All Through The Night - (Hunter-ficci)

Disclaimer: En omista Harry Potter -kirjojen maailmaa vaan ne kuuluvat J.K. Rowlingille.
En saa tästä tarinasta rahaa.
Tiivistelmä: Epätavallisesta ihmissuden hyökkäyksestä syvästi traumatisoituneella nainsella on luottamusongelmia oman lapsensa suhteen.
Hahmot: Vain omat originaalit hahmoni
Genre: Kauhu
Ikäraja: K-16

Varoitukset:
- Graafista väkivaltaa
- Alastomuutta
- Seksuaalisia teemoja; Raiskaus.

Oma sana:
- Joku kerran tuomitsi tämän ”vain fanfiction-pornoksi” mikä oli mielestäni hätäinen tuomio. Minä en tarkoittanut tätä sellaiseksi lainkaan eikä tästä mielestäni sellaista tullut. Jos olet kauhun, ihmissusien, tai Harry Potter-sarjan fani, toivottavasti pidät lukemastasi. =)
- Koska Seiska on Hunterin syntykoti, ajattelin ensin julkaista tänne tästä pidennetyn version, valottaen enemmän tilannetta ja Hunterin psykologiaa, mutta genren nimessä jääkön tuohon. Kerron lisää tulevissa tarinoissa. =D
- Tämä nimenomainen tarina siis ei jatku, mutta tämä on osa sarjaa jota kirjoitan näistä hahmoista. Kirjoitan yleensä paljon pidempiä osia, tämä vain tuntui paremmalta näin. Tämä osa sijoittuu vuodelle 1996.

ALL THROUGH THE NIGHT

Tähdetön, kuuton yö sodan repimässä Lontoossa oli jälleen kääntymässä aamun pikkutunneiksi, mutta se ei ollut nähnyt aurinkoa viikkokausiin. Vaaleahiuksinen nainen istui vuoteella, pidellen pientä vauvaa sylissään. Hän tuijotti ikkunasta ulos missä kaikki valot oli varastettu kuin muistutukseksi nykyihmiselle, että keinotekoinen maailma oli vain illuusio. Sillä ei ollut valtaa yli alkukantaisten voimien jotka syntyivät universumin pimeimmissä kolkissa. Pahimpia olivat ne joita se oli koskettanut, ja niiden läsnäolon tunsi joka henkäyksellä kylmässä yöilmassa. Sisätiloissa oli helpompaa unohtaa että kuu oli täysi.

Nainen laskeutui makuulle, laski vauvan viereensä ja sulki silmänsä. Hän ei saisi nukahtaa näin, liian monella tavalla voisi käydä huonosti. Hänet ravisti valveille nälkää ja lihanhimoa tihkuva ulvonta. Poika hänen vierellään kääntyi vatsalleen ja päästi lyhyitä, teräviä ääniä varoituksena itkukohtauksesta joka ei loppuisi ennen nukahtamista. Nainen nousi ylös ja nosti lapsen syliinsä, alkoi kävellä ympäri huonetta hyssytellen ja puhuen pojalle pehmeästi, silitellen tämän selkää ja mustia hiuksia. Hänen verenperimänsä oli merkinnyt hänet kuolemalla joten hän ei halunnut vetää liikaa huomiota heidän taloonsa. Se oli vahvojen loitsujen suojaama, mutta pahuus voisi löytää tien. Yritykset rauhoittaa vauva eivät tuntuneet tehoavan juuri lainkaan, sillä vaikka ulvontaa ei enää kuulunut lapsi itki aina vain kovempaa. Hän tiesi että oma pelkonsa välittyi poikaankin, ja tällaisina hetkinä hän epätoivoisesti halusi löytää itsestään oikean äidin. Mutta kuten aina, hän ei tuntenut yhteyttä. Tällä kertaa se tuntui tavallistakin vahvemmalta, saaden hänet pohtimaan johtuiko hänen äidinvaistojensa heikkous kahden vuoden takaisesta täysikuun yöstä.

