenet sitten, oli yhä mysteeri.

"Hunter? Freya?" hän huhuili suhteellisen rauhallisena sillä hän ei löytänyt verta tai muutakaan dramaattisempaa kuin kaatuneita huonekaluja ja särkyneitä tavaroita, kun hän katsoi ensimmäisen kerroksen huoneita läpi. Mitä enemmän kaaosta hän löysi, sitä varmempi hän oli, että jotain epätavallista oli tapahtunut. Hän oli juuri tarttumassa vyöllään olevaan pamppuun ja nousemassa yläkertaan, kun puhelin soi. Hänen korvissaan se ei olisi voinut kuulostaa pahaenteisemmältä.

Tuntia aiemmin…

Nuori poika, noin 10-vuotias, istui ikkunan ääressä yläkerran huoneessaan. Hän vaikutti aivan normaalilta pikkupojalta, mutta sillä hetkellä hänen päänsä sisällä oli vähän jäljellä lapsesta joka hän oli. Hänen kolmiväriset silmänsä näyttivät vihreiltä, ne tuijottivat kiihkeästi täysikuuta horisontissa ja hänen mielensä kirkui vapaudenkaipuuta, kun hän hengitti sisään syvään. Esikaupunkialueen viileä yöilma täytti hänen aistinsa lukemattomilla tuoksuilla jotka vain katujen koirat ja kissat saattaisivat haistaa. Jotkut hyviä, jotkut pahoja, mutta hänelle kaikkein miellyttävin oli ohikulkevista ihmisistä tuleva. Hän laski katseensa alas kadulle ja keskittyi kuuntelemaan—hetkeksi ohiajavien autojen ja koko kiireisen kaupungin yön äänet hiipuivat taustalle ja hän kuuli vain ihmisten sydämenlyönnit, jokainen saaden punaisen nesteen heidän suonissaan kulkemaan mitä suloisimman äänen kera. Sen tuoksu oli juovuttavaa. Hän sulki silmänsä ja yritti tarttua hetkeen, mutta huomasi sen olevan vaikeaa. Vain ensimmäisen täysikuunsa aikaan hän oli kiinnittänyt näin paljon huomiota elävien olentojen vereen tai tuntenut niin suurta halua olla vapaa. Hän oli halunnut kokea aidomman täysikuun niin kuin kaikki ne elokuvien ihmiset. Hän vain toivoi, että yhden juoman väliin jättäminen olisi tarpeeksi, muttei liikaa. Hänellä oli yllään mukavat ja helpon liikkumisen mahdollistavat vaatteet; kevyet, sinimustat lenkkarit, ohuet mustat farkut ja musta, yksinkertainen t-paita.

Hän oli tuskin ehtinyt asettaa oikeaa jalkaansa ikkunan alla oleville palotikkaille, kun hän hätkähti voitonriemuista kirkaisua, kumauttaen päänsä kivuliaasti vanhanaikaisen ikkunan reunaan.

"HA! Tiesin sen! Vakuutit isin jättämään meidät ilman lapsenvahtia—et todistaaksesi kuinka oi-niin-vastuullinen osaat olla, vaan hiipiäksesi ulos! Kiinni jäit!" hänen 7-vuotias pikkusiskonsa sanoi virnistäen, ja mönki ulos sängyn alta. Tytön pitkät, vaaleat hiukset olivat täynnä pölypalloja kuten myös vaatteensa, valkoiset sandaalit, vaaleansiniset farkut ja valkoinen, hihaton paita.

"Häivy huoneestani, peikko!" Hunter huusi vihaisena, enemmänkin kivusta päässään kuin minkäänlaisesta yllätyksestä tytön siellä olemisesta, sillä se ei ollut lainkaan yllättävää, vaikka tämän olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Hän mulkaisi tyttöä ja painoi kädellään kipeää kohtaa mustien, sekaisten piikkityyliin muotoiltujen hiustensa alla.

"Sopii. Sain jo mitä halusin. En voi uskoa, että hän uskoi! I" Freya kommentoi huokuen riemua.

"Ei uskonutkaan. Tai siis tämä on osa sopimusta. Isä tietää, että menen ulos hetkeksi, joten ei ole mitään syytä kertoa hänelle," Hunter koetti onneaan ja onnistui oikeastaan kuulostamaan melko vakuuttavalta, ärtynyt katseensa lukittuna siskoonsa, joka puhdisti nättejä hiuksiaan villakoirista.

"Voi, veljeni, tiedätkö edes kuinka ei valehdella?" hän piikitteli, virne yhä leikkien huulillaan.

Hunter tuhahti. Ei hän edes valehdellut tavallista lasta enempää. Paitsi joskus täysikuun aikaan kun halusi oman tahtonsa läpi, tai suden.
"Joo, mutta olisiko mahdollista, että olisit sisko ihan vain vaihteeksi?" Hunter kommentoi hiljaa.

"Olen ainakin ihminen ympäri vuoden," hän kuuli tytön mutisevan.

"No, en voi tälle mitään. Ja milloin viimeinen, yksinäinen aivosolusi tajuaa, että mitään mitä teet minulle, ei tuo äitiä takaisin? Miten voit edes muistaa hänet? Arvaa mitä, minäpä muistan ja hän ei koskaan ollut erityisemmin äiti."

Vihainen hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.

"Mutta et voi mennä," tyttö sitten sanoi aivan kuin olisi äiti.

"Katso vaikka," Hunter totesi ja kiipesi kokonaan ulos ikkunasta, eikä välittänyt enää, minkä huomattuaan Freyaa ei enää kiinnostanut kannella veljestään.

"Sitten tulen mukaasi," hän sanoi vaativaan sävyyn ja kiipesi myös ulos ikkunasta. Ei tulisi kysymykseenkään, että Hunter pääsisi ulos pitämään hauskaa ja hän joutuisi jäämään yksin kotiin.

"Et muuten tule. Haluan olla yksin," Hunter kielsi, puolivälissä paloportaita. "Sitä paitsi, en edes ole kauaa poissa."

"Jos et ota minua mukaasi, seuraan sinua kuin varjo—kaukainen varjo!" Freya sanoi portaiden yläpäästä. Hunter tuijotti ylös tyttöön hetken aikaa, pohtien mahdollisuuksiaan. Minä tahansa muuna yönä hän olisi mielellään ottanut toisen mukaansa, mutta tänä yönä hän ei voisi katsoa tämän perään, ei varsinkaan, jos tämä seuraisi häntä kauempaa. Ja vaikka hän olikin viime aikoina enimmäkseen vihannut ja kiusannut siskoaan, ei hän halunnut tälle sattuvan mitään vakavaa.

"Jos aiot lähteä salaiseen seikkailuun, haluan olla osa sitä tai kerron siitä!" tyttö julisti päätöksensä.

"Hyvä on, en sitten lähde!" Hunter tiuskaisi ja lähti kiipeämään takaisin ylös. Freya hymähti.

"Olit siis aikeissa taas mennä johonkin pahantekoon mitä et halunnut minun näkevän? Luuletko, etten tiedä miksi sinut pitää lukita jopa sudenjuoman alaisena? Ihmismielesi on-"

"Juoma? Voi ei," Hunterin dramaattinen huudahdus keskeytti tytön. "Unohdin ottaa sen tänä iltana!"

Freyan silmät laajenivat, mutta hän yritti pysyä viileänä.

"Tosi hauskaa," hän sanoi kuivasti, mutta pari askelta taaksepäin paljasti, että hän uskoi sen olevan mahdollista.

"Ei, kun ihan totta!" Hunter taisteli virnistystä vastaan ja mielessään sanoi ennemminkin ‘ei, ei vielä’. "Ja nyt kun minun täytyy pysyä kotona, minulla on seuranani vain sinut," hän sanoi painottaen ’sinua’ epämiellyttävänä asiana.

"No mene sitten juomaan se nyt heti!" Freya määräsi urheasti ja osoitti ja osoitti lattiaa, Hunterin huoneen ollen suoraan keittiön yläpuolella.

"Okei," Hunter totesi rauhallisesti kiivetessään ikkunasta sisään huoneeseensa ja käveli siskonsa ohi.

"Olit hiipimässä ulos ilman, että olit edes ottanut sudenjuomaa? Voi, olet niiin pulassa, kun-" Freya nalkutti, seuraten varovasti muutaman askeleen päässä. Hän kuulosti hyvin vakavalta.

"Voi ei, siskokulta, sinä tässä taidat suurissa pulassa olla," Hunter sanoi hiljaa ja kääntyi ympäri. Hänen hampaansa hampaansa muistuttivat enemmän suden hampaita ja silmänsä muuttuneet sinisiksi. Kun hän nosti oikeaa kättään, Freya huomasi myös hänen kyntensä saaneen aivan uuden muodon.

"Jostain syystä muodonmuutos on alkanut paljon aiemmin kuin yleensä! En tiedä miksi!" poika sanoi ja kuulosti innostuneelta ja pahaenteiseltä.

"Pysy kaukana minusta!" tyttö huusi äärimmäisen kauhun vallassa ja kompuroi pois, kohti alakertaan vieviä portaita. Sisällään Hunter nauroi katsellessaan tämän menoa. Hän toivoi, että olisi jo kauan sitten hyödyntänyt kykyään aiheuttaa lieviä muodonmuutoksia tahdonvoimalla. Hänellä ei ollut todellisia aikeita satuttaa siskoaan, mutta tämä vaikutti hyvältä tavalta maksaa kalavelkoja…ja nyt kun hän ajatteli asiaa, ehkä hän voisi saavuttaa enemmänkin?

"Hei, ei minulla ole yhtään nälkä, mutta voisin auttaa sinua ymmärtämään minua paremmin! Voisin tehdä sinusta kaltaiseni!" hän huudahti rientäessään siskonsa perään tämän juuri saavuttaessa alakerran.

"PYSY KAUKAN MINUSTA, FRIIKKI!" tyttö kirkui ja heitti häntä kohti ensimmäisen käsiinsä saamansa esineen, mikä sattui olemaan tyhjä lasinen limupullo olohuoneen pöydältä. Hunter ehti juuri kumartua sen tieltä, mutta tämä vaarallinen tilannemuutos ei hidastanut häntä millään tavalla. Päinvastoin, juuri miten paljon Freya tuntui uskovan hänen tekevän mitä sanoi, provosoi häntä hyödyntämään sitä.

"Ei se niin kauheaa ole, oikeesti! Luulen, että pitäisit siitä!" hän nauroi sukeltaessaan lentävän tuolin tieltä, joka siten osui seinällä olevaan peiliin, saaden sen hajoamaan ja putoamaan lattialle. Hunter juoksi suoraan sirpaleiden yli, muttei lenkkareiden turvin satuttanut itseään.

"Etkö halua olla erityinen? Olet surkki, eikä se voi olla mikään ylpeilyn aihe," hän ivasi, vaikka ei ollut edes täysin varmaa vielä oliko tyttö surkki. Se oli vain hyvin todennäköistä sillä tämä ei ollut näyttänyt merkkejä taikavoimista, vaikka oli jo 7-vuotias, ja lisäksi Fryealla ei ollut paljonkaan taikavoimaa perimässään heidän äitinsä ollen jästisyntyinen ja tytön isä jästi. Tietäen tytön olevan kateellinen hänelle, hän nautti sen esiin nostamisesta niin kauan, kun tämä syytti häntä äidin hylkäämäksi tulemisesta.

Jahti siirtyi ulos hetkeksi kun Freya pakeni sisäpihalle vievistä ovista, mutta pian juoksi takaisin sisälle, ajatellen että aitojen yli kiipeäminen lähimmälle tielle asti veisi liian kauan ja sisällä olisi enemmän hyödyllisiä tavaroita aseiksi. Parin minuutin ajojahdin jälkeen, talo oli muuttunut osittain tuhon kentäksi, poika onnistui ajamaan siskonsa takaisn yläkertaan tämän omaan huoneeseen.

"Näetkös, pikkutytöt eivät pääse karkuun susilta!" poika virnisti, kun Freya kiipesi korkealle vaatekaapin päälle. Se ei ollut kovin tukeva, mutta turvapaikka hetkeksi.

Hunter hyppäsi ja yritti raapaista tyttöä, tietäen voivansa tehdä niin aiheuttamatta kohtalokasta harmia. Kolmanteen muodonmuutokseensa mennessä kaikki olivat todenneet, että juoma tosiaan pelasti hänen mielensä, mutta hän oli jäänyt levottomaksi ja halukkaaksi metsästää eläimiä. Hän oli paennut häkistään juuri ennen kuin muodonmuutos oli täydellinen. Näin ollen pyristelevä sudenpentu, hänen oli vahingossa onnistunut raapaisemaan isäänsä tämän yrittäessä laittaa hänet takaisin häkkiin. Isä ei mitä ilmeisimmin ollut saanut tartuntaa. Hunterin kynnet raapivat kuitenkin jälkiä vain kaapin puuoveen. Pojan virnistys oli lähinnä ilkikurinen, mutta tytön näkökulmasta ja pedon hampailla varustettuna, se näytti vain ilkeältä. Hän oli täysin unohtanut, ettei raapaisu ollut vaarallinen—päinvastoin, hän mietti mitä jos se oli nyt, kun juomaa ei oltu otettu joka ilta? Tähän asti hänellä oli ollut sudeksi muuttuva veli, mutta nyt siinä oli jotain muuta tuttua, joka toi takaisin yön jolloin Hunteria oli purtu ja hänet itsensä melkein revitty kappaleiksi.

"Mene pois!" tyttö sanoi, menetettyään voimat kirkua. Nyt hän oli kyynelissä ja äänensä särkynyt. Tämä ei synnyttänyt myötätuntoa levottomassa sudessa jolla oli ilkikurisen pikkupojan mieli.

"No, harkitsen sitä, jos lupaat minulle jotakin," poika totesi, voitonriemu loistaen kasvoiltaan.

"En pure sinua, jos lupaat, ettet ikinä enää kantele minusta, tein sitten mitä tahansa," hän sanoi ja Freya nyökkäsi.

"Sano se ääneen," Hunter vaati sillä hänen oma politiikkansa oli, että jos jotain ei sanonut ääneen, se ei ollut lupaus..

"Minä lupaan!" Freya huusi jälleen, kun Hunter hyppäsi taas, yrittäen raapia häntä.

"Ja olet orjani, kunnes lähden Tylypahkaan ja annat puolet taskurahoistasi minulle niin kauan, kun saamme sitä?" hän jatkoi, ilkeä virnistys leventyen joka sanalla.

"Mitä? En ikinä!" tyttö huusi, hänen kyyneleensä muuttuivat vihaisiksi ja hetken hän harkitsi, tämän saattavan olla vain veljen epätyypillisesti ilkeä tapa saada haluamansa—mutta pelko vakavammasta sai hänet pyrkimään pois.

"Mieluummin kuolen!" hän julisti dramaattisesti loikatessaan sängylleen ja välittömästi siltä pois ja huoneesta ulos. Hän kirkaisi uudestaan Hunterin lähtiessä hänen peräänsä, varmana siitä, ettei kestäisi kauaa, kun hän saisi rikottua siskonsa.

"Niinkö?" poika huusi tämän perään, eikä voinut olla naurahtamatta. Se ei kuulostanut kylmältä tai ilkeältä, vaan lähinnä ilkikuriselta, mutta Freya ei kuunnellut sen sävyjä.

"Sanoit, ettei sinulla ole nälkä!" hän tulkitsi kysymyksen, jälleen kyynelissä, kun hän juoksi olohuoneeseen.

"No kun kaikki tämä juokseminen…" poika nauroi taas ääneen.

"Hyvä on, minä lupaan!" tyttö luovutti kauhuissaan juuri ennen kuin ulko-ovelta kuului kovaa pauketta.

"Mitä siellä tapahtuu?" huusi ihmisjoukko joka oli kiinnostunut pikkutytöstä joka ei lakannut kirkumasta. Freyan ensireaktio oli yrittää ovelle, vaikka hän olikin varma, että ne olivat jästejä ja ihmissuden näyttäminen ei ehkä olisi hyvä idea. Kun hän avasi oven ja puoliksi lensi ulos, Hunter halusi lopettaa taistelun dramaattisesti. Hän loikkasi tytön perään ja taklasi tämän pihatielle, minkä myötä Freya kirkui ja potki hysteerisesti samalla kun Hunter painoi häntä maahan. Oman, hysteerisen naurunsa lomasta poika yritti kertoa, että kaikki oli hyvin. Muutamassa sekunnissa hänen kasvonsa ja kyntensä olivat muuttuneet takaisin normaalin pikkupojan muotoon. Ihmisjoukko oli vain mies kahden naisen kanssa, mutta se riitti. Mies veti Hunterin pois Freyan päältä ja naiset yrittivät rauhoittaa tyttöä.

"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" mies joka piteli Hunteria, vaikkei tämä edes yrittänyt mihinkään, kysyi katsellessaan Freyaa joka veti lyhyitä, kiivaita henkäyksiä, kyyneleet virraten kalpeilla poskillaan.

"Oletteko te kaksi yksin kotona?" toinen naisista kysyi, viitaten ulko-ovelle josta ei ollut tullut yhtään aikuista ulos.

"Joo… Siskollani on vakava mielenterveysongelma. Minä toimin lapsenvahtina," Hunter heitti vitsinä, mutta Freya ei auttanut sitä kuulostamaan siltä.

"EI! Siis joo, olemme kaksin, mutta TUO on se, jolla on ongelma! Hän on typerä ihmissudenpentu joka ajattelee vain itseään EIKÄ HÄN OLE VELJENI!" hän huusi koko vihaisen, järkyttyneen sydämensä pohjasta. Aikuiset katsoivat hetken toisiinsa, kykenemättä ilmaisemaan ällistyneitä ajatuksiaan. Kukaan heistä ei tuntenut lapsia. Sitten he katsoivat Hunteria joka vain väläytti söpön, viattoman hymynsä ja kohautti olkiaan.

"Tässä on nyt jotain mätää," mies totesi rauhallisesti. "Luulen, että meidän kannattaa viedä teidät poliisiasemalle, jotta asia selviäisi turvallisesti," hän sanoi sitten, yrittäen ohjata Hunteria ulos portista samalla, kun kumppaninsa sulkivat talon etuoven.

"Me ei lähdetä mihinkään," Hunter totesi ja siirtyi kauemmas miehestä, ja tarttui sitten siskoaan kädestä tämän vaikuttaessa halukkaalta lähteä. "Freya, he ovat tuntemattomia," hän sanoi vakavana ja katsoi sitten kolmikkoon. "Ei hän ole sairas ja minä vain pelleilin hänen kanssaan—eikä tämä edes kuulu teille."

"Sitten todellakin haluan mennä!" Freya sanoi ja repi kätensä irti veljensä kädestä, "En luota sinuun, siihen mitä seuraavaksi keksit." Hän otti muutaman askeleen kohti porttia.

"Mutta me ei saada lähteä vieraiden mukaan!" Hunter intti.
Aikuiset halusivat kunnioittaa viisasta asennetta, mutteivät olleet kovin halukkaita jättämään kahta pientä lasta outoon tilanteeseen.

"Ette näytä ollenkaan samalta. Onko hän veljesi vai ei?" mies kysyi, katsoen Freyaan.

"On,," tyttö myönsi, tuntien että oli tainnut mennä liian pitkälle.

"Hyvä on. Satuttiko veljesi sinua?"

"Kyllä!" tyttö korotti ääntään ja katsoi Hunteria.

"HEI," Hunter huomasi huutavansa. "En oikeasti! Minä vain pelleilin kanssasi. Sano nyt, että ylireagoit!"
Freya ei sanonut enää sanaakaan, risti vain käsivartensa rinnalleen ja katsoi muualle. Levottomana Hunter kääntyi paikallaan ympäri—kaikki oli mennyt niin hyvin... Kuitenkin, sillä hetkellä hänen päähuolensa oli, että aika vapaana juoksemiseen alkoi valua vähiin.

"Hei, hänen nimensä on Jon ja me olemme Sonya ja Laura. Voitteko kertoa teidän nimenne?" naiset päättivät esittäytyä yrityksissä saada lapset tuntemaan olonsa turvallisemmaksi.

"Ei kuulu teille," Hunter tiuskaisi ja mulkaisi heitä. Tässä mielentilassa veren tuoksu täytti hänen aistinsa jälleen. Kaikki pihalla olevat saattoivat nähdä, ettei hän ollut kunnossa.

"Kuulkaa, emme vie teitä mihinkään sillä se olisi kidnappaus, mutta minä soitan poliisiasemalle ja pyydän jotakuta hakemaan teidät." Jon sanoi ja lähti kohti puhelinkoppia joka oli aivan kulman takana.
Hunter raahasi Freyan kauemmas pihaan jääneistä naisista.

"Otin minä sen juoman, joten kanssani on turvallista," hän sanoi, täysin sinut sen kanssa, että juuri ja juuri puolet siitä oli totta. "Jos lupaan ottaa sinut mukaani, lopetatko tämän typerän numeron nostamisen?" hän ehdotti, vaikka suunnitteli lukita tytön jonnekin ennen kuin lähtisi, jottei tämä voisi seurata, mutta oli jo liian myöhäistä.

"Et voi todistaa, että otit juoman, joten ei," tyttö totesi viileästi ja käveli nenä pystyssä pois. Hän tiesi vaarantavansa paljon salaisuuksia, mutta välitti nyt vain omasta turvallisuudestaan.

"Älä jaksa! Ja anna jo anteeksi! Draamakuningatar! "Hunter huusi tytön perään ilman vastausta tai itsellään minkäänlaista aikomusta varsinaisesti pyytää anteeksi. Äkillinen adrenaliinipurkaus sai hänet potkaisemaan metallisen roskapöntön kumoon kuin se olisi jalkapallo, ja siitä aiheutunut mekkala sai naiset varautuneiksi. Hän olisi saattanut hyökätä kaiken ja kenties kaikkien pihalla olevien kimppuun turhautuneisuudessa ja vihassa, jos poliisiauto ei olisi ajanut ohi ja naiset pysäyttäneet sitä, toiveissaan saada lapset nopeammin turvaan.
________________________________________

Vähän myöhemmin he löysivät itsensä poliisiaseman kuulusteluhuoneesta, Hunterin helpotukseksi ei kuitenkaan siltä jossa heidän isänsä oli töissä. Jon, Sonya ja Laura olivat saaneet lähteä selitettyään tilanteen ja annettuaan nimensä ja yhteystietonsa.

"Se oli melkoinen tarina," mies pöydän takana kommentoi raporttia, ja tarkkaili Hunteria joka oli ottanut paikan pöydän toisella puolella ja vaikutti täysin normaalilta, lievää levottomuutta lukuun ottamatta. Hän oli päättänyt kostaa itsepäiselle, pelkurimaiselle, tunkeilevalle, ylireagoivalle siskolleen tavalla tai toisella. Hän oli päätynyt vain toiseen suljettuun tilaan josta jopa hänelle olisi haasteellista karata ulos. Hänen katseensa oli luotu lattiaan jalkojensa juuressa, kätensä rennosti sylissään, mutta hän vaikutti hieman kireältä.

"Minä olen Riley. Aloittaisimmeko teidän nimistänne?" poliisi sanoi rauhallisesti, ystävällinen katseensa lapsissa. Hän toivoi tämän olevan vain väärinkäsirys.

"Freya King," Freya vastasi saman tien, otti tuolinsa ja kantoi sen pöydän ääreltä toiselle puolelle huonetta.

"Öh…Freya, tarvitsisin sinua täällä," sanoi Riley, hänen sävynsä pysyen ystävällisenä ja rauhoittavana. Hän ei ollut koskaan joutunut kuulustelemaan lapsia minkäänlaisissa virallisissa tilanteissa, mutta ollen itse isä, hän tiesi, kuinka puhua niille yleisesti ottaen.

"Ei!" tyttö tiuskaisi ja mulkaisi veljeään joka virnisti takaisin hänelle. Freya istui alas ja risti käsivartensa rinnalleen. "Eikä sinunkaan kannattaisi olla noin lähellä häntä." Hän oli nyt alttiimpi uskomaan, että Hunter oli vain julmasti pilaillut hänen kustannuksellaan, koska tämän muodonmuutos ei ollutkaan edennyt, vaan itse asiassa häipynyt kokonaan—mutta hän oli vielä epäluuloinen.

Riley räpäytti silmiään pari kertaa ja kääntyi sitten katsomaan Hunteria.

"Vai niin. Ja sinun nimesi, nuori mies?"

Hunter ei näyttänyt mitään merkkejä aikeesta vastata, hän vain tuijotti Freyaa, äänettömästi juonien.

"Hän on Stephen," Freya totesi.

"Hunter!" poika korjasi, mulkaisten tyttöä. "Toinen nimeni on kutsumanimeni. Ei kukaan minua enää sano Stepheniksi."

"Hyvä on, Hunter. Entäpä vanhempienne nimet?"

"Jacob King," Freya vastasi välittömästi, tietäen ettei veljensä ikinä paljastaisi sitä tänään ja hän halusi isän tänne mahdollisimman pian.

"Kiitos. Otamme hänen pian yhteyttä. Kertoisiko jompikumpi teistä omin sanoin mitä tarkalleen ottaen tapahtui ja missä vanhempanne ovat?" Riley kysyi katseensa siirtyen lapsesta toiseen. Freya puhui ensimmäisenä ja innokkaasti, yrityksissä estää Hunteria keksimästä tarinoita kotiinpaluun viivyttämiseksi, uskoen, ettei häntä jätettäisi sinne yksin ihmissuden kanssa.

"Isä on töissä ja Hunter on ihmissudenpentu joka yritti purra minua! Äiti jätti meidät hänen takiaan. Odottakaa vain!" hän sanoi äänessään pelottavaa päättäväisyyttä ja vakavuutta.

"Hei, haista vittu, äidin huora!" Hunter tiuskaisi, tummenevat silmänsä naulittuna siskoonsa. Jos tämä olisi ollut lähempänä, hän olisi saattanut tehdä paljon pahempaakin. Hän itse ei välittänyt paljonkaan oliko heidän äitinsä heidän kanssaan vai ei, mutta hän vihasi olla syytetty jostakin mitä ei ollut valinnut tehdä, eikä hän arvostanut sitä, että heidän perheasioitaan leviteltiin ympäriinsä.

"Siistihän kielenkäyttöäsi, poika!" sanoi Riley, shokissa sillä hän ei ollut tottunut moiseen 10-vuotiaan suusta ja mietti mistä tämäkin oli mahtanut tuollaista oppia.

"Enkö puhunut selvää englantia?" Hunter kysyi ja käänsi ärtyneen katseensa Rileyyn. Oli ilmiselvää, että hän ymmärsi mitä mies oli tarkoittanut, mutta ei vain välittänyt nyt kun isänsä ei ollut kuullut sitä. Jos mies vastasi jotain, Hunter ei sitä kuullut sillä Freya oli sanonut myös jotain mikä teki hänet hyvin onnelliseksi. Ensimmäistä kertaa hän tajusi, että jos onnistuisi pitkittämään tätä reissua tarpeeksi, hän pääsisi juoksemaan vapaana susimuodossa. Hän ei välittänyt rotan pyllyn vertaa, jos jästit saisivat tietää ihmissusista--ei sinä iltana ainakaan ja tyytyväinen hymy hiipi hänen kasvoilleen. Riley oli antanut asian olla, päättäen keskittyä ratkaiseviin ongelmiin yhden vieraan pikkupojan ruman kielenkäytön sijaan, jota oli muutenkin provosoitu.

"Et sinä tosissasi usko ihmissusiin, ethän," Riley totesi rauhallisesti, katsoen Freyaan, aikoen sivuttaa asian lapsen vilkkaana mielikuvituksena.

"Uskoopas—niinkuin sanoin, hän on sekopää," Hunter virnisti itsekseen. Rileyn oli pakko harkita asiaa sillä Freyan vakava ilme ei värähtänyttään.

"Ja vanhempanne jättivät teidät kahdestaan?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan.

"Entäs sitten?" Hunter kommentoi hieman hämmentyneenä.

"Sitä, että olet aivan liian nuori olemaan yksin kotona sairaan siskon kanssa," sanoi Riley.

"En minä niin nuori ole," Hunter intti.

"Olet 10-vuotias, et sitäkään vielä virallisesti. Ja hän on vasta seitsemän, menossa kahdeksatta. Se on aivan liian nuori, poika," mies intti takaisin. Hänen ystävällinen asenteensa oli muuttunut vain vakavaksi ja huolestuneeksi.

"Sinä et tunne minua," Hunter totesi rauhallisesti.

"Auta sitten tutustumaan. Mitä tapahtui sinun versiossasi tästä illasta?"
Hunter oli hetken hiljaa, valiten sanojaan.

"Minä vain pelleilin hänen kanssaan. Ei hän ole niin sairas miltä vaikuttaa…hän vain…on," hän sanoi sitten.

"Siskon kiusaaminen tavalla jolla vaikutat tehneen, ei ole kypsää asennetta minun kirjoissani."

"En välitä sinun kirjoistasi. Eikä hänkään täysin viaton ole."

"Olen tänä iltana!" Freya korotti ääntään.

"Ei siinä ollut kyse vain tästä illasta, idiootti!" Hunter korotti ääntään takaisin.

"Hyvä on, hyvä on, rauhoitutaanpa nyt. Meille tässä on kyse tästä illasta, joten…" Riley lopetti alkavan riidan, ja huokaisi syvään.

"Minun täytyy tutkia asiaa tarkemmin ja sitten soitan vanhemmillenne ja selvitän heidän puolensa tässä," hän sanoi ja käveli ovelle. Hän pysähtyi ja kääntyi vielä ympäri.

"Te kaksi pysytte paikoillanne, kunnes palaan takaisin. Muut pitävät tätä huonetta silmällä, joten…" hän komensi kaiken varalta.

"Kyllä, sir," Freya sanoi nopeasti.

"Ihan sama," Hunter sanoi hetken kuluttua.
Jäätyään kaksin huoneeseen, sisarukset vain tuijottivat toisiaan hetken aikaa. Freya mietti parasta tapaa kertoa tarina heidän isälleen ja Hunter keinoja rääkätä siskoaan vielä vähän lisää.

"Saat kotiarestia loppuiäksesi," Freya totesi onnellisena, häiriten pojan suunnitelmia.

"Sinä talon sekoitit," Hunter kommentoi rauhallisesti.

"Sinun takiasi!" tyttö tiuskaisi.

"Voitko todistaa sen? Ei, et voi. Etkä ymmärrä pilaakaan," hän hymähti pieni hymy karehtien kasvoillaan. Freya oli niin vihainen, ettei saanut vastattua, näytti vain kieltään.

Muutama hetki kului hiljaisuudessa ja vain istuminen teki Hunterista koko ajan levottomamman. Jos huoneessa olisi ollut ikkuna, hän olisi saattanut ryömiä siitä ulos omille teilleen, mutta koska ei ollut, hän päätyi toteuttamaan B-suunnitelman. Hänen katseensa harhaili huoneessa ja mitä se tapasi pöydällä, antoi hänelle idean. Hän puri innostuneena alahuultaan, katse naulittuna aseeseen.

"Freya, anteeksi, että sain sinut itkemään," hän sanoi yhtäkkiä. "En ikinä tartuttaisi sinua vastoin tahtoasi…Olit kai liian pieni muistaaksesi, mutta pelastin henkesi sinä yönä, kun itse sain tämän," hän puhui hiljaa, katsellen tyttöä silmäkulmastaan. Hän tarkoitti joka sanaa, mutta sillä hetkellä ne kumpusivat halusta laskea tytön epäilystä ja varauksellisuutta.

"Muistan minä," Freya kuiskasi tuskin kuuluvasti, mutta suden aisteillaan Hunter kuuli sen täysin selvästi. Tyttö ei sanonut enempää, mutta sävynsä yritti kertoa paljon enemmän. Hunterin harkintakyky loppui lyhyeen sillä hänen oma näkökulmansa oli aivan toinen.

"Jos et kerro isälle mitään kotona tapahtuneesta ja tuet kaikkea mitä minä kerron hänelle, autan sinua välttämään potentiaalisen kuoleman," poika sanoi hiljaa, kasvonsa hyvin vakavina. Freya näytti sekavalta, mutta nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Hunter nojautui eteenpäin, käsivartensa reisiinsä nojaten.

"Riley, näetkös, ” hän kuiskasi, ”on ihmissusi. Siksi hän uskalsi istua niin lähellä minua ja yritti vakuuttaa sinulle, ettei niitä ole. Hän varmaan haluaa syödä sinut, kun yrität paljastaa ihmissusien olemassaolon. Eli, kun sanoin, että olet sairas, yritin suojella sinua toiveissa, että hän armahtaisi sinut." Hän toivoi, ettei Freya muistaisi hänen leimanneen tämän sairaaksi jo ennen kuin tämä mainitsi ihmissudet. Freya, jolle veljen sanat kuulostivat hyvin loogisilta, uskoi niistä jokaisen sillä hän myös uskoi ihmissuden tunnistavan kaltaisensa, varsinkin täydenkuun yönä.

"Mitä minä nyt?" tyttö kysyi hiljaa. Koko ajan enemmän hermostuneena hän ei huomannut voitonriemuista sävyä Hunterin hymyssä. Poika halusi maksaa takaisin monia kalavelkoja viime vuoden varrelta, sillä ah-niin-kiltin pikkusiskon vaikeuksiin saattaminen oli ollut siihen asti melkoinen haaste jopa hänelle.

"Mutta hän saa juuri tietää, että valehtelin," hän sanoi sitten ja vilkaisi ovelle. "Vaan ei hätää, siskokulta, minulla on suunnitelma. Näetkö tuon aseen?" hän sanoi ja osoitti sormellaan asetta pöydällä.

"Jep, mutta isi on sanonut, että jos me–" Freya huudahti hätääntyneenä ja Hunter lopetti lauseen rauhallisena, kurottautuessaan asetta kohti.

"…näemme aseen, emme koske siihen ja kävelemme pois." Hän nosti aseen pöydältä varmistettuaan, ettei kukaan katsonut heidän suuntaansa. "Mutta puolustuksekseni, tämä ei voi olla ladattu, koska he jättivät sen tänne näin," hän sanoi ja väläytti viattoman hymyn siskolleen.

"Näetkö?" hän lisäsi kävellessään Freyan luo ja avasi aseen, näyttäen sen olevan tyhjä. Tyttö ei sanonut sanaakaan, näytti vain entistä hermostuneemmalta. Hunter laittoi kätensä farkkujensa taskuun ja etsi hetken, kunnes sormensa löysivät pienen esineen. Pian hän piteli hyvin aidon näköistä luotia tytön kasvojen edessä, tarpeeksi kaukana, jottei sitä tunnistaisi yhdeksi leluaseesta jota hän oli ajoittain saanut lainata kaveriltaan sillä ehdolla, ettei ikinä ampuisi sillä mitään elävää, vaan vain sen mukana tulleita maalitauluja.

"Tämä, ” poika sanoi hiljaa, ”on hopealuoti." Hän latasi sen aseeseen ja ojensi asetta tytölle. "Kun hän palaa, sinä ammut häntä."

Freya tuijotti häntä kauhun ja epäuskon vallassa. Hunter toivoi sen toimivan oikeassa aseessa.

"Äh, haloo! Hän on ihmismuodossaan joten se ei tapa häntä, mutta tekee hänet tajuttomaksi jolloin meillä on tilaisuus yrittää paeta, kun kaikki hössöttävät sitä," Hunter sanoi ja pyöräytti silmänsä kattoon. Tosiasiassa tietysti mikä tahansa oikea luoti tappaisi ihmismuodossaan olevan ihmissuden, jos tähdättäisiin hyvin, mutat Freya saattaisi uskoa ihmissusien olevan yliluonnollisempia. Ja tosiasiassa tämä leluluoti rikkoisi vain ihon pinnan ja senkin vain suorassa kosketuksessa, joten mies tuskin menettäisi edes tajuntaansa. Mutta Hunterin tavoite olikin vain “todistaa” siskonsa olevan sekaisin.

"Ai…okei, mutta en osaa–" pelokas pikkutyttö myöntyi ja otti vapisevin käsin aseen vastaan.

"Minä näytän."

Minuuttia myöhemmin, Riley avasi oven vain kuullakseen kovaäänisen pamauksen ja kokeakseen luodin lentävän aivan korvansa vierestä. Hunter tuijotti sitä epäuskoisena.

"Tähtäsit päähän! Siistiä!" hän henkäisi innoissaan.

"Minä…tähtäsin olkapäähän," Freya sanoi hyvin heikolla äänellä, piileskellen veljensä takana.

"Aw, hitto, olet surkea," Hunter naurahti huolettomana, mutta se kuoli hetkessä.

"MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?" Riley huusi shokissa, hetken epävarmana siitä oliko ase ollut ladattu vai ei. Freya oli varma, että ihmissusi söisi hänet ja Hunter tuijotti miestä vain hieman epävarma ilme kasvoillaan. Muita poliiseja tuli oviaukolle tajuttuaan, että ase oli laukaistu laitoksen sisällä.

"Vastatkaa!" Riley huusi, eikä välittänyt, jos säikyttäisi lapset—eiväthän ne hänen olleet, eikä häntä siis voitu vaatia olemaan äärimmäisen viisas ja kärsivällinen niiden kanssa..

"Minä…sanoin, että hän uskoo ihmissusiin. Hän uskoi sinun olevan yksi," Hunter sanoi nopeasti.
"Sinä sanoit, että hän on!" Freya puolustautui hänen takaansa.

"Enkä. Sanoin, ettei ihmissusia olekaan," Hunter heittäytyi jälleen epäreiluksi, jotta hänen oma viihteensä kestäisi vähän pidempään. Oli ollut joskus aika jolloin hän olisi auttanut, kun Freya oli todella peloissaan, mutta kolme vuotta täysikuun hulluutta oli alkanut muuttaa häntä.

"Jätit ladatun aseen lapsen ulottuville? Ilman varmistinta päällä?" Rileyn sen hetkinen työpari, etsivä Stone kysyi epäuskoisena tämän olan yli samalla, kun kolmas poliisi oli jo kävellyt Freyan luo ottamaan aseen tältä..

"En! Minä…en… Hitto, nämä lapset ovat vakavasti sosiaaliviranomaisten tarkastuksen tarpeessa! Heidän isänsä ei edes vastannut puhelimeen," mies yritti puolustaa itseään, mutta epävarmana totuudesta, päätyi sanomaan sen, minkä uskoi olevan totta.

"No, siinä olet oikeassa," Stone varmisti. "Menen soittamaan heille saman tien." Niine hyvineen mies kääntyi ja käveli pois. Hunter seisoi muutaman sekunnin paikalleen lamaantuneena.

"Odota, mitä—mitä se tarkoittaa?" hän huudahti miehen perään, hädän hiipiessä ääneensä. Hän kiirehti etsivän perään, mutta Riley esti sen tarttumalla lempeästi pojan käsivarresta.

"Kunhan isänne vaivautuu vastaamaan puhelimeen, he kyselevät häneltä ja teiltä kahdelta kotioloistanne ja käyvät kotonanne, ettekä te kaksi mene kotiin ennen sitä, mahdollisesti ette sen jälkeenkään," Stone sanoi kävellessään työpisteelleen.