Hetken kuluttua hän luovutti ja alkoi etsiä taikasauvaansa, turhaan. Toinen luonnoton, vainoava ulvaisu lävisti hänen mielensä, niin lähellä taloaan että se jäädytti hänet ja melkein hukutti pikkuisen itkun. Jokin painava iskeytyi huoneen ikkunaa vasten, sitten kuului raapivaa ääntä kuin jokin terävä liukuisi lasia pitkin. Hän käännähti ympäri katsomaan, mutta huoneen valo esti kaiken näkyvyyden ulos ja hän saattoi vain toivoa sen olevan oksa talon lähellä olevasta puusta. Hän peruutti kohti huoneen ovea. Ikkunan lasin paljasti lampun valon heijastuma. Sitten, huuru jonkin hengityksestä.

Hän kääntyi ymmpäri ja sulki oven takanaan, löytäen itsensä laajasta olohuoneesta joka tuntui joltakin äärettömältä jossa kuolema hiipi joka nurkassa, jokaisen huonekalun alla ja takana. Vauvan itku muuttui kaukaiseksi ja hän kuuli ja näki kaiken hidastettuna, maailma vaikutti todentuntuiselta unelta. Hän piti silmällä jokaista näkemäänsä ikkunaa liikkuessaan kohti keittiöttä jossa muisti viimeksi nähneensä taikasauvan, matkalla tunnustellen etsien valonkatkaisijaa, saadakseen edes illuusion. Lohtu tuli ja meni pakenevan sähkön äänen ja valonvälähdyksen mukana. Päänsä sisäisessä unenkaltaisessa maailmassa hän oli unohtanut vauvan yhä itkevän, kunnes se katkesi kovaääniseen murinaan etuovelta. Joki alkoi hajoittaa sitä, muristen ja ulvoen oven alkaessa antaa myötä.

Hänen sydämensä löi niin että hän pelkäsi sen pettävän, hän löysi tajuntansa uudestaan ja kiirehti vastapäisellä seinällä olevalle komerolle. Hän sulki vauvan sinne, toiveissa että ne tulisivat näkyvillä olevan ihmisen perään ensin, ja lapsen saavan mahdollisuuden. Hän oli jästisyntyinen, hänen verensä oli taikavoimaista muttei tarpeeksi auttamaan häntä paljonkaan syvän pelon vallassa. Poika oli eri tapaus; isänsä oli vahvasti taikavoimainen, ehkä se auttaisi vauvaa jopa siirtymään pois vaaran ulottuvilta, ollessaan tarpeeksi turvaton ja peloissaan. Mutta vaikka niin, se ei pelastaisi tätä loputtomiin.

Kuun valaisemassa keittiössä hän ei nähnyt taikasauvaa, mutta tavoitteli veitsiä puolustukseksi. Yritys muuttui kirkaisuksi kun särkyvän, kilisevän lasin läpi loikkasi valtava musta susimainen olento villit keltaiset silmät palaen, muristen niin raivoisasti että se kuulosti enemmän karjaisulta. Kuin kissapeto olento peitti hänet, käsimäiset tassut tavoitellen häntä, lihaksikas keho estäen kuunvalon, kunnes se kaatoi hänet raskaasti lattiaan, upottaen pitkät terävät kyntensä hänen lihaansa. Sen suuret terävät hammpaat olivat veriset, kuolaa tippui hänen kasvoilleen ja kauniille vahvoille, vaaleille hiuksilleen. Selviytymisvaisto sai hänet taistelemaan vaikka se tuntui hyödyttömältä, susi oli liian painava ja lukitsi hänen olkapäänsä lattiaa vasten. Se nousi takajaloilleen ja alkoi raahata häntä kohti olohuonetta, nainen kääntyi vatsalleen voidakseen paremmin taistella vapaaksi, ja kurkotti kaikkeen mikä ei liikkunut.
Sydänmenlyönnissä valtaosa hänen huomiostaan kääntyi olohuoneeseen jossa toinen ikkuna särkyi, toisen kuolaavan, susimaisen hirviön loikatessa sen läpi, laskeutuen kokolattiamatolle. Punaruskea, mustasilmäinen olento paljasti valkoiset hampaansa kun sen huomio kääntyi yhä itkevän vauvan suuntaan. Ennen kuin nainen ehti kunnolla liikahtaa, musta susi ponnahti takaisin neljälle raajalle, painaen hänet maahan.