"Miksi kaikki ylireagoivat tänään?" Hunter huudahti turhautuneena. Freya istui lattialla kykenemättä puhumaan ja hetken hän ei edes välittänyt mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän oli käynyt läpi liian monta tunneshokkia liian lyhyessä ajassa. Hunter välitti hänenkin puolestaan.

"EI! Käsititte ihan väärin!" hän huusi ja pyristeli irti Rileyn otteesta. "Hän ei vastaa, koska on töissä! Poliisiopistolla!"

"Oli syy mikä tahansa, sinut jätettiin yksin ilmiselvästi epätasapainoisen siskon kanssa, eikä se ole vastuullista vanhemmuutta," Stone sanoi rauhallisesti ja nosti puhelimen luurin. Hunter tunsi kuolevansa hieman sisäisesti. Jos joskus oli hieno ja rakastava isä, se oli hänen, hän oli aina tuntenut, eikä hän ollut koskaan tarkoittanut kenenkään epäilevän sitä näin tosissaan. Hän pääsi irti hädän lisätessä hänen voimiaan jopa ikäänsä nähden pienestä koosta huolimatta, ja muutamassa sekunnissa hän oli repinyt luurin Stonen käsistä ja iskenyt sen takaisin paikalleen. Oikeastaan hän halusi repiä sen irti pistorasiasta ja paiskata seinään sillä hänen adrenaliininsa oli taas kohoamassa hurjaa vauhtia. Hänen onnistui tukahduttaa se ja vain pidellä puhelinta tiukasti alhaalla. Hieman uhkaavan ilmeen ja kiihkeän, tummenevan katseen hän kohdisti ylös etsivään.

"Pyydän ," poika sanoi hiljaa, "ei heitä tarvita. Hän on täysin normaali—hyvin vaikutusaltis, mutta ei sairas."

Stone katsoi alas häneen eikä vaikuttanut kuuntelevan. Jokin epäinhimillinen pojan katseessa vei kaiken huomion tämän sanoista.

"Poika, päästähän irti puhelimesta," mies sanoi hänelle. Hunterin katse ja kasvot pehmenivät lapsenomaiseen, hieman avuttomaan ilmeeseen hänen tajutessaan, että hänen pitäisi romuttaa nerokas suunnitelmansa kertomalla totuus, ja kuinka sekään ei ehkä enää auttaisi. Tämä aito muutos pojan enkelimäisillä kasvoilla sai Stonen epäilemään oliko hän sittenkään nähnyt mitään epänormaalia. Poika ei tehnyt pienintäkään elettä päästääkseen puhelimesta irti, joten Stone kääntyi kohti toista pöytää ja toista puhelinta.

"Hei! Minä valehtelin! Se olin ihan kokonaan minä, olin tylsistynyt ja levoton ja sisko ärsytti minua ja rakastan käyttää hyväkseni hänen vaikutusalttiuttaan ja sen piti olla pilaa!" poika puhui tauotta ja hänen sävyssään oli jotain niin aitoa ja intohimoista, että se sai miehen pysähtymään ja kääntymään.

"Niin arvelimmekin. Mitään tietoja mielenterveysongelmista perheessäsi ei löydy. Minä en kyllä näe mitään hupaisaa valheissa siskon mielenterveydestä," hän sanoi kylmästi.

"No, minä—" Hunter aloitti, kuulostaen ärsyyntyneeltä, mutta Stone keskeytti hänet.

"Ja sinä kuitenkin sait hänet ampumaan ihmistä. Sanotko, että jonkun ampuminen on mielestäsi vitsi?"

"En. Se ei ollut oikea luoti! Se oli kaverini leluaseesta joka ei tuota todellista vahinkoa ihmiselle. Todistan sen, etsin sen luodin," Hunter sanoi rauhallisemmin nyt kun häntä tunnuttiin uskovan. Stone viittasi kädellään huoneeseen ja Hunterin terävä katse silmäili sitä, kunnes hän lähti etsimään tarkemmin.

"On vain yksi kysymys, ” sanoi Riley, ”kuinka isänne jätti kaksi nuorta lasta yksin kotiin?"

"Koska minä olen jo kohta kymmenen, ja tulemme yleensä toimeen paljon paremmin," Hunter vastasi ja tajusi miten yhden juoman väliin jättäminen oli tehnyt hänestä paljon herkemmin ärsyyntyvän ja jopa vihaisen. Silti hän toivoi, ettei se olisi kovin vakavaa. Hän löysi luodin vain muutaman sentin erään pöydän alla. "Katso! Tässä, se on täysin harmiton," hän huudahti poimiessaan sen ja ojentaessaan sitä etsivälle.

"Asiat eivät vain menneet suunnitelmieni mukaan. Minulla oli peikko sängyn alla…" hän sanoi, mulkaisten Freyaa joka oli palautunut lähes normaaliksi juteltuaan suosikkiasioistaan mukavan naispoliisin kanssa.

"Mikä?" Riley kyseenalaisti.

"Tarkoitin siskoani," Hunter huokaisi. Eivätkö ne tienneet mitään?

"Voimmeko mennä nyt kotiin?" hän sitten kysyi, vaihtaen levottomana piano jalalta toiselle.

"Ajatteletko tosiaan, että tämän illan tempauksesi oli hauska?" Stone kysyi epäuskoisena, vaikka luoti oli tosiaan osoittautunut suhteellisen vaarattomaksi.

"Ajattelee hän—hän rakastaa kauhua ja käytännön pilojen harrastamista," Freya kommentoi mukavalta paikaltaan kaukana Hunterista.

"Ihan niin," Hunter vahvisti iloisesti. "Ja tämä oli erityisen hauskaa. Sain hänet todella vauhtiin," hän virnisti Freyalle joka puolestaan näytti jälleen kieltään.

"Että tämä oli vain sisarusjuttu. Voinko nyt viedä hänet kotiin?" Hunter kysyi kääntyessään katsomaan etsivä Stonea. "Joohan?" hän lisäsi väläyttäen hymyn, selvästi odottaen myöntävää vastausta.

"Ehkä oli, mutta söpö hymy ei nyt auta. Eli ei, en päästä teitä kahta kävelemään kotiin yksin tähän aikaan päivästä—varsinkin nähden siihen miten paljon ilmiselvästi kunnioitat siskoasi…" sanoi Stone, ripaus sarkasmia sävyssään, kun hän istahti pöytänsä taakse ja tarttui jälleen puhelimeen.

"Mihin soitat?" Hunter kysyi, huoli kirjoitettuna kasvoilleen.

"En sosiaaliviranomaisille. Tämä ei lopultakaan vaikuta niin vakavaltal," mies sanoi, sillä tilanne sisälsi vain sisaruskahnausta ja leluluoteja - ja vaikka poika vaikutti jokseenkin aggressiiviselta, tämä oli myös suojellut siskoaan vieraiden mukaan lähtemisen suhteen. "Mutta minun on puhuttava isänne kanssa, ja te pysytte täällä, kunnes hän vastaa puhelimeen ja voi hakea teidät kotiin," Stone sanoi, vetäen perheen numeron esiin koneen tiedostosta.

"Mutta se saattaa viedä tunteja!" Hunter valehteli. Hän tiesi isän olevan aina takaisin ajoissa, varsinkin täydenkuun yönä. "Ei ole niin myöhä, eikä se ole niin pitkä matka! Pärjäämme kyllä kahdestaan," hän intti, asettaen kätensä luurin paikalle niin, ettei sitä voinut käyttää. Hän tekisi kaiiken voitavansa pitääkseen ohjat käsissään.

"Hunter?" mies sanoi, epävarmana oliko se pojan kutsumanimi, ja hänen äänensä oli jälleen ystävällinen. "Ehkäpä hän ei vain tule lainkaan? Siksikö et halua minun soittavan hänelle?" Hän oli itse aikoinaan työskennellyt sosiaalivirastossa ja tiesi lasten joskus puolustavan jopa huonoja vanhempia.

Hunter ei osannut päättää miten vastaisi—jos vastaisi myöntävästi, jättäisivätkö ne soittamatta ja päästäisivät heidät koriin? Soittaisivatko ne niille nuuskijoille kuitenkin? Pitäisikö keksiä uusi tarina? Poika alkoi näyttää turhautuneelta ja sekavalta. Hän alkoi oppia mitä oli olla valheiden verkossa. Freya oli innokas auttamaan hänet siitä irti, vaikka nauttikin nähdä veljensä kiemurtelevan omassa sopassaan.

"Ei se sitä ole, sir," tyttö sanoi iloisesti. "Eikä se kestä tunteja. Tämä on vain yksi niitä päiviä, kun veljeni ei kestä olla sisätiloissa ja luulen, että hän tajusi juuri saavansa selkäsaunan, jos kerrotte isälle kaiken. Kerrottehan kaiken!" katkera suu rohkaisi auktoriteetteja.

"Pää kiinni, ääliö!" Hunter tiuskaisi hänelle. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi mitään rangaistuksia, eikä murehtinut sellaisia nytkään ja moisen tiedon julkaisu ei nolottanut häntä liiemmin kun paikalla ei ollut muita lapsia. Hän vain tiesi, ettei tämä auttaisi hänen mahdollisuuksiaan päästä ulos yksin. "Ei, odota, kerro ihmeessä heille kaikki mitä tiedät. Sehän veisi vain kymmenen sekuntia."

"Puhuisinpa ainakin totta," sanoi Freya ylpeänä, sivuttaen loukkauksen.

"Olisi kiva nähdä asiat sinun näkökulmastasi, en vain tunnu saavani päätäni niin syvälle perseeseeni," sanoi Hunter kireään ja ylisuloiseen äänensävyyn.

"Kysyisin kuinka vanha olet, mutta tiedän, ettet osaa laskea niin korkealle," tyttö iski takaisin, tietoisena siitä, että vaikutti vanhemmalta, vaikka olikin nuorempi. Se yleensä oli niin päin—itse asiassa, joskus ihmiset eivät olisi uskoneet hänen olevan vasta kahdeksannella vuodellaan, jos hän ei olisi näyttänyt ikäiseltään.

Viranomaiset eivät voineet olla hymyilemättä pienesti väittelylle, jotkut heistä muistellen omaa lapsuuttaan ja sisarussotiaan, vaikkakin nämä kaksi olivat erityisen hyvä toistensa solvaamisessa. Stone myös käytti tilaisuuden siirtää Hunterin käsi puhelimelta ja käyttää sitä, kun poika keskittyi siskoonsa.

"Ainakin minä osaan laskea. Lisäksi, olen söpö, siinä missä kuollut, puoliksi syöty haisunäätä näyttää paremmalta, kuin sinä," hän sanoi tietäen sen olevan surkea loukkaus, mutta hän tähtäsi sillä johonkin. "Nyt minulle tulee vain nälkä," hän sitten virnisti ilkikurisesti. "Mihin jäimmekään, kun sinä päätit lähteä ulos?" Kun hän vaikutti taas yrittävän Freyan kimppuun, joka hyppäsi jaloilleen ja juoksi viereiseen huoneeseen, Riley hillitsi hänet uudestaan ja istutti tuolille viereensä.

"Päästä irti! Minun täytyy tehdä jotain!" poika valitti, pyristellen irti.
Etsivä Stone hymähti huvittuneena.

"No, no. En voi olla huomaamatta, että sinulla on melkoinen temperamentti. Ihan vain selvyyden nimessä...Hän puhui asianmukaisesta ei-pahoinpitelevästä kurinpidosta, niinhän?" hän kysyi, katsoen poikaa hieman huolissaan. Hunter joka oli jo unohtanut aiheen, ensin tuijotti takaisin ihmeissään.

"Tietysti, senkin hyypiö," hän sitten vastasi, vaikuttaen aidosti loukkaantuneelta. "Täysikuu vaan tekee minusta huonotuulisen, ja minun todella pitää saada olla ulkona," hän lisäsi, jatkaen yrityksiään päästä irti.
Hän etsisi joko siskonsa tai lyhimmän tien ulos. Stone ei valinnut numeroa heti vaan kurtisti kulmiaan. Pojan vastaus oli vaikuttanut aidolta ja rehelliseltä ja hän oli kuullut, että täysikuu sai kaikkein herkimmät ihmiset hieman höperöiksi, mutta tässä oli kyse lapsista, joten asiaa ei voinut jättää huhujen varaan. Sitten hän päätti, etteivät he olisi yhtään viisaampia ennen kuin puhuisivat isälle, ja että kaikki selviäsi, kun he tapaisivat tämän, joten hän valitsi numeron.

"Voisinko lukita hänet putkaan siksi aikaa, kunnes heidät haetaan?" Riley ajatteli ääneen, kun Hunter jaksoi jatkaa tappelua, selvästi täysin kyllästyneenä heidän seuraansa. Pojan silmät laajenivat. Sanat olisivat Helvetistä ja viiltäisivät hänen aivojaan kuin ruosteinen ja tylsä veitsi.

"ET," hän korotti ääntään, muttei aivan huutanut jäätyessään hetkeksi, puoliksi lattialla. Hän tunsi tuskaisen suurta halua purra miestä, joka uhkasi hänen vapauttaan niin, varsinkin, kun silloin mies päästäisi hänestä irti.

"Rauhoittuisitko sitten? Joohan?" sanoi Riley, yrittäen kuulostaa niin lempeältä kuin mahdollista. Etsivä Stone seurasi otsa rypyssä yhä kireän pojan kapuamista takaisin tuolille ja kuinka tämä jäi hiljaa tuijottaman siskonsa perään..
________________________________________

"Iltaa, sir," Riley tervehti, ja esitteli itsensä. "Onko teillä 9-vuotias poika ja 7-vuotias tytär asumassa kanssanne?"

"Voi Luoja, lapseni, ovatko he loukkaantuneet?" Jacobin välitön reaktio oli ennen kuin Stone oli ehtinyt edes kunnolla päättää lausettaan. Hän ei saanut hienoista paniikkia pysymään poissa äänestään joutuessaan katselemaan hävitystä olohuoneessa.

"Ei, he ovat kunnossa. No, eivät siis loukkaantuneet, mutta poikanne käyttäytyy hyperaktiivisesti ja jopa aggressiivisesti...joten näkisin, ettei hän ole täysin kunnossakaan. Hän puhui jotakin täysikuusta. Tiedättekö, mitä hän mahtoi tarkoittaa?"

"Ihmissusi!" Jacob kuuli tyttärensä huutavan kauempaa.

"Niin, ja tyttärellänne vaikuttaisi olevan pakkomielle ihmissusiin. Molemmilla taitaa olla."

Jacob pysyi hetken hiljaa, yrittäen pysyä rauhallisena. Tämä kuulosti pahalta. Todella, todella pahalta, vaikkei läheskään niin pahalta, kuin, jos hänen lapsensa olisivat loukanneet itsensä—mutta sitten taas, tämä ei kuulostanut olevan kovin kaukana siitä hetkestä. Kello seinällä paljasti, että oli enää vain hieman yli tunti hetkeen, kun muodonmuutos yleensä tapahtui. Hunter aggressiivisena kuulosti hälyttävältä sillä se ei ollut tyypillistä pojalle missään vaiheessa kuukautta, muttei se kuitenkaan täysin ennennäkemätöntä ollut. Oli vaikeaa sanoa mistä oli kyse ilman pojan näkemistä.

"Ei pakkomielle. He vain pitävät niistä liikaa. No, Hunter pitää. Eikä auta, että hän on hieman herkkä täysikuulle—unettomuutta täysikuun aikoihin. Mitä he oikeastaan ovat tehneet? Onko heidät pidätetty tai jotain?" hän sitten kysyi juuri ennen kuin hiljaisuus venyi kyseenalaistettavan pitkäksi.

"Tai jotain. Se on pitkähkö tarina ja teidän tosiaan tarvitsisi tulla tänne selvittämään tämä…Voimme antaa hänelle miedon rauhoittavan? Viisitoista minuuttia? Hyvä…" Kun etsivä kertoi heidän sijaintinsa, Hunter ei enää kuunnellut.

Hänkin tunsi viimeisen tunnin lähestyvän.

"Tiedätkö mikä kävi mielessäni," sanoi Riley kun hänen parinsa laski luurin alas ja he katselivat Hunterin levotonta pyörimistä ympäri huonetta, kun tämä yritti keksiä pakokeinoa. Hän oli melko varma, että jos hän vain yrittäisi yhtäkkiä ovelle, he saisivat hänet kiinni. He olivat liian tietoisia hänen ensisijaisesta kiinnostuksestaan ja omasivat omat—osittain oikeat—teoriansa sen syistä.

"Muistan lukeneeni lykantropia-tapauksista historiassa—hyvin harvinainen sairaus, mutta mahdollinen. Tarkoitan sitä missä täysin tavallinen ihminen aidosti tuntee olevansa tai muuttuvansa sudeksi ja juoksee syömässä ihmisiä, joskus jopa pukeutuneena sudennahkaan. Tietenkään tällä lapsella ei voi olla mitään tekemistä sen kanssa. Hän ei ole tehnyt mitään susimaista ja jopa myönsi, ettei ihmissusia olekaan. Kaikki tämä puhe vain sai minut ajattelemaan sitä, sen kun väitetään olevan mahdollinen alkuperä ihmissusimyyteille," Riley puhui puoliksi ajatuksissaan. "Mitä heidän isänsä sanoi?"

Niin kiehtovia kuin parinsa sanat Stonen mielestä olivatkin, hän ajatteli olevan paras olla nostamatta niitä esiin isälle, niiden ollen erittäin ylianalysoivia ja todennäköisimmin loukkaavia.

"Hän sanoi pojan vain pitävän ihmissusista liikaa ja kärsivän unettomuudesta täydenkuun aikaan. Se itse asiassa selittää melkein kaiken—jopa aggressiivisen käytöksen. Liian vähän unta ja pikkusiskoon ärsyyntynyt… Muutoin hän vaikuttaa täysin normaalilta pikkupojalta minun silmiini, ja sanoi heidän tulevan yleensä paljon paremmin toimeen. En usko että he olivat vaarassa."

Heidän teoriansa pitivät Hunterin mielenkiinnon hyvän aikaa, eikä hän muistanut miettiä ulospääsyä. Hän ei voinut olla naurahtamatta ääneen sille miten lähelle totuutta Riley osui ja miten oikeassa isä oli, tosin—Hunter toivoi—ei tiennyt tarkalleen miten paljon hän ihmissusista piti. Hän suostui ottamaan vahvemman, puoliksi halkaistun rauhoittavan tabletin hetken epäröityään.
________________________________________

Viisitoista minuuttia myöhemmin, kun ovi oli auennut viisi kertaa—Hunter oli laskenut kaikki ohittamansa tilaisuudet juosta, Jacob viimein saapui. Hänellä oli yhä yllään univormunsa päivästä poliisiopistolla ja hän vaikutti suhteellisen rauhalliselta sillä matkalla hän oli keksinyt tarpeeksi varman keinon saattaa lapsensa turvaan ja ajoissa, mutta epätietoisuus siitä mitä oli tapahtunut, vaivasi häntä. Hunterin kanssa se voisi olla melkein mitä tahansa ja vaikka kuinka montaa asiaa.

"Isi!" Freya kirkaisi syvästä ilosta ja ryntäsi halaamaan häntä, kun hän käveli eteishallin poikki ja ennen kuin hän sai itsensä palaamaan nykyhetkeen.

"Hei, kulta, oletko kunnossa?" Jacob kysyi, kyykistyen alas ollakseen lähempänä tytön silmien tasoa ja piteli tätä lempeästi edessään. Freya vain nyökkäsi pontevasti ja aito hymy hänen kasvoillaan kertoi, että hän oli tosiaan kunnossa.

"Mitä kotona tapahtui? Lyhyt vastaus, pyydän, meillä ei ole paljon aikaa,"
Hetken Freya oli hiljaa, kelaten taaksepäin kauhean stressaavaa iltaa.

"Minä…Se olin enimmäkseen minä, mutta vain itsepuolustuksena. Hunter oli hiipimässä ulos eikä kuunnellut minua, kun sanoin, ettei hän voi lähteä. Sitten halusin mennä hänen mukaansa, mutta sitten hän ei lähtenytkään ja sanoi, ettei ollut muistanut ottaa juomaansa tänään ja alkoi jahdata minua ja sanoi, että tekisi minustakin suden," tyttö selitti. Hän näytti surkealta ja hädin tuskin hengitti puheensa välissä ja hän puhui nopeasti. Jacobin täytyi kuunnella todella tarkkaan, että saisi kiinni olennaisimmista kohdista "Hän ei ehtinyt satuttaa minua ja luulen, että hän vain pilaili, mutta hän on ollut tosi ilkeä. Tiedäthän miten hän ei yleensä ole ilkeä ja väkivaltainen. En muista hänen koskaan olleen edes surullinen. Isi, minua pelottaa."

Ensimmäistä kertaa koskaan, Jacob toivoi väärinymmärtäneensä—kammottavasti väärinymmärtäneensä mitä hänen lapsensa yritti sanoa. Hän oli nähnyt poikansa surullisena, mutta tuskin koskaan ilkeänä tai väkivaltaisena. Poika oli yleensä rento ja positiivinen ja tasasi tilejä enemmänkin ilkikuriseen, lapsenomaiseen tapaan. Ja vaikka poika olikin montaa asiaa ja vaativa kasvatettava, ilman parempaa tietämystä olisi mahdotonta sanoa, että hänen sisällään oli susi—paitsi tänä iltana.

"Älä pelkää, kukaan ei satuta sinua nyt. Lupaan sen," Jacob sanoi, onnistuen kuulostamaan lohduttavalta oman nousevan pelkonsa läpi. Hunter oli aina, ihan aina ottanut juoman kuten pitikin, lukuun ottamatta ensimmäistä täyttäkuuta, kun he olivat tajunneet totuuden liian myöhään ja juoma ei olisi vaikuttanut kuitenkaan. Jos vaikka hänen epävarmuutensa näkyisikin hänen silmistään, Freya rentoutui.

"Pysy tässä. Älä lähde tästä huoneesta. Olen aivan tuossa viereisessä huoneessa," Jacob sanoi ja suuteli lempeästi tytön otsaa, nousi ylös ja astui sisään etsivä Stonen toimistoon missä Riley ja Stone keskustelivat viimeisimmästä rikosjutustaan ja Hunter vaikutti olevan puoliunessa pienellä sohvalla. Jacobin suhteellisen rauhallinen ja hyvinkin kunnioitusta herättävä olemus ja lähes olkapäille ulottuvat, puhtaat, tummanruskeat hiukset kehystämässä ystävällisiä kasvoja toivat hänelle paljon luottamuspisteitä, mutta koska hän ei näyttänyt samalta kummankaan lapsen kanssa, hänen täytyi todistaa henkilöllisyytensä kaikella tavalla ennen kuin hän sai tietoja ja saattoi viedä lapset kotiin.

Toiset kymmenen minuuttia kului ja hänelle tuotti enemmän ja enemmän vaikeuksia pitää itsensä kasassa, ei vain siksi, että suden hetki lähestyi, mutta hän oli myös täysin turhautunut siihen, etteivät hänen lapsensa voineet olla muutamaa tuntia kahdestaan kotona, kun häntä oli tarvittu ylitöissä. Hän oli järjestänyt itselleen vain päivävuoroja, mutta tänään hänet oli kutsuttu takaisin myöhemmin. Jos olisi vaikuttanut välttämättömältä, hän olisi käyttänyt taikaa päästäkseen kotiin ennen puoltayötä. Joten hän otti mielellään harkintaan ehdotuksen liittymisestä YYY:hyn (Yksinhuoltajat Yksin Yhdessä), vaikkei hän tietenkään juuri siihen liittyisi, mutta jos olisi vastaavaa noidille ja velhoille. Kun hän katseli poikaansa rauhallisena sohvalla, hän mietti saattavansa saada enemmän hyötyä tukiryhmästä vilkkaiden lasten vanhemmille. Poliisi ei tehnyt eikä sanonut mitään muuta, sillä lapset oli jätetty tarpeeksi turvallisesti kotiin, ja mies vaikutti täysin normaalilta vastuuntuntoiselta aikuiselta ja vanhemmalta, niin asenteissa kuin ulkomuodossakin. Ja tyttö oli loistava todiste siitä että tämä oli hyvä isä, poika vain taisi olla erityisen vaikea persoona.

"Selvä. Kiitos, että jaksoitte olla niin kärsivällisiä hänen kanssaan," Jacob sanoi, miettien paljonkohan tahdonvoimaa se oli vaatinut näiltä nähden siihen etteivät nämä tunteneet poikaa lainkaan. Vaikka isän kärsivällisyys olikin joskus totaalisesti loppumassa, hän ei ollut koskaan toivonut toisenlaista poikaa. Sillä vaikka pojalla kieltämättä oli syväänjuurtunut kovapäinen ja kakaramainen luonto joka todella testasi kärsivällisyyttä, parhaimmillaan poika oli varsin suloinen ja rakastettava ja yleensä kunnioittava auktoriteetteja kohtaan. Eikä tähän mennessä ollut mitään asennetta jota hän ei olisi onnistunut kohdistamaan normaalilla kotikurilla ja positiivisella vahvistuksella. Ainoa mikä teki Jacobin epätoivoiseksi poikansa suhteen, oli susi ja miten se todennäköisesti vaikutti lapseen pitkällä aikavälillä.

"Tekisittekö minulle vielä toisen suuren palveluksen? Viekää tyttäreni tähän osoitteeseen. Hän on vanha ystäväni ja hänen perheensä ja he tietävät Freyan mahdollisesti olevan tulossa, kuin myös syyn miksi," hän sanoi ojentaen etsivä Stonelle pientä paperilappusta ja nousi tuoliltaan. Hän käveli Hunterin luo ja nosti tämän ylös, poika vaikuttaen yhä puoliuniselta kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille. 10-vuotias olisi muutoin liian iso kannettavaksi näin, mutta Hunter oli lyhyt ikäisekseen - vain noin 7-vuotiaan kokoinen, eikä se siis ollut kovin suuri haaste. Aluksi poika oli ollut vain yhden vuoden ikätovereitaan lyhempi kasvussa, mutta suden tartunnan ja jokakuisten muodonmuutosten myötä kasvu oli hidastunut paljon enemmän. He eivät silti huolestuneet sillä poika kuitenkin jatkoi kasvamista, ja Jacob oli varma, että Hunter kävisi läpi aikamoisen kasvupyrähdyksen teini-iässä. Olettaen, että viikari eläisi niin pitkään... "Haluan varmistaa, että poikani on kunnossa ennen kuin palaamme normaaliin."

Etsivä nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja sanoi vievänsä tytön sinne henkilökohtaisesti. Freya istui kulmatuolissa lukemassa Aku Ankka –lehteä, kun he astuivat eteishalliin.

"Kulta, mene sinä etsivä Stonen kanssa. Hän vie sinut Pottereille, joiden luona olet yön yli. He tietävät, että olet tulossa," Jacob sanoi välittömästi kantaessaan Hunterin tytön ohi, kun tämä aikoi seurata.

"Niille, jotka ovat sukua–?" Freya aloitti kuulostaen innostuneelta ja saaden Jacobin aidosti hymyilemään yhden siunatun hetken.

"Ei, he eivät vieläkään ole sukua Harrylle."

"Jonain päivänä vielä todistan, että olet väärässä!" tyttö julisti.

"Teepä se. Mutta nyt meidän täytyy mennä," Jacob hymyili hänelle iloisena siitä, että tytöllä olisi muuta ajateltavaa, kuin tämä ilta.

"Kuka on Harry?" Riley kysyi, kun he veivät tytön vielä hetkeksi Stonen toimistoon.

"Julkkis jonka kanssa menen naimisiin," Freya kertoi innokkaana. Jacob ei huolestunut keskustelun suunnasta, sillä miehet todennäköisesti ottaisivat kaikki tytön sanat vain lapsen mielikuvituksena, varsinkin ihmissusipuheiden jälkeen—ja Freya oli siinä iässä, että hänellä oli lupa aidosti uskoa melkeinpä mihin tahansa. Hän oli myös vahvistanut, että sisaruksilla oli ollut ongelmia suhteessaan viimeksi kuluneen vuoden aikana. Tämä johti hänen ajatuksensa kriittisempiin ongelmiin.

"Hunter, et ottanut sitä pilleriä, ethän?" hän totesi vakavana, kun he pääsivät etupihalle ja hän laski pojan maahan, muttei päästänyt irti tämän käsivarsista.

"Mistä tiesit?" Hunter kysyi aidosti hämmentyneenä, tosiaan seisoessaan omilla jaloillaan ja katsoen ylös isäänsä.

"Tunnen sinut. Lisäksi, et ollut tarpeeksi rentoutunut. Onko sinulla aavistustakaan siitä mitä kello on?" kysyi Jacob ja katsoi kuinka pojan ilme muuttui happamaksi—selvästikin jälleen yksi suunnitelma karata, oli tuhoutunut.

"Tunnen sen," poika kuiskasi.

"Toinen kysymys—ja älä valehtele, koska tämä on hyvin, hyvin tärkeää," Jacob sanoi, katsoen Hunteria joka katsoi kiihkeästi kadun päässä olevaan pimeyteen.

"Oletko vai etkö ole ottanut oikeaa annosta Sudenmyrrkyjuomaa joka ilta viimeiset seitsemän iltaa, lisäämättä juomaan mitään?"

Hetken hiljaisuus tuntui ikuisuudelta. Jacob oli valvonut juoman ottoa pitkän, pitkän aikaa sillä se ilmeisesti maistui ällöttävältä ja tämä oli nuori lapsi jonka oli tarkoitus saada se alas, puhumattakaan pojan kiinnostuksesta ihmissusiin. Mutta koska vuosia asiat olivat menneet hyvin, hän oli alkanut luottaa pojan ottavan sen asiallisesti ja toivonut tämän jotenkin tottuneen makuun.

"Minä…saatoin unohtaa sen eilen…" Hunter tunnusti niin hiljaa, ettei Jacob sitä olisi kuullut, jollei olisi nimenomaan kuunnellut. Yhä pidellen pojan toista käsivartta, hän tarttui lempeästi, mutta tiukasti tämän leukaan ja pakotti katsomaan häneen, ottaen katsekontaktin.

"Tiedän miten hyvä muisti sinulla on. Seitsemän kertaa kuussa kolmen vuoden ajan, ja sitten yhtäkkiä sinä unohdat?"

Hunter ei saanut tarkkaa totuutta sanotuksi ääneen, mutta silmänsä kertoivat, että hän oli ‘unohtanut tahallaan’.

"Mutta se oli vain yksi ilta!" hän lopulta huudahti puolustuksekseen, kun Jacob vähemmän lempeästi käänsi hänet ympäri ja työnsi kohti parkkipaikkoja.

"Et sitten ole lainkaan kuunnellut, kun olen sanonut, että jokainen ilta on ratkaiseva? Tai vielä pahempaa, jos olet kuunnellut ja silti olemme tässä."
Hunter katsoi parhaaksi olla vastaamatta. Jacob oli jo niin tuskaisen tietoinen kokonaistilanteesta, että ohikiitävän hetken hän harkitsi laittaa tuon kakaran polviensa poikki siinä ja silloin, mutta luopui ajatuksesta. Hän rakasti poikaa liikaa tehdäkseen moista, ja minkäänlaisen fyysisen kivun tuottaminen pojalle missään tarkoituksessa tänä iltana saattaisi osoittautua maailman huonoimmaksi ideaksi, väkivallan kuohuessa vapaasti tämän sisällä kesyttömän suden muodossa. Sitä paitsi hän halusi olla täysin varma siitä paljonko tässä oli asenneongelmaa ja paljonko jotain mihin poika ei voinut vaikuttaa. Vain sitten hän voisi valita oikeudenmukaisen kohtelun.

"Autoon siitä," hän komensi ja Hunter teki kuten käskettiin, vaikka raikas ilma ja avoimet kadut kutsuivat enemmän, kuin aiemmin.

"Iskä, et voi lukita minua tänä yönä, Kuolen, jos teet sen!" poika protestoi takapenkiltä, aidosti huolissaan. Jacob avasi auton oikean puolen etuoven ja istahti kuskin paikalle.

"Etkä kuole. Katson, että se nukkuu rauhallisesti aamuun asti," hän sanoi, onnistuen löytämään lohduttavan sävyn ja paiskasi oven kiinni.

"Sitten, miksi sitten lukita minut mihinkään?" Hunter intti, toivonkipinä äänessään. Jacob kääntyi ympäri, kasvoillaan kireä hymy

"Siksi, rakkaani, että sitä mikä sinusta tulee puolen tunnin kuluttua, en tunne läheskään yhtä hyvin, kuin tunnen sinut—ja jopa kymmenen vuoden jälkeen sinäkin, joskus, jotenkin onnistut yllättämään." Hän kääntyi takaisin ja käynnisti auton. Hunter olisi saattanut hymyillä riemusta (sillä hän rakasti ihmisten järkyttämistä ja yllättämistä niin hyvässä, kuin pahassa), mutta häntä kiinnosti enemmän poispääsy, ja mahdollisuuksien vähyys tappoivat hymyn. Kotimatkalla hän alkoi sormeilla oman puolensa oven lukkoa, syvissä ajatuksissaan.

"Ai niin, ja ihan vain jotta tiedät, ” Jacob sanoi siirtämättä katsettaan tiestä, ”tiedäthän, etten yleensä käytä taikaa kurinpidossa, mutta jos yrität avata yhdenkään tämän auton ovista ennen kuin annan luvan, sidon sinut jollakin loitsulla."

Viisitoista minuuttia myöhemmin, ilman ongelmia, he saapuivat etupihalleen. Hunter oli hädintuskin astunut ulos autosta, kun Jacob tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet nopeasti sisään, pois suorasta kuunvalosta—varmuuden vuoksi.

"On pakko olla toinen keino!" Hunter esitti jälleen vastalauseen, yrittäen hidastaa menoa tarttumalla kaikkeen, mikä ei liikkunut, mikä johti vain Jacobin nostamaan hänet kainaloonsa ja kantamaan alas kellariin.

"Jos vaikka olisikin, ei ole aikaa miettiä sellaista," hän sanoi pyristelevälle lapselle. Korkeintaan viisitoista minuuttia heillä enää olisi. Alhaalla kellarissa, hän laski pojan lattialle, pitäen yhä kiinni. Hunter vaikutti äärimmäisen järkyttyneeltä, hengittäen kiivaasti ja syvään, kyynelsilmin—monitahoisista syistä, Jacob uskoi. Ja kuinka pahaksi se kävisi, kun mieli muuttuisi suden mieleksi pikkupojasta, jonka se nyt oli? Jopa sellaisena tämä oli paljon pahempaa, kuin yleensä, jolloin Hunter toimi mukana kiltisti ja rauhallisena, ilman kummempia psyykkisiä vaikeuksia tehdä niin—tai siltä se ainakin oli vaikuttanut. Jokin oli muuttanut pojan asenteita.

"Hunter, mitä sinulle voisi sattua tuolla ulkona, on paljon, paljon pahempaa, kuin mikään mitä voisi sattua täällä," Jacob sanoi rauhallisesti, ja pyyhki lempeästi pois yhden pojan kyynelistä, jotka löysivät tiensä tämän poskelle. Hän ei osannut päättää kumpi oli mahdottomampi ajatus; Hunter tapettuna vai tappamassa joku ja joutumassa elämään sen kanssa loppuikänsä? Hellästi hän otti pojan kasvot käsiinsä ja käänsi ne itseensä, ottaen katsekontaktin.

"Rakastan sinua, enkä halua menettää sinua, koskaan. Enkä sinun tekevän mitään, mikä tuhoaisi täysin koko loppuelämäsi," hän sanoi lämpimästi, saaden Hunterin kyyneleet ehtymään ja pojan jopa rentoutumaan.

"Kaikki käy hyvin. Mene sisään," Jacob kuiskasi, suuteli hellästi poikansa ohimoa ja tönäisi häntä kohti suurta, aidattua aluetta heidän kellarissaan. Sitä oli laajennettu vuosien mittaan ja se oli aina ollut enemmänkin toinen pikkupojan huone, kuin häkki—lukuun ottamatta sattumanvaraisia keppejä, luita ja leluja joita hän saattoi pureskella tai repiä kappaleiksi sudenmuodossaan, jos turhautuisi liikaa, kun ei voinut metsästää. Muutoinhan hän pystyi viihdyttämään itseään monin tavoin ihmisen älykkyyden säilyessä muodonmuutoksen yli. Itse aisassa huone oli niin kodikas, ettei sitä olisi tunnistanut osaksi kellaria—siinä oli jopa vaalea muovilattia. Vain häkkimäiset seinät paljastivat, ettei se ollut tavallinen huone. Vaikkakin kaikille muille, kuin perheen jäsenille, ne näyttivät ja tuntuivat tavallisilta puuseiniltä. Hän olisi voinut rakentaa täysin normaalit seinät, mutta Hunter oli vaatinut jotakin ihmissusimaista, ja lisäksi hän itse oli halunnut seinät joiden läpi hän näkisi pojan sudenmuodossa, voidakseen mennä väliin tai auttaa, jos jokin menisi pieleen. Tänä yönä tosin, hän ei kävisi siellä säännöllisesti—turvallisuuden nimessä.

"Tuo kasa raakaa pihviä siinä pöydällä," Jacob sanoi lukitessaan oven. "Osa niistä on maustettu kevyesti unilääkkeellä. Sinun pitäisi nukkua noin kahdeksan tuntia. Tulen päästämään sinut ulos kahdeksan aikoihin aamulla."