Komeron ovi lennähti takaseinään punaruskean suden painon alla. Naisen tajunta täyttyi murinan, kuolauksen ja vaatteiden repeytymisen äänestä kun hän avuttomana katseli suden kaivavan saalistaan esiin – hän ei ehtinyt edes ajatella miksi häntä pitelevä susi ei tehnyt mitään. Hitaasti hän tajusi toisin; se repi, ei hänen lihaansa vaan vaatteitaan käsimäisillä tassuillaan. Hän veti syvään henkeä kauhistuneen inhon vallassa kun muistot hänen mielensä pimeistä nurkista alkoivat virrata takaisin. Hetken aikaa hän oli jälleen sillä kujalla, hän alkoi taistella aiempaakin epätoivoisemmin samalla kun suden hengitys muuttui raskaammaksi, murina syvemmäksi ja sen kuolaus lisääntyi. Hän unohti vauvansa tapellessaan raivoisasti hirviötä vastaan; sen kuuma hengitys hänen ihollaan lemusi metallilta, jonkun verta tippui sen kieleltä, ja hänestä tuntui kuin aivojaan ja sieluaan leikattaisiin ruosteisella veitsellä kun hän kamppailunsa aikana tunsi kovan elimen suden takajalkojen välissä, vahvistaen sen urokseksi joka aikoi paritella hänen kanssaan.
Hän yritti huutaa saadakseen lisää voimaa taistella olento päältään, mutta ääni juuttui syvälle hänen sisäänsä kauhun, pelon ja tuskan alle hetkellä jolloin hän tunsi suden saaneen hänet alastomaksi. Ensin hän tunsi sen pitkien kynsien leikkaavan syvemmälle hänen lihaansa, viiltäen pitkiä jälkiä hänen selkäänsä, niin syvään että sen kynnet raapivat luuta. Se jatkoi hänen pehmeän lihansa raatelua, muttei näyttänyt aikovan iskeä elintärkeisiin paikkoihin vielä. Hänen pelkonsa ja tuskanhuutonsa tuntui ajavan sen syvemmälle kuumeiseen lihanhimoon. Lopulta se kietoi käsivarsimaiset etujalkansa hänen särkyneen kehonsa ympärille ja veti hänet tiukasti itseään vasten tunkeutuakseen sisään. Pimeä talo täyttyi eläinten murinasta ja naisen ja lapsen kirkunasta, sulautuen repeytyvän lihan ja murtuvan luun ääneen...Se tuntui ainoalta mitä maailmassa oli jäljellä.

Hän hengitti raskaasti, kylmän hien peittämänä, äänettömästi itkien ja huomasi istuvansa yöpuvussaan purisaten vuoteensa päätyä, seinää tuijottaen ja silmäkulmastaan nähden täysikuun kirkkaalla yötaivaalla. Yöpöydällä digitaalinen kello ilmoitti kymmentä minuuttia vaille puolen yön. Tajutessaan kaiken olleen pelkojen ja trauman tuomaa painajaista, hän rauhoittui hetki hetkeltä, kunnes tunsi ettei ollut huoneessa yksin.
"Äiti", hän kuuli kuusitoista-vuotiaan pojan puhuvan huoneen nurkasta, kuulostaen siltä kuin olisi juuri kutsunut häntä nimeltä ja vaikutti vain vähän kiinnostuneelta hänen huolistaan. Hän kääntyi katsomaan ja löysi tämän tuolilla istumassa. Hän muisti miksi poika oli siinä niin lähellä puolta yötä, mutta tunsi olonsa rauhattomaksi sillä tämä vaikutti istuneen siinä jo jonkin aikaa, häntä katsellen. Tämän ilme oli mahdotonta tulkita, mutta silmät ja äänensävy oli täynnä kylmä innostusta.

Suden vuodet olivat hitaasti muuttaneet poikaa. Miten paljon, nainen ei ollut varma mutta yritti luottaa tämän isän päätökseen. Vino hymy hiipi pojan kasvoille, ja äidistä se vaikutti häijyltä. Intohimoisen innokkaana poika kuiskasi.

"Leikitään."