Syvällä ajatuksissaan Jacob kiipesi portaat ylös ja lukitsi kellarin oven. Huoli pojan tulevaisuudesta kasvoi tänä iltana enemmän, kuin koskaan, saaden hänet jälleen ajattelemaan sitä ainoaa parannuskeinoa jota heillä ei ollut tilaisuutta kokeilla, sen jota hän ei oikeastaan edes haluaisi kokeiltavan, eikä ollut kovin vakuuttunut, että Hunterkaan haluaisi—poika oli liian kiintynyt kiroukseensa. Auttaisiko, jos susi, joka puri poikaa, tapettaisiin? Ongelma oli, että vaikka he saisivatkin selville kuka se oli, sen pitäisi olla Hunter itse ja kumpikin ihmismuodossaan. Mutta tällaisenakaan asiat eivät vaikuttaneet lupaavalta. Hän huoli pojan mielenterveydestä, oli tulevaisuus mitä tahansa. Talon hiljaisuudessa oli jotain aavemaista. Tai ehkä se oli vain stressi pikkuhiljaa päästämässä irti nyt, kun molemmat lapset olivat turvassa, ja kuitenkin täysiverinen ihmissusi pian kellarissaan, hän ei voinut olla täysin rauhallinen.
________________________________________

Alhaalla kellarihuoneessaan Hunter istui vuoteella taistellen tunteidensa kanssa. Hänen katseensa vaelsi pöydällä olevasta kellosta sen vieressä oleviin pihveihin ja lopulta kellarin toisella puolella olevaan pieneen ikkunaan. Hän nousi ylös, käveli oviaukolle ja sammutti valot, jättäen kellaritason ainoaksi valoksi kuun, joka hädintuskin saavutti huoneen oven. Poika tuijotti sitä, kuin Taivas olisi auennut. Tai ehkä hänen pitäisi vain uskoa ja syödä pihvit? Se saattaisi tehdä muodonmuutoksestakin vähemmän kivuliasta. Ei tilasta ulos voimakeinoin kuitenkaan pääsisi—taikuus piti siitä huolen. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän avaisi lukon ilman avaimia tai taikaa. Oli hänen onnensa nyt, ettei hänen isänsä tiennyt kyseisestä taidosta.
Ainoat asiat, jotka viivyttivät häntä, olivat haluttomuus tuottaa isälleen enempää pettymystä, kuin oli jo tuottanut, ja tietoisuus siitä, että hän oli jo muutenkin ihan tarpeeksi suurissa vaikeuksissa. Vaan, jos niin oli, halusiko hän sen olevan tyhjän vuoksi? Ja eikö se ollutkin kahdeksalta aamulla? Muodonmuutos takaisin tapahtui yleensä auringon ensisäteissä…saattaisi olla aikaa hiipiä takaisin tänne…ja mitä isä ei tiennyt, ei voisi satuttaa heitä kumpaakaan. Kyllä, niin, se oli hyvä suunnitelma…hän tarvitsi sen…tämän yhden, todellisen täysikuun… Hänen katseensa löysi kellon joka näytti kymmentä vaille kahtatoista. Hänen verensä alkoi kiertää nopeammin ja nopeammin. Ehkä hän olisi erilainen? Mitä isä muutenkaan tiesi? Kirjoja? Elokuvia? Muita ihmiissusia? Entä sitten—ei kukaan niistä tiennyt miten hän itse tunsi sisällään—mutta sitten taas ei hänkään muista. Hän ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään kaltaistaan, eikä ollut kiinnostunut tutustumaan ihmissusiin jotka vihasivat jotain mitä hän itse piti kiehtovana. Eli todennäköistä oli, että isä tiesi enemmän ihmissusista, kuin hän. Mutta mitä enemmän hän pohti, sitä enemmän hän, jotenkin, onnistui vakuuttamaan itselleen olevansa erilainen. Hän selviäisi yöstä tappamatta ketään.

Minuutit tuntuivat lentävän. Raivoisasti hän käänsi huonetta ympäri etsien mitä tahansa terävää jolla saisi lukon auki. Kellon tikitys kuulosti nopeutuvan eikä hän voinut olla murisematta sille, mutta armotta viisarit siirtyivät osoittamaan viittä vaille kahtatoista. Lopulta hän löysi muutamia pinnejä ja vääntyneen naulan, joka varsinaisesti tehdyn paineenjakoavaimen puutteessa, tarpeeksi kovalla yrityksellä, saattaisi auttaa. Yhä ihmisen älykkyyden omaavana hän loikki ovelle ja alkoi sorkkia lukkoa, pystyen keskittymään siihen hyvin, sillä kipu oli vasta matkalla. Hänellä oli täydelliset sudenhampaat, kun hän murtautui ulos häkistä ja kompuroi kuun valaisemalle kivilattialle. Hänen voitonriemuinen naurahduksensa tuli ulos haukahtelevana äänenä, mutta hän hiljeni pian tajutessaan jälleen, että oli vielä yksi lukko hänen ja maailman välissä.

Hän oli lukenut joskus susien olevan tarpeeksi älykkäitä avaamaan portin tarpeeksi kauan yritettyään, mutta ikkuna olisi varmaankin liian haastava. Hän ei voinut ottaa riskiä, joten huolimatta kasvavasta kivusta hän kiirehti ikkunalle avaamaan sen lukkoa ja vääntämään sen kahvaa. Lukko napsahti ja ikkuna aukesi raolleen. Ennen kuin hän ehti nostaa sen auki, suora kuunvalo ja keskiyö iskivät kovaa. Hän joutui riisumaan t-paitansa ja kenkänsä, ja pian kaikki vaatteensa, jotta voisi edes hengittää palavassa kuumuudessa joka huokui syvemmältä, kuin luulisi olevan mahdollista—kuin se kumpuaisi jostakin tuntemattomasta pimeydestä. Se alkoi kasvattaa hänelle mustaa turkkia, mustaa häntää, mustia, suippoja korvia, vääristää ja muotoilla hänen kasvojaan, selkäänsä ja raajojaan hitaasti, mutta varmasti, kunnes hän ei kyennyt enää seisomaan kahdella jalalla. Pian lapsen tuskanhuuto muuttui asteittain ulvonnaksi, kunnes siinä ei ollut enää mitään inhimillistä.

Hetken se vain makasi siinä muristen itsekseen, tuntien olevansa ansassa. Sitten sen sieraimet tavoittivat hyvin heikon tuulenvireen ikkunan tiivisteiden välistä, saaden sen kiinnostumaan vain ikkunasta, vaikka viereisestä huoneesta tuoksui myös raaka liha ja veri. Pehmeästi se tassutteli ikkunan luo, nousi takajaloilleen nojaten etutassunsa kiviseinään ikkunan vieressä, ja nuuski sen reunoja. Se työnsi kuononsa kohtaan, jossa tuulenvire oli voimakkain ja onnistui saamaan ikkunan enemmän auki, mikä rohkaisi sitä työntämään päänsä kokonaan luukun alle.

Yläkerrassa Jacob joka oli kuullut muodonmuutoksen ja toivoi löytävänsä pian keinon helpottaa tuota kipua, yritti pysyä kasassa keskittymällä asioihin joita hän voisi auttaa. Huolimatta myöhäisestä ajankohdasta, hän soitti tarkistaakseen Freyan tilanteen, mikä vaikutti olevan kunnossa. Tyttö oli jopa huolissaan veljestään, mikä antoi Jacobille toivoa, ettei sisarussuhde ollut vielä täysin menetetty. Saatuaan tytön vakuuttuneeksi siitä että kaikki oli hyvin, hän ajatteli soittaa töihin ja ottaa muutaman päivän vapaata ‘sairastuneen lapsensa’ vuoksi. Ei se kovin kaukana totuudesta ollut, ja nykyään hän oli paikan päällä opistolla muutenkin vain parina päivänä viikossa. Nyt hän vain halusi katsoa pojan perään jonkin aikaa, varmistuakseen, että tämä palaisi normaaliin ensimmäisen aidon täydenkuun jälkeen sitten kaiken alun. Vaan sen puhelun täytyi odottaa aamuun. Hänen viimeinen puhelunsa oli lasten äidille—sillä mitä ilmeisimmin heidän suunnitelmansa ei ollut mennyt toiveiden mukaan. Äidin oli ollut tarkoitus pitää yhteyttä, mutta ei ollut pitänyt, Freya ei sittenkään ollut liian nuori muistamaan ja Hunter ilmeisesti välitti sittenkin. Asiat täytyi selvittää yhdessä, ja pian.

Suden oli onnistunut pasta puoliksi ulos, mutta maa oli liian pehmeää ja hieman jyrkkää siinä kohtaa, tehden eläimelle vaikeaksi ryömiä tai hypätä ulos pienestä ikkunasta. Se jatkoi yrittämistä ja maan kynsimistä, määrätietoisena kohti vapautta, kuun, tuulen ja satunnaisen jalankulkijan veren tuoksun ajamana. Kukaan ei huomannut, saati olisi tunnistanut mustaa sutta maan tasalla sillä sen päästämät äänet olisivat yhtä hyvin voineet olla koira. Muuntaman hetken kuluttua maa oli antanut sen verran periksi, että se pystyi vetämään itsensä ulos voimakkaiden takajalkojensa avulla. Päästyään kokonaan ulos se pudisteli soran ja lian turkistaan ja päästi ilmoille onnellisen ja nälkäisen ulvaisun. Ihmisen korvaan se kuulosti vain nälkäiseltä ja luonnottomalta.

Jacob joka ei ollut vielä vaihtanut vapaa-ajan vaatteisiin, jähmettyi hetkeksi teekuppinsa äärellä jossa oli yrittänyt rentoutua—tuo kun ei varmasti ollut naapurin koira, tai edes tavallinen susi (ihan kuin sellaisia muutenkaan olisi muualla kuin eläintarhoissa) ja ääni ei taatusti tullut kellarista. Muutaman sekunnin kuluttua hän pakotti itsensä tarkastamaan tilanteen—hän nappasi taikasauvansa keittiötasolta ja kiirehti ikkunalle vain nähdäkseen jonkin mustan, keskikokoisen koiran näköisen katoavan yöhön, sisäpihan aidan yli. Tänä yönä taikavoimainen veri osoittautui melkoiseksi siunauksesi, sen vähentäen susijahdin riskejä suuresti ja vei vain muutaman sekunnin lausua loitsu joka paljasti hänen todella olevan yksin talossa. Hänen mielensä oli lamaantunut pelosta hänen juostessaan sisäpihan ovista ulos. Hänen sydäntään ravisutti niin, ettei hän tuntenut sitä kuin värinänä—se saattoi jopa jättää pari lyöntiä väliin. Naapurien sisäpihoilla ei ollut merkkiäkään elämästä, niiden poikki loikkivaa sutta lukuunottamattal. Hän seisoi hetken paikallaan hengittäen muutaman kerran syvään, nyt kun ei ollut aika minkäänlaisille sydänkohtauksille, varsinkaan kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Vihdoin kykenevänä järkevään ajatteluun, hän seurasi sisäpihojen läpi vaikka aitojen yli nopeasti loikkiminen taikasauvan kanssa oli hankalaa, ja hän ajatteli miten nopeammin pääsisi lähimmälle sivukadulle jos juoksisi sinne etukautta, mutta entä jos joku onneton naapuri sattuisi astumaan sisäpihalleen väärään aikaan? Hän jäi koko ajan jälkeen sudesta, mutta ainakin se pysyi hänen näkökentässään.

Susi juoksi nopeammin ja nopeammin, nälän, loputtomalta vaikuttavan tilan ja uteliaisuuden ajamana. Kaikkialla sen ympärillä oli niin monia tuoksuja, puita, pensaita ja suuria, outoja laatikoita joiden sisältä kantautui heikko veren tuoksu. Se ei tiennyt mihin kääntyä tai mitä tehdä ensimmäisenä sillä näköpiirissä ei ollut mitään metsästettävää. Se tunsi itsensä vanhaksi ja kuitenkin vastasyntyneeksi. Sen ainoat muistot tuntuivat olevan kaukaisilta ajoilta, eivätkä olleet mitään tämäntapaistakaan. Pian sudenpentu juoksenteli villinä ympyröitä yhdellä sisäpihalla ja päästeli haukahduksen kaltaisia ääniä, kunnes juoksi pari kierrosta päällä olevan suihkulähteen ympäri.

Se hyppäsi veteen ja loiskutteli ympäriinsä, rakastaen luonnon tuntua. Sillä ei ollut aiempaa kokemusta luonnosta, mutta sen vaistot vetivät sitä lähemmäs ja lähemmäs. Se katsoi alas ja unohtaneena tuon näyn paljon pienemmästä vesilammikosta kauan sitten, se työnsi kuononsa veden alle, hyvin äkkinäisesti yrityksessä saada sen alla olevan suden kiinni. Veden alla hengittäminen sai sen vetämään kuononsa välittömästi ylös ja äänekkäästi pärskimään vettä sieraimistaan. Se murisi heijastuskuvalleen ja loikkasi pois suihkulähteestä nuuskimaan ruokaa tai uutta huvitusta.

Susi oli jo kadonnut kun Jacob pääsi kadulle, joten hän heitti sille loitsun joka sai kaikki sillä viime tunnin sisään otetut askeleet hohtamaan punaisina—kaikkein tuoreimmat ollen juoksevan suden tassunjäljet. Joka askeleella hän pelkäsi kohtaavansa jotain muutakin punaista, tai pahempaa, mutta reitillä oli vain tassun ja kynnen jälkiä pölyssä. Hunter oli vielä niin nuori ja lisäksi pienikokoinen ikäisekseen, että susikin oli yhä pennun mitoissa ja vain vähän vajaa parin jalan korkuinen - näin ollen se tuskin onnistuisi kovin helposti raatelemaan ainakaan aikuista ihmistä...mutta se voisi silti iskeä hampaansa kohtalokkaasti ihmiseen ja mikä tahansa purema tietenkin olisi tavallaan kohtalokas. Pian hän huomioi, ettei kuulunut myöskään ulvontaa. Oliko se hyvä vai paha? Se saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Niin vähän kuin hän piti ihmissuden ulvonnasta, hän toivoi todella kovasti kuulevansa sen, jotta tietäisi oliko se elossa. Vaikka sen kuolema oli paljon epätodennäköisempää, kuin se puremassa jotakuta, Jacob ei voinut mitään sille, että pelkäsi ensiksi mainittua enemmän.

Aluksi susi vain juoksi pitkin katuja niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, nyt kun kerrankin pystyi eikä siis välittänyt muutamista tielleen sattuvista ihmisistä. Lopulta se kuitenkin hidasti vauhtiaan nopeatahtiseksi kävelyksi, ja eteni kirsu maata nuuhkien kohti hiljaisen asuinalueen rajoja. Niin nuoressa iässä se ei vielä tuntenut vetoa seksuaaliseen energiaan, mutta äänet ja tuoksut johtivat sen kohti kaupungin keskustaa. Se oli pullollaan ruokaa myöhään perjantaiyönä.
Lähemmäs päästyään se pelästyi suunniltan suuria, äänekkäistä ja liikkuvia esineitä joita ei ollut matkan varrella joutunut kohtaamaan. Pian se kuitenkin totesi niiden kulkevan vain tietyllä alueella katuja joten se pysytteli sivussa. Autot, levenevät tiet, risteykset ja kasvava ihmismäärä saivat sen kuitenkin hetki hetkeltä hermostuneemmaksi ja aggressiivisemmaksi. Vapauden huuma alkoi hiipua oudon ja vaarallisen tuntuisen ympäristön keskellä. Se juoksi vihaisesti äännellen ja paniikissa sinne tänne, välillä näykkien liian läheltä kulkevia ihmisiä mutta pian ihmiset alkoivat kiertää sen ajoissa kaukaa.

Se etsi epätoivoisesti rauhallisempaa aluetta, kunnes kohtasi rikkinäiseen katulamppuun sidotun saksanpaimenkoiran. Eläimet seisoivat muutaman metrin päässä murisemassa toisilleen. Koira epäröi hetken aistiessaan, ettei tämä ollut toinen koira. Susi arvioi koiraa, kun ei itse ollut vielä täysikasvuinen. Sen verenhimo, matkan järkytysten kasvattama aggressio ja nälkä ajoi sen koiran kimppuun. Se tähtäsi koiran kurkkuun, mutta jopa sidotussa tilanteessaan koiran onnistui välttää sen hampaat ja kun suden selkä oli ohikiitävän hetken kääntynyt, koira hyppäsi sen päälle, upottaen hampaansa sen niskaan. Molemmat eläimet romahtivat maahan, päättäneinä repiä toisensa kappaleiksi, täysin epätietoisina siitä, että joku katseli niitä pimeydestä.

Lyhyeksi hetkeksi katu täyttyi kahden koiraeläimen mielettömistä huudoista, kunnes taistelu siirtyi aivan vieressä olevan kirkon pihamaalle. Lukuisten kivuliaiden, mutta suhteellisen harmittomien puremien jälkeen, koiran onnistui upottaa vahvat leukansa suden etujalan yläosaan, repien sen lihaa. Kipu sokaisi sen hetkeksi, mutta sen vaisto ajoi sen hyökkäämään kohti koiran päätä ja upottamaan hampaansa sen kuonoon, hyvin syvälle. Koira päästi irti sen jalasta ja yritti pyristellä pois, ulisten kivusta ja sotkeutuen hihnaansa, kun suden onnistui repiä pala sen kuonosta kokonaan irti. Verta vuotaen ja ontuen se onnistui kuitenkin loikkaamaan huomiokyvkysnä hetkeksi menettäneen koiran päälle ja painamaan sen maahan. Se upotti hampaansa koiran kurkkuun ja repi sen auki. Lihan repeytymisen ja luun murtumisen inhottava ääni lisäsi sen nälkää veren roiskuessa kadulle. Se ei rekisteröinyt kipua jalassaan, jatkoi vain koiran repimistä kappaleiksi—sen vatsan, sisälmykset, raajat… kunnes viimein se rauhoittui vain syömään sen lihaa. Se murisi nälkäisenä ja nautinnosta työntäessään kuonoaan syvemmälle koiran ruumiiseen, repien lihaa ulos. Mutta se ei ollut hylännyt vartiotaan sillä se reagoi välittömästi kuullessaan askelia kauempaa kirkon pihalta. Se siirtyi kauemmaksi saalilistaan, kuono ja osittain kasvot veren peittämät. kiihkeä katse naulittuna pimeyteen, sen kehon jokainen lihas jännittyneenä hyökkäykseen, mitä ikinä astuisi ulos varjoista.

Kyyristyen matalaksi, se lähestyi kirkkoa hitaasti. sen suu roikkui hieman auki uutta hyökkäystä varten, verta ja kuolaa tippui sen punaisista hampaista. Kuului laukaus ja jotakin hopeista kiisi ilman halki, luoti sivuttaen suden pään vain parin sentin verran. Äkillinen vaara sai sen ulvahtamaan pelästyneenä ja aggressiivisesti ja kompuroimaan suojaan enkelipatsaan taakse, mutta se kääntyi katsomaan tilannetta. Sen katse kohtasi keski-ikäisen miehen joka osoitti sitä haulikolla, kyyristyneenä kirkon seinän ja läheisen puun väliin. Suden murina kasvoi raivoisammaksi, sen punaiset hampaat täysin paljaina.

Yhtäkkiä metsästäjä lensi väkivaltaisesti kirkon kiviseinää vasten ja menetti otteensa aseestaan, mutta ei tiennyt mikä häneen iski - paitsi ettei se taatusti ollut susi.
"Ammu sitä vielä kerran, niin tminä tapan sinut," toisen miehen vihaa tihkuva ääni kuului jostakin suden läheltä. Metsästäjä nosti katseensa jonkin verran nuorempaan mieheen joka vaikutti poliisilta ja osoitti häneen jollakin esineellä. Hän ei pimeässä iskun jälkeen saanut selvää millä, mutta ei se ainakaan ase ollut joten hän tavoitteli omaa asettaan maasta...Mutta se ei ollutkaan siinä.

"En seisoisi siinä, jos olisin sinä—tai ainakin osoittaisin tuota aseellani. Se ei ole ihan tavallinen susi ja se pääsi juuri veren makuun,” metsästäjä sanoi ja nousi jaloilleen, katseellaan kuumeisesti asettaan etsien. Susi oli kääntänyt huomionsa Jacobiin ja vaikutti valmiilta hyökkäämään, muttei tehnyt niin välittömästi sillä se rekisteröi miehen kädessä jotakin mitä ei tunnistanut mutta oli juuri nähnyt tekevän jotain väkivaltaista toiselle ihmiselle.

"Olen täysin tietoinen siitä mikä se on. Enemmän kuin sinä tulet koskaan olemaan," Jacob sanoi, liikkuen hitaasti kohti metsästäjää ja poispäin sudesta, katseensa naulittuna eläimeen. Metsästäjä huomioi hänen osoittavan sutta pienellä, puisella kepillä. Jacob piti mielessä että miehellä voisi olla lisää aseita joten hän piti tätä silmällä, välttääkseen luodin. Hän ei halunnut hyökätä sutta vastaan heti, peläten että käytäisi liian voimakasta loitsua ja vahingoittaisi sitä.

"Koira—oliko se—?" Jacob aloitti, säälien eläinraukkaa hetken verran, mutta huoli oman ja lapsensa hengen puolesta syrjäytti sen nopeasti. Hän kiitti Luojaa siitä, että susi oli hiljentänyt vauhtiaan talojen pihoilla ja taistelu koiran kanssa myös ostanut hänelle aikaa jäljittää se tänne ajoissa.

"Uhraus susiansalleni. Miten kuvittelet tuollaisen tikun auttavan, kun se päättää hyökätä?" mies nauroi. Hänen katseensa seurasi sutta joka ontui pois patsaan suojista, varovaisena seuraten Jacobia, yrittäen pitää kumpaakin ihmistä silmällä. Se murisi tauotta. Sen haava oli jo pinnalta täysin parantunut, mutta kivun se tunsi yhä. Juuri kun se aikoi loikata Jacobin kimppuun, punainen valon välähdys lähetti sen elottomana maahan. Sanaton, vahva tainnutusloitsu oli saattanut sen tajuttomaksi. Jacob oli ehtinyt metsästäjän luo ja kääntyi nyt katsomaan tätä.

"Halusit kunnian sen tappamisesta itsellesi?" metsästäjä kysyi, ollen epävarma siitä mitä juuri oli oikeastaan tapahtunut, paitsi että ilmeisesti samainen keppi oli hänenkin iskunsa takana. "Jos et, miksi suojelet ihmissutta? Ja voisitko lakata osoittelemasta tuolla," metsästäjä sanoi Jacobin siirtäessä taikasauvansa jälleen tätä kohti, "Olen kadotttanut aseeni kuitenkin."

"Sinulla voi olla enemmän, tai veitsiä," Jacob sanoi. "Puhut kunniasta," hän jatkoi. "Mikä tarkalleen ottaen on kunniakasta ihmissusien tappamisessa?"

"Et siis tappanut sitä," mies sanoi, vivahde toivoa sävyssään. Hän tuijotti maassa makaavaa sutta. Ihan kuin se olisi nukahtanut suoraan neljältä tassulta. Sitten hän huomasi haulikkonsa, siellä missä tämä poliisi oli aluksi seisonut. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka se oli voinut sinne asti joutua, mutta sillä hetkellä hän välitti vain sen takaisin saamisesta.

"Liikkumatta!" Jacob komensi huomatessaan miehen silmäilevän haulikkoa, joten mies jähmettyi paikoilleen.

"No, se on vähän niin kuin extreme-urheilua…Lisäksi, se pelastaa henkiä", mies sitten vastasi, tehden selväksi, että ensiksi mainittu puoli oli hänelle henkilökohtaisesti tärkeämpää. Jacob päätti pitää miehen tulilinjalla sillä näin alhaisen moraalin ihmisellä saattaisi hyvinkin olla lisää aseita yllään.

"Ei haittaa, että ne ovat susia vain muutaman tunnin kuukaudessa ja ihmisiä loput?" Jacob kysyi, muuttuen selkeästi vihaisemmaksi ja järkyttyneemmäksi, yrittäen ajatella sutta lähellään jonain muuna kuin omana poikanaan, muuten hän saattaisi vaikka lausua väärän kirouksen.

"Ei oikeastaan. Ne kaikki muuttuvat pahoiksi ennemmin tai myöhemmin," metsästäjä totesi niin rauhallisesti, kuin pystyi oudon aseen yhä osoittaessa hänen päätään.

"Kuulostaa epäreilulta yleistykseltä," totesi Jacob, epätoivoisesti pohtien viisainta ratkaisua, miehen selvästi ollen jästi.

"Ei, varsinkin tämä—näethän mitaten se on kauhean pieni ihmissudeksi, joten se saattaa jopa olla lapsi," metsästäjä totesi, viitaten sutta kohti. Jacob pakotti itsensä ajattelemaan mitä tahansa muuta kuin omaa poikaansa ja laskemaan taikasauvaansa alemmas samalla kun piti pampun käsillä—hän ei halunnut itse murhaajaksi. Jos hän koskaan tappaisi ihmisen, sen pitäisi olla joko itsepuolustusta tai jonkun hengen suojelua. Tämä ei olisi kumpaakaan niin kauan kun metsästäjän kädet olivat tyhjät.

"Nimenomaan," Jacob sanoi kylmästi ja osoitti miestä taikasauvallaan.

"Mikä tuo on?" mies kysyi tuijottaen suoraan sauvaan. Jacob hymyili tulkitsemattomasti jästille joka tiesi ihmissusista, muttei uskonut taikuuteen jopa siihen pisteeseen asti, ettei tunnistanut taikasauvaa, vaikka oli nähnyt sen käytössä.

"Älä siitä välitä—sinä aloitat tänä iltana uuden elämän," Jacob totesi ja toinen valon välähdys iski metsästäjään. Mies tunsi hetken pyörtyvänsä ja olonsa uniseksi. Ennen kuin hän ehti täysin toipua siitä, Jacob johdatti jo häntä pois kirkon pihamaalta.

"Sir, teidän on paras suunnata kotiin niin pian, kuin mahdollista. Täällä pain on vaarallinen rikollinen vapaalla jalalla," hän kertoi miehelle joka kiitti häntä ja myöntyi lähtemään kotiin, osittain siksikin, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka hän oli päätynyt kirkon pihaan. Jacob tuijotti miehen perään, kunnes tämä katosi näkyvistä. Hän oli päättänyt pidemmäksi turvatoimeksi laittaa mies unohtamaan tämän illan lisäksi myös metsästystaitonsa ja ihmissusien olemassaolon.

Huokaisten syvään ja tuskaisesti hän käveli suden luo ja tuijotti sitä hetken aikaa. Hänen ajatuksensa vaelsivat sen uhriin ja stressi siitä mitä tehdä koiran surullisille jäänteille hiipi hänen ylleen. Mitä alettaisiin etsiä ja kuinka pitkään, jos hän vain jättäisi ne tuohon? Ruumis oli puoliksi syöty, joten ensimmäinen vaihtoehto olisi luonnollisesti villieläin. Hänen ainoa lohtunsa oli, ettei Hunter ollut ehtinyt tappaa ihmistä, koska silloin hallitusvalta laajentaisi mahdollisuudet todella häiriintyneeseen ihmiseen, kun villieläimiä ei löytyisi. Hän ei halunnut ottaa riskejä, joten niin kuvottavaa kuin koiran jäänteiden katseleminen olikin, hän käveli niiden luo. Jalallaan hän siirsi palaset niin sivuun kuin pystyi ja muutti ne näkymättömiksi, suunnitellen palata myöhemmin hautaamaan ne. Sitten, kävellen takaisin suden luo hän mietti parasta tapaa viedä se kotiin. Se painoi suunnilleen saman verran, kuin poikakin, ja tie oli pitkä, joten kaikkoontuminen vaikutti nopeimmalta keinolta. Hellästi ja varovaisesti hän nosti sen syliinsä..

Menestyksekkäästi hän ilmiintyi omalle sisäpihalleen ja kantoi suden taloon ja sen kellariin. Hän laski sen Hunterin kellarihuoneen lattialle ja pohti seuraavaa liikettään hetken. Hän haki paperia ja vettä yläkerrasta ja puhdisti sen kuonon ja kasvot. Asetettuaan lihalautasen lattialle hyvin lähelle sutta, hän astui ulos lukitsemaan oven.

"Toivottavasti olet vielä nälkäinen," hän kuiskasi osoittaessaan sutta taikasauvallaan, ja nosti sanattomasti tainnutusloitsun sen yltä. Hän käveli ikkunan luo, kun susi virkosi ja nousi hitaasti jaloilleen, näyttäen hämmentyneeltä ja turhautuneelta. Vasta hetki sittenhän se oli ollut vapaa ja saamassa juhla-aterian kahdesta ihmisestä ja nyt se oli pienessä huoneessa vain muutama lihanpala kirsunsa alla. Onneksi ruoka oli sillä hetkellä houkuttelevampaa, kuin vapaus, joten se upotti hampaansa pihveihin saman tien. Se huomioi miehen joka käveli seinien ohi, molemmat pitivät toistaan silmällä, mutta susi keskittyi ateriaansa ennen kuin edes aikoi yrittää ihmisen perään. Siihen mennessä, kun se olisi halunnut, Jacob oli jo poissa ja kellarin ovi lukossa. Hulluus lukittuna olemisesta alkoi vallata suden mielen, mutta juuri kun se alkoi saavuttaa sietämättömän tason, unilääke alkoi vaikuttaa. Susi pystyi vain astelemaan levottomana ympäri huonetta, hitaammin ja hitaammin, haukotellen makeasti silloin tällöin, kunnes se lopulta käpertyi vuoteen taakse, huoneen takimmaiseen nurkkaan, ja nukahti.

"Miten voit?" Jacob kysyi astellessaan aamulla alas kellarin portaita. Hunter istui sängyllä sitoen kengännauhoja, päällään vaaleansiniset farkut, mutta ei paitaa.

"Levännyt ja sekava, mutta muuten hyvin," Hunter vastasi hiljaa, katsomatta ylös. Jacob hymähti hiljaa avatessaan lukitun oven.

"Meinaan, kenen verta on suussani?" poika kysyi, vihdoin katsoen isäänsä ja oli selvää, ettei hän yrittäisi valehdella itseään pois vaikeuksista ja että tämä oli aidosti huolissaan vastauksesta.

"Se oli koira. Hautasin sen aiemmin aamulla. Se sai myös sinut," Jacob vastasi rauhallisesti. "Näetkös?" hän viittasi pojan vasempaan käsivarteen kävellessään tämän luo vuoteen vierelle.

"Hautasit vain koiran, niinhän?" kysyi Hunter hieman epävarmana, katsoessaan käsivarressaan yhä haaleina näkyviä hampaanjälkiä. Hän olikin aamun miettinyt miksi hänen käsivarttaan särki etäisesti. Jacob kyykistyi tutkimaan sitä ihan varmuuden vuoksi, vaikkei pojan haavat olleet ennenkään susimuodossa syntyessään ja parantuessaan aiheuttaneet ongelmia myöhemmin.

"Niin, ei ihmisiä—mutta se ei ollut vain koira. Hunter, eläimen henki ei ole arvoton, ja jos vaikka mitään ei olisi tapahtunut, se ei tekisi tempauksestasi yhtään vähemmän vakavaa tai typerää, kuin se on nyt tai olisi voinut olla." Jacob puhui rauhallisena, mutta kaikki hänen sävyssään kertoi, ettei keskustelu olisi lähelläkään loppuaan. "Mene ylös, siistiydy ja sitten huoneeseesi," hän lisäsi lyhyen katsekontaktin kera ja viittasi kädellään kohti yläkertaa Hunter nappasi sängyltä mukaansa valkoisen Mikki Hiiri -t-paidan ja puoliksi juoksi yläkertaan. Hän halusi veren suustaan niin pian, kuin mahdollista—kaikki muu oli toisarvoista.

Puoli tuntia myöhemmin Hunter istui huoneessaan koulupöytänsä ääressä, nojaten oikeaa kyynärpäätään siihen ja kasvojaan kämmeneensä. Hän selaili kirjaa myyttisistä olennoista. Hän halusi löytää keinon pysyä suden ja itsensä välissä, sen sijaan, että omaisi vain jommankumman mielen kerralla. Hän uskoi, että sen täytyi olla mahdollista maailmassa jossa oli taikaa. Hänen oli kuitenkin mahdotonta keskittyä lukemiseen sillä hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti viime yöhön ja siihen oliko hän mahtanut purra ketään.

"Kun hautasin koiraa," Jacob sanoi ovelta sen avattuaan ja astui sisään. "Ajattelin kaikkea eilen illalla tapahtunutta ja se oli niin epämiellyttävää ja osittain mahdotonta ajatella, että hetken harkitsin vain unohtaa sen asenteella ’loppu hyvin, kaikki hyvin’."

"Kuulostaa hyvältä," Hunter kommentoi innokkaana, katsomatta ylös.

"Niin varmaan, mutta niin ei nyt vain ole," Jacob totesi kävellessään pojan luo ja sulki kirjan pöydällä. Hän nojasi pöytään oikealla kädellään, toinen vyötäisillään ja mietteliäänä tuijotti alas poikaansa hetken hiljaisuuden vallitessa, Hunter tuijotti kirjaa. Kumpikaan heistä ei tiennyt mistä aloittaa.

"Hunter, sinä valehtelit minulle—ja rikoit tahallasi tahtoani—jotta voisit tietoisesti vaarantaa oman ja viattomien ihmisten hengen," Jacob viimein aloitti. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, pettymys oli täysin hänen sävyssään, saaden Hunterin näyttämään äärimmäisen surkealta.

"Aioin tulla takaisin ennen muodonmuutosta," poika sanoi hiljaa. "Iskä, vannon, että aioin!" hän lisäsi kovempaa, kun nosti koiranpentusilmänsä isäänsä. Hän ei pystynyt tulkitsemaan tämän ilmeestä, uskoikö tämä vai ei, sillä mies itsekään ei osannut päättää.

"Oli miten oli, se ei ole pointtini," Jacob sitten totesi ja huokaisi syvään. "Mistä olen kuitenkin ylpeä on, että et olisi ottanut siskoasi mukaan, mennyt tai antanut hänen mennä tuntemattomien mukaan, ja tunnustit valheesi ennen kuin tilanne karkasi täysin käsistä," hän sitten sanoi jälleen niin vilpittömästi, että se nosti Hunterin mielialaa, mutta poika ei hymyillyt. Katse hänen silmissään rauhoittui, kun hän tajusi, ettei ollut sentään täysi pettymys.

"Mutta, tuo sekä tosiasia, ettet ottanut pilleriä asemalla, myös osoittavat, että sinä pystyit—keskiyöhön asti—tekemään täysin omat valintasi. Ja ikävä kyllä, poika, valtaosa niistä oli kammottavan vastuuttomia," Jacob kommentoi kävellessään Hunterin vuoteelle ja istui sen reunalle. Hunter laski katseensa sylissään lepääviin käsiinsä ja yritti miettiä keinoa oikeuttaa edes osan illan tempauksistaan.

"Olet niin monimutkainen, että joskus en todellakaan tiedä mitä tehdä sinun kanssasi," Jacob sanoi ja tutki poikansa olemusta hetken. Hän tiesi pojalla olevan sisimmissään hyväntahtoinen sydän, mutta kuitenkin—ilmeisesti—tämä oli nykyään kykenevä huomattavaan julmuuteen. Tavallisesti, joskaan ei poikkeuksetta, pojan pilat nimittäin olivat suhteellisen harmittomia ja oikeasti hauskoja, jopa ne kauhuun liittyvät. Tämä oli kuitenkin jo aivan uutta tasoa jopa hyvän maun rajojen yli menneissä. Oliko hän menettämässä lapsensa vai oliko tämä vain jonkinlainen vaihe jonka läpi pääsemisessä hän voisi auttaa?

"Tiedän kysyväni tätä usein, mutta minun täytyy kysyä jälleen. Jos asianlaita on muuttunut sitten viime kerran, kerro rehellisesti, koska rakastan sinua," Jacob sanoi. Hunter nosti katseensa häneen, uteliaana ja hämmentyneenä.

"Kun olet ottanut juomasi kuten pitääkin, onko sinulle silloinkin sietämätöntä olla lukittuna?"
Hunter antoi katseensa vaeltaa ja mietti hetken, vakavasti pohtien asiaa.

"Ei. Se on aina okei hetken kuluttua—olet hankkinut minulle tarpeeksi tekemistä ja tehnyt sen muutenkin mukavaksi. Vain muodonmuutos on täyttä tuskaa…" poika vastasi totuudenmukaisesti. "Mutta…mietin vain…voisinko juosta vapaana Tylypahkassa…kun otan juoman joka ilta…?"

"Se ei ole täysin minun päätökseni," Jacob vastasi, huomioiden anovan katseen jonka Hunter häneen loi. "Viimeinen päätös, kyllä, mutta Dumbledorella on yhtä lailla sanavaltaa asiassa. Mutta tiedäthän, ettei viime yö varsinaisesti auttanut luottamuksen rakentamista," hän sanoi, ilmeensä ja sävynsä vakavana. "Joten, olen hyvin utelias kuulemaan sinun versiosi—aina keskiyöhön saakka."
Hunter veti syvään henkeä ja aloitti, toivoen, ettei sanoisi mitään liian typerää.

"Minä…jätin yhden juoman välistä, koska halusin tutkia sitä—todistaa, että siinä on enemmän, miltä vaikuttaa. Tunsin oloni merkittävästi erilaiseksi joten en halunnut vaarantaa perheenjäseniä…mutta hän…hän on ollut ärsyttävä pikku vakooja jo yli vuoden ja minä vain…ajattelin leikkiä hänen kustannuksellaan kunnolla vaihteeksi…" poika puhui hitaasti, katseensa jälleen käsissään. "En minä oikeasti olisi häntä satuttanut yhtään…" hän lisäsi hiljaa.

"Se oli silti hyvin julmasti tehty—mistä syystä sinä teet hänen kotityönsä omiesi lisäksi siihen asti, kunnes lähdet Tylypahkaan, ja jäädytän taskurahasi toistaiseksi. Te molemmat siivoatte alakerran sotkun," Jacob totesi rauhallisesti, mutta jättämättä varaa vastaan väittämiselle.

"Äh, älä viitsi—ei se noin huono pila ollut," Hunter silti protestoi, hänen katseensa muuttuen turhautuneeksi. Hänen elämänsä haisi jo nyt, eikä keskustelu ollut vielä edes kunnolla alkanut. Edes se, ettei Freyakaan päässyt tästä täysin seurauksitta, ei auttanut. Hän lähtisi Tylypahkaan vasta puolentoista vuoden kuluttua! Se oli ikuisuus ylimääräisiä kotitöitä!

"Pilaa, sinä sanot? Kuten sekin, että hänellä on mielenterveysongelmia?" Jacob totesi, muuttuen selvästi kireämmäksi, joten Hunter ei protestoinut välittömästi, vaikka olisi tehnytkin mieli.

"Onko sinulla aavistustakaan miten vakavia mielenterveysongelmat voivat olla tai kuinka ne vaikuttavat sairastuneiden läheisiin?" Jacob kysyi ja tarkkaili poikansa reaktiota erityisen tarkkaan—sillä jos poika ei ymmärtänyt sitä täysin, tämä rike saattaisi olla lievempi tiettyyn pisteeseen asti. Heillä ei ollut henkilökohtaista kokemusta kyseisistä ongelmista, mutta hän oli nähnyt paljon vuosinaan rikospoliisina, siinä missä 10-vuotias lapsi ei välttämättä ollut tai ei kyennyt käsittelemään sitä itsenäisesti. Ja Hunter vaikuttikin aidosti epävarmalta ja mietteliäältä.

"No, opetan sen sinulle joskus. Mutta tiedä, että se oli hyvin, hyvin huono vitsi." Kasvava kiihtymys isänsä sävyssä sai Hunterin toivomaa, ettei hänen tarvitsisi vastata enää yhteenkään kysymykseen, mutta miettiessään iltaa eteenpäin, hän muisti vaikka mitä. mitä nyt toivoi jättäneensä tekemättä, eikä voinut uskoa tehneensä vain muutamassa tunnissa.

"Tapa jolla puhuit asemalla ja kohtelit viranomaisia, saattaisin laittaa suden piikkiin ja siihen, miten se todennäköisesti vaikutti sinuun ilman juomaa, koska tietääkseni et yleensä ole niin epäkunnioittava saati käytä sellaista kieltä. Mutta katsokin, ettei minun tarvitse enää ikinä kuulla sellaista.” Jacob jatkoi ja Hunter liikahti levottomana tuolissaan.

”Mutta se ase ja mitä sait siskosi tekemään, Hunter, mitä oikein ajattelit?"

"Sitä samaa…minä vain…Hän syyttää minua äidin lähdöstä, joten tykkään kiusata häntä ihmissusijutuilla…"
Jacob huokaisi jälleen syvään ja hieroi ohimoitaan sormenpäillään. Hetkeksi huolestuneisuus ylitti kaikki muut tunteet.

"Joo, kuulin siitä ja ymmärrän teitä molempia johonkin pisteeseen asti—mutta olette vieneet tämän aivan liian pitkälle. Ja sinähän tiedät, ettei Carrien lähtö ole sinun syytäsi, etkös?"

Hunter pysyi hetken vaiti. "Joo kai," hän sitten sanoi hiljaa. Asian saattoi kuulla vain tietyn monta kertaa, kunnes siihen alkoi uskoa enemmän tai vähemmän.

"Tulehan tänne," Jacob sanoi lempeästi ja viittasi poikaa lähemmäs ja tämän tultua istutti viereensä sängylle. Hunter katsoi ylös häneen uteliaisuuden ja surun sekaisin ilmein.

"Koska minun sanani ei ilmiselvästi ole vakuuttanut kumpaakaan teistä, olen järjestänyt äitinne kanssa tapaamisen ensi viikolla, ja yritämme selvittää tämän lopullisesti. Mutta sanon taas, se ei ollut sinun syytäsi. Se johtui vain sudesta. Pointti on, että se voisi olla Freyassa tai minussa sinun sijasta ja hän olisi silti lähtenyt—perussyynä hänen oma ihmissusiliittoinen menneisyytensä. Hänen olisi kuulunut pitää yhteyttä, mutta ei pitänytkään, mikä oli hyvin, hyvin väärin häneltä—jälleen kerran, ei sinun syytäsi," Jacob selitti rauhallisesti.

"Isä. mitä hänelle tapahtui?" Hunter kysyi ensimmäistä kertaa ääneen, pohdittuaan sitä viimeksi kuluneet kolme vuotta, olettaen tyypillisimpiä vaihtoehtoja—melkein ihmissuden purema tai tappama tai ehkä joku perheenjäsen kokenut sellaisen kohtalon. Tämä sai hänet myös ensi kertaa tajuamaan, ettei hänen “vitsinsä” eilen todellakaan ollut hyvä. Freyalla oli varmaan joku trauma siitä yöstä, kun kaikki alkoi. Hänellä ei ollut paljon aikaa velloa tuossa ymmärryksessä, kun hänen ajatuksensa kiskaistiin takaisin äitiinsä.

"Se on äitinne päätös kertoa, jos hän niin haluaa," sanoi Jacob, onnellisena siitä, että saattoi sanoa niin, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta paljastaa totuutta niin nuorille lapsille. Ja hän oli vakuuttunut, että Carrie halusi pitää sen itsellään samasta syystä: raiskausyritys puoliksi muodon muuttaneelta ihmissudelta ei ollut lastentarina, tai teinitarina, tai tarina lainkaan, jos se hänestä riippuisi.

"Jääkö hän tänne?" Hunter kysyi, epävarmana halusiko sitä vai ei.

"En tiedä, mutta en usko. Hän on aloittanut aivan uuden elämän toisessa kaupungissa."

"Hmmh," Hunter äännähti syvissä mietteissä, hänen katseensa vaeltaen ikkunaan jonka takana kirkas lauantain aamuaurinko tervehti häntä.

"Miksi te kaksi ette vain puhu minulle sen sijaan, että rääkkäätte toisianne? Olenhan kysynyt lukuisia kertoja miksi olette joka välissä toistenne kimpussa," Jacob kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, katsoen Hunteria. Ilkikurisesta hymystä joka levisi pojan kasvoille, hän tiesi mikä vastaus tulisi olemaan.

"En tiedä Freyasta, mutta minusta se on kauhean hauskaa omalta osaltani," poika sanoi ja katsoi takaisin. "Älä nyt, isä, sinullakin oli pikkuveli!" hän lisäsi, kun Jacobin vakava ilme ei sulanut lainkaan ymmärtäväiseksi. Hunter tiesi, ettei isä hyväksyisi, mutta oli toivonut, että tämä edes jonkin verran ymmärtäisi millaista se oli. Jacob pysyi vakavana, itse asiassa muuttui vakavammaksi, siihen sekoittuen syvää surua.

"Huomio: minulla oli pikkuveli. Arvosta siskoasi, kun hän on vielä täällä," hän puhui katsellen Hunteria, ilokseen huomaten tämän pohtivan hänen sanojaan vakavasti.

"Ben oli hyvin samanlainen kuin sinä monessa suhteessa—ratkaisevimmin yhtä itsepäinen, vilkas ja seikkailunhaluinen, minkä uskon olennaisesti johtaneen hänen katoamiseen ja todennäköiseen kuolemaan. Hän oli vasta 5-vuotias. Enkä todellakaan halua menettä sinuakin. Ymmärrätkö?" Jacob kertoi ja kuljetti lempeästi kätensä poikansa mustien, sekaisten hiusten läpi, saaden tämän katsomaan taas ylös ja kohtaamaan hänen silmissään näkyvän huolen ja rakkauden.

"Ymmärrän," Hunter vastasi ja antoi epävarman hymyn, tietoisen siitä, että aihe palaisi pian alkuperäiseen, mutta toivoen, että isä olisi jotenkin jo unohtanut. Jacob viipyili kyllä veljensä muistossa. Hän itsekin oli ollut nuori, mutta muisti veljensä hyvin. Joskus hän mietti kuka Ben olisi tänään? Moneen kertaan kuluneen vuosikymmenen varrella hän oli vannonut tekevänsä kaiken voitavansa, kasvattaakseen tästä pojasta hienon ja myötätuntoisen miehen, joka voisi elää unelmiaan—siskonsa jakamassa elämää.

"Tilien tasoittelu ja tappelu siskosi kanssa on loputtava nyt heti. Kerron tämän kaiken Freyallekin, ja tänään, kun olen hakenut hänet kotiin, asetamme teille kahdelle muutaman uuden säännön. Mistä tulikin mieleeni, olet kotiarestissa toistaiseksi," hän viimein sanoi, palaten alkuperäiseen aiheeseen Hunterin pettymykseksi.

"Mutta synttärini on parin viikon päästä! Et kai peru juhlia?" poika huudahti huokuen hätää ja tuijotti isäänsä kauhuissaan. Jacob katsoi takaisin harkiten. Hän tiesi sen olevan äärimmäisen tärkeää pojalle ja sen oli tarkoitus olla erityistä tänä vuonna. Hän itsekin halusi nähdä sen tapahtuvan.

"Ei, en välttämättä—riippuu käytöksestäsi tällä viikolla. Joka tapauksessa, syntymäpäivääsi lukuun ottamatta, olet toistaiseksi kotiarestissa," hän toisti. Hunter huokaisi helpotuksesta. Hän ajatteli pystyvänsä pysymään poissa pahanteosta kokonaiset yhdeksän päivää, jos todella yrittäisi. Hän ei ollut kovin pahana kotiarestistakaan sillä kuulosti siltä, kuin isä soveltaisi politiikkaansa, jossa huonosta käytöksestä rangaistiin ja hyvästä palkittiin.

"Okei, jos siinä oli kaikki, lähden siivoamaan alakertaa," Hunter sanoi ja nousi nopeasti ylös ja yritti häipyä yhtä nopeasti.

"Et muuten mene," totesi Jacob tarttuessaan poikaa käsivarresta ja istutti tämän takaisin sängylle. "Katsoin hopealuodin lentävän tuuman pääsi ohi ja hautasin koiran tänä aamuna. Olemme puhuneet vaaroista tuhat kertaa, joten mitä helvettiä oikein kuvittelit tekeväsi?"

"Halusin vain nähdä mitä tapahtuu ja luulin olevani erilainen, ettei vain yhden väliin jättäminen kumoaisi koko vaikutusta…Toivoin, että se saisi minut jäämään johonkin siihen välille," poika vastasi, vaikka epäili minkään vastauksen auttavan mitään, mutta eipä olisi hiljaisuuskaan. Hänen katseensa viipyili ovella.

"Mikä sai sinut ajattelemaan, että ’jossain siinä välillä’ olisi tarpeeksi turvallista ulkona juoksenteluun?" Jacob kysyi ja päästi irti pojan käsivarresta.

"Minä…en kai ajatellut niin paljoa. Halusin vain kokeilla…Tiedäthän, että rakastan olla ihmissusi," poika vastasi ja kuulosti siltä, kuin asia olisi hänelle vain pieleen mennyt tutkimus, mikä se loppujen lopuksi olikin, koska hän ei muistanut mitään muodonmuutoksesta eteenpäin.

"Kyllä, olen tuskallisen tietoinen siitä, että pidät sitä lahjana, etkä kirouksena lainkaan ja miten kiinnostuksesi kauhuun ei ainakaan auta asiaa. Ja ilmeisesti mikään mitä sanon, ei saa sinua ymmärtämään, että se ei ole leikin asia," Jacob totesi. "Eilisestä käytöksestäsi päätellen en voi olla ajattelematta, että olen päästänyt sinut viime aikoina aivan liian helpolla. Tiedät mitä tästä seuraa," hän lisäsi, viimein päättäen käyttää keinoa johon tiesi pojan vastaavan parhaiten, vaikka siltikin hän käytti sitä hyvin valikoiden.

Seuraavaksi Hunter löysikin itsensä makaamasta isänsä sylin poikki. Vaikka viime kerrasta tässä tarkoituksessa olikin pari kuukautta, hän reagoi välittömästi pyristellen pois. Hän tiesi olevansa syvässä liemessä, mutta kuten aina, ei aikonut antautua ilman taistelua.

"Ei, ei, odota! Minä ymmärrän kyllä, voin ottaa sen vakavasti, ja otan!" hän parkaisi hädissään, ajatellen enemmän karkuun pääsyä kuin mitä oli sanomassa, tuntiessaan isänsä kämmenen läimäisevän lujasti hänen takapuoltaan joka puolelta, ja tiesi että se olisi vasta alkua sillä hän sai aina selkäsanat paljaalle. Paitsi kevyet huomionkiinnitykseen tarkoitetut, mutta tämä, tämä ei taatusti olisi yksi niistä.

"Enpä usko, en ihan vielä," sanoi Jacob, pidätellen poikaa joka oli onnistunut rimpuilemaan puoliksi lattialle.  "Jos olisit lähelläkään asian vakavuuden ymmärtämistä, et olisi lähtenyt ulos viime yönä, kirjaimellisesti murtautunut ulos, kun olit jo turvallisesti sisällä," hän jatkoi, pidellen poikaa käsivarsista. Hunter ei sanonut mitään, mutta oli selvää, että asia kävi hänenkin järkeensä, mutta se ilmeni vain turhautuneena huokauksena. Hän tiesi kaikki mahdollisuutensa menneen.

"Hunter, sinä olisit kuollut, jos susi ei olisi ulvonut ja minä välittömästi huomannut sen menoa," Jacob sanoi hitaasti ja rauhallisesti, mutta äärimmäisen vakavasti—hänen mielessään mikään maailmassa ei ollut tärkeämpää, kuin kyseisen asian perille meno tälle lapselle. "Ja susi olisi voinut tappaa ihmisiä. Ja kaiken kaikkiaan käytöksesi eilen oli vaaraksi itsellesi ja muille. Ymmärrätkö, että en aio katsoa eilisillan tapahtuvan enää koskaan?"

"Joo," Hunter kuiskasi, katsoen muualle ja yritti muistaa edes puoli sekuntia yöstä, muttei onnistunut. Hän ei enää pyrkinyt irti. "Muttä minä—" hän yritti vielä kerran, katsoen ylös anovasti. Ei ollut mitään mahdollisuutta hänelle käsittää sitä kaikkea ilman muistikuvaa melkein kuolemisesta…tai koiran tappamisesta…tai kenenkään puremisesta. Hänet keskeytettiin.

"Kuuntele tarkkaan,” Jacob kehotti, sävynsä muuttuneena huomattavasti ankarammaksi. ”Tästä lähin otat juoman jok’ikinen ilta täydenkuun viikolla, et ikinä juokse vapaana susimuodossa ilman minun lupaani, et leiki oikeilla aseilla, lakkaat rääkkäämästä siskoasi etkä ikinä enää valehtele minulle," hän tiivisti pitkän listan oppitunteja jotka pitäisi oppia. Viimeksi mainittu oli tietysti liiaksi yleistetty, mutta hän tiesi pojan olevan tarpeeksi vanha ymmärtämään eron niin sanotun valkoisten ja mustien valheiden välillä. "Siinä on paljon muistettavaa pienelle pojalle, varsinkin niin vilkkaalle kuin sinä. Joten ei, et selviä tästä ilman selkäsaunaa. Housut alas," hän totesi ja veti pojan ylös jaloilleen.

Hunter kalpeni, tietoisena siitä ettei mitenkään voinut sitä välttää ja syntilista oli epätavallisen pitkä ja vakava. Hänen ainoa lohtunsa oli, ettei hänen isänsä koskaan käyttänyt välineitä. Vapisevin käsin, sen enempää välttämätöntä viivyttämättä poika laski farkkunsa ja alushousunsa ja antoi isänsä taivuttaa hänet jälleen sylinsä poikki. Hän ei millään saanut itse itseään tekemään niin. Jacob ei ollut lainkaan huolissaan, nähden siihen, että hänellä oli vain poikansa edessään—susi oli mennyt pois ja jos se tästä olisi kiinni, se ei milloinkaan palaisi. Olisi vain suden muodossa se sama pahankurinen ja vilkas poika jonka hän tunsi elämänsä joka hetki.

Hän päätti sillä kertaa olla nuhtelematta, vaan sen sijaan antaa pojan rauhassa miettiä äsken selvitettyä, ja vain piiskasi kovaa ja ankarasti, välillä hieman harvemmin mutta yhtä lujasti. Lähes kymmenen minuuttia myöhemmin Hunter oli varma, että hänen takamuksensa oli joka puolelta raa'an punainen sillä se oli hyvin kipeä, pistely voimakasta ja kuin tulessa. Silti selkäsauna jatkui yhtä ankarana kuin oli alkanutkin, saaden hänet rekisteröimään rikkomusten olleen äärimmäisen vakavia. Poika kiemurteli vähemmän kuin alussa mutta protestoivan sävyiset parkaisut olivat muuttuneet aneluksi ja aidoksi itkuksi, koventuen joka läimäisyllä. Hän käytti jopa muotoilua 'isi', mitä hän ei ollut käyttänyt pariin vuoteen kuin hetkinä jolloin oli tuntenut erityisen syvää kiintymystä. Ja isi kuuli. Tämä oli tarkkaillut lastaan ja työnsä jälkeä jotta se pysyisi rangaistuksena rakkaudella eikä kääntyisi pahoinpitelyksi.

Hetkeksi hän lopetti ja hieroi lempeästi Hunterin selkää, rauhallisesti ja pehmeästi kertoen pojalle rakastavansa häntä, ja ettei halua tämän jatkavan haitallista ja vaarallista käytöstä. Nyyhkäystensä läpi Hunter kuuli isänsä kysyvän mitä hänen pitäisi oppia tästä. Lempeä kosketus ja rakastava äänensävy saivat Hunterin kykeneväksi miettimään taaksepäin puhutteluun ennen kuin oli tehty selväksi ettei hän selviäisi vain sillä ja hänen mielensä oli alkanut keskittyä enemmän kivun käsittelyyn, vaikka oli hän koko ajan ajatellut myös käytöstään. Hän sai lopulta sanottua tärkeimmän: hän ei koskaan enää jättäisi sudenmyrkkyjuomaa väliin. Ei koskaan. Sitten miten hän ei koskaan juoksisi susimuodossaan vapaana ilman isänsä lupaa. Hän ei ikinä leikkisi oikeilla aseilla eikä kiduttaisi siskoaan...Hunter toivoi, ettei unohtaisi mitään. Pojan listatessa opittavia asioita isä jatkoi piiskaamista muttei enää niin ankarana, pari läimäystä jokaisen opin kohdalla, tosin yhtälailla napakasti ja kovaa. Pitääkseen rangaistuksen idean yhtä lailla ellei enemmänkin muistutuksena omasta määräysvallastaan ja rakkaudestaan, isä kertoi myös antavansa anteeksi ja kurituksen olevan pian ohi.

Viimeisen oppitunnin kohdalla Hunter makasi koasti itkien, mutta tuntien olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Hetken Jacob vain piteli poikaa paikallaan tiukasti ja lempeästi, vaikkei aikonut enää piiskata.
"Olet toki vasta lapsi, mutta et niin nuori enää. Sinun on opittava vastuuntuntoa. Siksi, kun sitä pyysit, jätin teidät kahdestaan muutamaksi tunniksi, vaikka tiesin sinun saattavan keksiä jotain typerää," hän puhui rauhallisesti, isällinen katseensa luotuna alas poikaan jonka huomio selvästi oli nyt kokonaan hänessä.
"Käytin unhoitusloitsua viime yön ihmissudenmetsästäjään joten hänestä ei ole enää vaaraa, mutta hän ei ole ainoa lajiaan, Sinun täytyy pitää se mielessä. Onko selvä?" hän puhui pehmeästi, mutta ankarasti, katsoen alas poikaansa.
"K-kyllä, sir," Hunter vastasi nyyhkäisyjen välistä ja pyyhki kyyneleitä kasvoiltaan, monien uusien kuitenkin valuen niiden tilalle.
"Pidät mielessä äsken oppimasi, ja kätrräydyt kunnolla?"
"Kyllä, sir," Hunter toisti nöyränä, nielaisten kyyneleitä kun kipu, pistely ja polttava tunne hänen takamuksessaan sai taas tilaa hänen mielessään.
"Hyvä poika," Jacob totesi lämpimästi ja kuljetti hellästi kätensä pojan sekaisten, mustien hiusen läpi, ja antoi luvan nousta ylös. Joten Hunter nousi, yhä nyyhkien. Poika veti housunsa ylös ja napitti farkkunsa, irvistäen tuskasta sillä kevytkin kosketus sattui. Sillä hetkellä hän oli läpeensä kiitollinen että hänen isänsä ei käyttänyt välineitä. Sanoi mieltävänsä niiden käytön pahoinpitelynä, ja aina jotain siitä miten vakavat rikkeet tarvitsivat viestin perille suoraan vanhemman kautta, ei välineen.

"Hei..." Jacob sanoi kääntäen Hunterin kasvot itseään kohti ja otti katsekontaktin. "Ei se ole vain veljeni kohtalo ja miten sinä muistutat paljon häntä, miksi huolin sinusta niin kovasti. Vaan sinä kun et ole mahdoton, olet elämäni valo—en todellakaan tiedä mitä tekisin, jos koskaan menettäisin sinut," hän jatkoi ja pyyhki hellästi kyyneleen lapsensa kasvoilta. Poika oli ollut vahinko, mutta Jacob ei edes muistanut sitä, sillä kun poika oli syntynyt, hänestä oli tuntunut kuin hän olisi odottanut sitä kaikki aikuisvuotensa. Hän oli aina rakastanut lapsia ja vauvoja myös, mutta osa itseään maailmassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Hän oli kasvanut rakastamaan Freyaa aivan yhtä paljon, vaikkei tämä ollutkaan biologisesti hänen, ja kumman tahansa menettäminen oli sietämätöntä kuvitella. Kuin antaisi pois jalkansa tai sydämensä. Mutta hänen täytyi myöntää itselleen, että Hunter oli sydän. Vaikutti olevan luonnon laki, että veriside muodosti erilaisen tunnesiteen—miten vähän tahansa—mutta erilaisen. Poikaansa hän oli rakastanut jo ennen tämän syntymää, mutta tytärtään hän oli oppinut rakastamaan vietettyään aikaa tämän kanssa.

Isänsä vetäessä häent syleilyyn Hunter syleili takaisin, jopa henkensä edestä sillä hän alkoi todella rekisteröidä ettei ollut uhrannut ajatuksia ihmissusien vihollisille, oli lähinnä palvonut susia. Pojan turvallisuuden tunne syveni ja hän ymmärsi rangaistuksen olleen oikeudenmukainen. Isä syleili lastaan suojelevasti sillä ihmissudenmetsästäjän sanat siitä miten ne kaikki muuttuivat pahoiksi ennemmin tai myöhemmin ja huomautus, että lasten kohdalla se olisi jopa todennäköisempää, palasivat hänen mieleensä. Hetki oli täynnä hellyyttä ja tarvetta, saaden Hunterin sivuttamaan takamuksensa kivun, pistelyn ja palavan tunteen hetkeksi. He molemmat vaikuttivat oleman jälleen samalla aaltopituudella sillä he totesivat yhtäaikaa, "Rakastan sinua."

Useita minuutteja hän piteli poikaa sylissään, silitellen lempeästi tämän selkää ja puhui tälle hiljaa, varmistaen että poika tunsi olonsa rakastetuksi ja tarpeeksi hyväksi antaakseen itselleen anteeksi. Lopulta hän vetäytyi pois, suukotti hellästi poikansa otsaa ja katsoi tenavaa arvioiden. Poika vaikutti rauhalliselta ja tasapainoiselta, eikä itkenyt enää vähääkään, joten hän päätti olevan aika jättää tämä miettimään asioita yksin joksikin aikaa.
"Tiedät kotiarestin yleiset säännöt, niinkuin niistä aikoinaan sovimme. Tällä kertaa keston ollen määrittelemätön, saat liikkua vapaasti talossa. Jos sinulla on nälkä, tule aamiaiselle. Joka tapauksessa olen alakerrassa, jos tarvitset minua - mutta tunnin päästä lähden hakemaan siskosi kotiin," hän ilmoitti ovella, katsoen takaisinpäin Hunteriin. "Olen kotona yhdeltätoista jolloin on lounasaika."

Hunter seisoi siinä hetken, tuntien syvän yhdistelmän fyysistä kipua, häpeää tuhmista ja typeristä tempauksistaan, ja kuitenkin olonsa isänsä rakastamaksi. Hän hieroi takamustaan hyvin varovasti vaikka se teki kipeää eikä vähentänyt polttavaa ja pistelevää tunnetta paljonkaan, näin ankaran selkäsaunan jälkeen. Mutta vähänkin oli sentään jotain. Hän tuijotti suljettua ovea, ja sitten ulos ikkunasta, ajatellen sitä mitä ja miksi juuri oli tapahtunut. Vaikkei hän muistanutkaan viime yön pahimpia paikkoja, hän alkoi tajuta että hänellä oli ongelma asenteessaan ihmissusiin - sellainen joka ei ollut vain hänen oma asiansa vaan satutti hänen rakkaitaan ja vaaransi muita ihmisiä. Eikä hän halunnut sitä. Hän yrittäisi harjoitella itsekuria, pysähtyä miettimään enemmän ennen kuin tekisi jotain typerää, ja pitää kiinni äskeisistä lupauksistaan parhaansa mukaan. Kun hän käveli alakertaan aamiaiselle hän pohti hetken olikohan Freya oikeasti hänen siskopuolensa, koska se naurettava pikku enkeli oli melkein täysi vahtakohta hänelle joka löysi itsensä usein oppimasta vaikeuksien kautta. Kiitos rakastavan isän, hän ajatteli, tällä kertaa se oli vain kauhea jännitys auringonnousun jälkeen, ja kipeä takamus parin päivän ajan.

Päivän aikana seikkailun hengenvaaralliset puolet alkoivat muotoutua enemmän alitajuisiksi mutta yhdistyivät voimakkaaseen fyysiseen kipuun kun istuminen oli hyvin tuskallista. Joka kerta kun hänellä oli hetki isänsä tai siskonsa kanssa hänestä tuntui ettei hän ikinä haluaisi erota heistä. Hän rakasti olla isänsä poika ja siskonsa veli, muttei voinut kieltää sitä että hänen sydämensä kuului myös sudelle hänen sisällään.

________________________________________

Hieman ennen kymmentä illalla, Hunter koputti Freyan oveen. Tämä oli mennyt aikaisin petiin, sillä heidän nukkumaanmenoaikansa viikonloppuisin oli kymmeneltä. Ja vaikka poika itse oli edelleen täysin nukkumaanmenoaikoja vastaan, hän ei edes harkinnut tänä iltana kapinoida.
Freya ei ollut puhunut hänelle paljonkaan koko päivänä, joten hän päätti tehdä aloitteen. Kutsua sisään ei tullut, mutta hän avasi oven ja kurkisti sisään.

"Freya, nukutko jo?" hän kuiskasi vuoteessaan, täysin piilossa makaavalle tytölle—ei merkkiäkään tietoisuudesta. Poika astui sisään ja tassutti sängyn luo niin äänettömästi, kuin kykeni. Hän polvistui sängyn vierelle ja tökkäisi tytön kylkeä hellästi—sitten kolmesti uudestaan, vähemmän hellästi. Ei muutosta. Oliko hän oikeasti unessa ilman, että oli edes pilkannut hänen surkeaa elämäntilannettaan? Mitä hän oli eilistä ajatellut, hän ei voinut uskoa, että olisi noin vain saanut anteeksi. Pirullinen hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän päätti testata asianlaidan kaikkien kirjan sääntöjen mukaan.

"No jaa…sitten voi kai vapaasti laittaa tämän valtavan ja elävän hämähäkin hänen suuhunsa…" hän sanoi ääneen, kun kärpänen laskeutui lattialle tarpeeksi lähelle, jotta hän sai liiskattua sen. Hän poimi sen ylös ja vei lähemmäs Freyaa.

"Älä edes kuvittele!" Freya huudahti välittömästi, ponnahtaen istumaan ja löi poikaa päähän tyynyllään. Hunter kompuroi varmuuden vuoksi kauemmaksi, muttei voinut olla nauramatta sydämensä pohjasta.

"Se oli vain kuollut kärpänen," hän sanoi rauhoituttuaan nopeasti.

"Yh, olet niin ällöttävä!" Freya kommentoi mulkaisten kärpästä hänen avoimella kämmenellä.

"Ja sinä olet niin tyttö. Sinun pitäisi olla kovempi," Hunter virnisti. Mielessään Freya myönsi, että hänen pitäisi olla kovempi kaikkien niiden vuosien jälkeen Hunterin kaltaisen veljen kanssa, muttei aikonut sanoa sitä ääneen. Hän vain hymähti ja risti käsivartensa rinnalleen.

"Mikset istu alas ja kerro, kuinka sen tekisin," hänen oli pakko piikitellä, vaikkei hän ottanutkaan kärpäspilaa kovin vakavasti. Hän oli vain yleisesti vihainen veljelleen. Hunter huokaisi syvään ja nousi jaloilleen. Painotuksesta hän päätteli toisen olevan varsin katkerana, täysin tietoisena siitä, ettei hän istuisi mukavasti alas hyvään aikaan.

"En minä sitä suuhusi aikonut laittaa, halusin vain nähdä feikkaatko vai et," poika sanoi, muuttuen vakavaksi, mikä kiinnitti Freyan huomion.

"Mitä sitten teet täällä?" hän kysyi, yhä epäluuloisena, mutta rentoutui tarpeeksi painuakseen taas makuulle. Hunter heitti kärpäsen pois ja kiipesi vuoteelle, asettuen vatsalleen tytön viereen ja nojasi kyynärpäihinsä.

"Halusin vain pyytää anteeksi sitä mitä tein sinulle. Iskä sanoi tänään jotain mikä sai minut ajattelemaan sitä sinun näkökulmastasi…nähden yöhön jona tapasimme sen suden", hän sanoi ja huomasi, ettei anteeksi ollut niin vaikea sana, kun sitä todella tarkoitti.

"Johan kesti," tyttö hymähti kylmästi. "Et kai sitten olekaan ihan täysi ääliö," hän lisäsi, arvostaen anteeksipyyntöä. Silti hän näytti huomattavan vihaiselta, kun he tuijottivat toisiaan hetken. Hunter puhui jälleen.

"On vaan kamalan vaikeaa nähdä asiat muiden kannalta, joskus. Rakastan sitä, että sain pureman, enkä ymmärrä miksi kuka tahansa ei rakastaisi. Vaikka kuten olen sanonut, en minä tarkoituksella puremaa hankkinut - halusin vain nähdä oikean ihmissuden. Jälkeenpäin vain aloin kokea tämän upeena juttuna. Ja…en pysty samaistumaan äitiongelmaasi, koska muistan hänet, eikä hän koskaan ollut äidillinen." Hän poimi yhden Freyan pehmoleluista, valkoisen, letkeän kissanpennun ja alkoi pompottaa sitä edessään olevaan seinään, tietäen sen olevan tytön suosikki. Alitajuisesti häntä alkoi taas ärsyttää, että toinen syytti häntä.

"Tai, koska olet niin läpeensä isinpoika," Freya hymähti, kieltäytyen uskomasta, että nainen jonka hän heikosti muisti, ei ollut äitimateriaalia.

"Tai siksi," Hunter myönsi sillä se oli osa totuutta, eikä hän halunnut aloittaa riitaa nyt.

"Puhuiko isä sinulle?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana Freya oli napannut kissanpentunsa pojalta joka oli alkanut nyppiä sitä kappaleiksi.

"Joo, ja kai minäkin olen pahoillani. Haluan kyllä kuulla äidin tarinan ensin," tyttö sanoi hiljaa, katsellen pehmoleluaan. Hunter katsoi häntä ja päätti tyytyä siihen mitä sai.

"Onko siis mahdollista, että annat anteeksi?" hän yritti taas, toivoen, että tämä oli oikea hetki painostaa.

"No…" tyttö sanoi ja Hunterista sävy kuulosti siltä, kuin tämä aikoisi sanoa jotain mitä oli juoninut koko päivän. Valtava, tyytyväinen hymy joka levisi tytön kasvoille—vaikkakin kaunis—vaikutti pahaenteiseltä hänen silmissään. Sitten tyttö katsoi häneen silmäkulmastaan.

"Annan, jos suostut laulamaan koulun kevätjuhlassa tänä keväänä," hän sanoi, hymynsä vaihtuen virnistykseksi. Hunter räpäytti silmiään sekavana ja epäluuloisena.

Hänet oli pidetty kotiopetuksessa 7-vuotiaiksi asti ja isä harkitsi eilisen jälkeen siirtää hänet takaisin siihen. Hän voisi toki halutessaan osallistua muihin sosiaalisiin ajanvietteisiin.

"En kai käy sitä koulua enää silloin. Miksi uskot, että he valitsisivat minut?" hän kysyi.

"Koska, kun he kuulevat sinun laulavan, he eivät edes muista, että oli ketään muita," Freya sanoi vilpittömästi ja vaihteeksi vain hymyili.

"Umm…" Hunter mumisi epäluuloisena ja tuijotti seinää. Vaikka se olikin kohteliaisuus ja hän myönsi sen olevan aika pitkälle totta…

"…ja tiedät, että rakastan laulamista, varsinkin julkisesti. Ihan tässä alkaa jo hieman pelottaa. Mitä oikeastaan laulaisin?" Hän katsoi tyttöön, kuin tämä olisi ojentamassa hänelle kauniisti paketoitua, mutta tikittävää pakettia, väittäen sitä siistiksi, uudeksi leluksi ja kehottaen aukaisemaan tiettynä ajankohtana.

"Näet sitten, jos olet tarpeeksi rohkea suostumaan," Freya sanoi, yrittäen hyödyntää poikien taipumusta inhota pelkuriksi kutsutuksi tulemista. Hunter ei ollut poikkeus.

"Jos se on joku karmea, yli-imelä loilotus rakkaudesta, keväästä ja enkeleistä, minä puen ylleni mitä haluan, oli se show sitten mistä aiheesta tahansa," Hunter totesi määrätietoisesti, mutta ilmeensä epävarmana. Hän oli juuri suostunut johonkin, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan—tilanteessa jossa siskolla oli selvästi jonkinlainen kosto mielessään.

"Aw, mikä hätänä, velikulta? En nähnyt sinun vastustelevan Pottereiden häissä viime vuonna, kun he pyysivät sinua laulamaan itselleen valitsemansa laulun, ja sinä lauloit sen vieläpä tunteella," tyttö sanoi ja tökkäsi Hunterina kylkeen.

"Se ei ollutkaan niin ällö biisi. Ja he…maksoivat minulle!" Hunter väitti ja ryösti valkoisen kissanpennun takaisin, vihaten sitä, että tyttö muisti kaikki väärät asiat.

"Etkä edes tempaissut siellä kauhupilojen sarjaa!" Freya muisteli.

"Isä olisi tappanut minut!" poika sanoi puolustuksekseen.

"Tai häät vaan saavat sinut pörröiseksi ja romanttiseksi!" Freya kiusoitteli ja nipisti veljensä poskea.

"Pää kiinni, eivätkä saa!" Hunter vetäytyi kauemmas ja työnsi pehmolelun tytön nauraville kasvoille, piilottaen omansa patjaan sillä ei itsekään voinut olla hymyilemättä, jopa nauramatta hieman.

"Joopas! Saavatpas!" tyttö jatkoi ja pörrötti hänen hiuksiaan. "Uusi nimesi pitäisi olla Fluffy—se jopa sopii täydenkuun muotoosi," hän suunnitteli ja kuulosti olevan aivan liian tosissaan. Hunter voihkaisi kauhean turhautuneena, mutta päätti luovuttaa. Tyttö luultavasti unohtaisi asian pian, ja jos Jumala oli olemassa, ei keksisi levittää Fluffya hänen taiteilijanimenään tai jotain. Hänellä oli maine suojeltavana, vaikkei samaa koulua kävisikään!

"Kuule, ihan sama!" hän lopulta huudahti toiveissa vaihtaa puheenaihetta ennen kuin asiat menisivät pahemmiksi.

"Ollaanko me nyt siis okei? Aselepo, ainakin, kunnes kuullaan äidistä?" hän kysyi katsoen siskoonsa vakavin silmin, saaden tämän unohtamaan uuden ideansa. Tyttö nyökkäsi iloisesti. Hetken he vain makasivat siinä hiljaisuudessa, nauttien ensimmäisestä hetkestään kauan kadonneessa sisarussuhteessa.

“Viekö isä meidät vielä Halloween-juhliin Tylyahoon?” Freya kysyi, huolestuneena, että heidän ongelmallinen käytöksensä niin pitkään olisi vaikuttanut suunnitelmiin.

“Se on viimeinen Halloweenini kotona vähään aikaan, joten kyllä. Hän haluaa viettää sen meidän kanssa jollain erityisellä tavalla.” Hunter ilmoitti onnellisena.

“Oi, hyvä—sitten en joudu kärsimään kauhupiloistasi koko päivää vaan voin olla ystävieni kanssa rauhassa. Olet liian kiireinen saamaan kaikkia muita ansaan tai leikkimässä isän kanssa,” Freya huokaisi helpottuneena.

“Minä en leiki enää. Minä…hengaan ihmisten kanssa,” poika totesi hetken tarpeessa esittää erityisen kypsää, vaikka mielessään myönsi, että useimmat kai kutsuivat hänen touhujaan yhä lasten leikiksi, ja oikeastaan kutsui itsekin. “Ja huolestu sinä nyt ensin vaan siitä seuraavasta huhtikuun ensimmäisestä…” hän sitten virnisti tytölle. Hän kehitti joka vuosi jotain erityisen mahtipontista aprillipäiväksi, kun muutenkin pilaili ympäri vuoden.

“Kiitos muistutuksesta, juoksen kaverini luo sinä päivänä,” Freya virnisti takaisin.

“Ah, voit juosta, mutta et piiloutua...”, Hunter naurahti ja samalla hän huomasi kellon osoittavan viittä vaille kymmenen, joten hän mönki pois siskonsa vuoteelta ja he toivottivat hyvät yöt.

"Hei, Fluffy! Koe-esiintymiset on ensi perjanaina. Älä unohda, sinä lupasit!" tyttö huudahti hänen peräänsä, kun hän oli ovella.

"Uggh…" oli kaikki mitä hän sai vastatuksi. Mitä hän olikaan tehnyt? Miksei hän ollut vain odottanut, ei Freya ennenkään ollut jaksanut hänelle liian kauan vihoitella?

"Iskä?" hän huhuili Jacobin toimistohuoneen ovelta.

"Hmh?" Jacob nosti katseensa poikaan papereista joita oli tutkinut tehdäkseen myöhemmin edes jotain hyödyllistä töiden eteen vapaaksi ottamansa päivien aikana.

"Onko sinulla mitään tietoa, mitä meidän koulu suunnittelee kevätjuhlaan?" Hunter kysyi ja katui sitä ettei ollut viitsinyt kiinnittää siihen huomiota.

"Ei, luulen että he ovat vielä alkuvaiheissa. Miksi?"

"No, mina tavallaan äsken suostuin johonkin lauluhommaan ja Freya on ihan varma, että ne valitsee minut…" poika selitti, väännellen ovenkahvaa, hermostuneena ajatellen kaikkia niitä mahdollisuuksia. Oli sellaisiakin kauhuja, joita edes vannoutunut kauhufani ei kestäisi.

"Olisi kyllä ensimmäinen kerta, jos joku ei valitsisi," Jacob kommentoi pienen hymyn kera. Hän oli melko varma että jos Hunteria vain kiinnostaisi osallistua, tämä sattaisi voittaa lähes minkä tahansa kykyjenetsintäkilpailun milloin tahansa.

"Kuitenkin, pelkään, että se on jokin kamalan tyttömäinen juttu jollakin kierolla tavalla," poika jatkoi kauhistunein ilmein. Jacob ei voinut olla nauramatta ääneen, mutta se oli sydämellistä, rakastavaa sävyä.

"Kuule, oli se mitä tahansa, olen varma, että löydät keinon tehdä siitä vähemmän kamalaa, tai jopa kääntää sen mielekkääksi" hän sitten lohdutti poikaa. "Tiedätkös, jos Lajitteluhattu perustaa yhäkin arvoihin ja perusluonteeseen, olen vakuuttunut siitä, että sinusta tulee Korpinkynsi."

"Se olisi siistiä," Hunter totesi ja löysi jälleen hymynsä. "No, voin kai sitten nukkua. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä," Jacob sanoi pojan kävellessä pois. Hän ei palannut papereidensa pariin sinä viikonloppuna, vaan nautti vain kodista, jolta hän nyt huomasi, ettei tuo talo ollut aikoihin tuntunut.

Oli melkein keskiyö. Hunter makasi vuoteessaan ja tuijotti ulos ikkunasta—hän saattoi nähdä kuun siitä. Vaikutti vievän ikuisuuden, ennen kuin se olisi jälleen täysi. Vaikka sillä hetkellä hän ei odottanut sitä läheskään yhtä innolla, kuin ennen. Hän oli myös huomioinut, että perheen rakkaus oli paljon antoisampaa ja mukavampaa, kuin mikään mitä hän oli saanut edellisyönä tuntea ilman Sudenmyrkkyä.

Miksi sitten, hän ajatteli sulkiessaan silmänsä, miksi hän tunsi kaukaista kaihoa kokea susi uudestaan…ja muistaa?

________________________________________

AN Vaikka rakastankin Kelmejä ja Remusta, Hunterilla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa, eli inspiraatio ei tullut HP-maailmasta. AN