You know you're not alone

Maanantai 27.5.1996
Mukaan ainakin Avery ja sitten ties ketä jatkossa..

Gabriel hieroi sauvakättään, josta oli vastikään poistettu side vain koska hän ei jaksanut enää näyttää rammalta kun sellaiseen ei ollut aikaa! Aaron oli vastustellut ja samaten Mungon parantajaporukka, mutta hän oli itsepintaisesti valittanut noille niin kauan että nuo olivat vihdoin ja viimein antaneet periksi. Ja se että nuo olivat antaneet lopultakin periksi, kertoi Gabrielille vain sen että käsi oli tarpeeksi hyvässä kunnossa parantuakseen loppuun ilman mitään sideharsoja. Ja eikös aina sanottu että haavat paranivat paremmin jos niiden annettiin hengittää? Tosin käärmeen puremahan itsessään oli jo aikaa sitten umpeutunut, mutta myrkky hänen kädessään vaikutti yhä.. Ei enää niin paljon, mutta kuitenkin. Kyllä hänellä sauva jo jotenkuten pysyi kädessä. Tunto tosin heitteli hieman käden puolesta, mutta ehkä sekin palaisi kun kättä vähän piti liikkeessä.

Gabriel oli ollu Mungosta ulkona jo melkein pari viikkoa ja sinä aikana hänen elämänsä oli ollut vähintäänkin tylsää. Lukuunottamatta sitä että hän oli yrittänyt vältellä Leonia pystymättä siihen kuitenkaan kiitos Killan ja sen tosiasian että he olivat samalla osastolla töissä. Se idiootti jaksoi jauhaa Samista edelleen vaikka hän oli jo kyllästynyt väittämään vastaankaan. Uskokoon mitä halusi! Hän ei viitsisi enää vaivautua.

Se maanantai oli alkuun vaikuttanut tylsältä, ja olihan se sitä vieläkin nyt kun hämärä laskeutui jo Lontoon ylle jättäen vain katulamput ja kuun luomaan valoa kaupungin ylle. Gabrielin suurin tehtävä tänään oli käydä erään muorin luona vakuuttelemassa tuolle etteivät kuolonsyöjät olleet kiinnostuneet tuosta. Auroriosastolle oli sadellut pilvin pimein pöllöjä kuluneen viikonlopun aikana vain koska vainoharhainen yhdeksänkymmenvuotias luuli että kuolonsyöjät hyökkäsivät tuon kimppuun. No nainenhan oli vain pelästynyt häntä kiitos hänen hurjan ulkonäkönsä, mutta ainakin hän oli saanut tuon lopettamaa pöllöillä kiusaamisen jos ei mitään muuta. Nyt hän saattoi vain raahautua takaisin taikaministeriölle ja ilmoittaa että homma oli ainakin toistaiseksi kunnossa.

[Gabel on niskas ne tavanomaset vetimet jos nyt tarvit niist tietoo En jaksa aina olla selittääs samoi juttui.]

Avery oli nähnyt paljon vaivaa päästäkseen käsiksi velhoon, joka oli tuntenut kokeneensa suurta vääryyttä oudon leipomoa pitävän noidan suojeltua häntä tietämättään edes niin tehneensä. Lyhyenläntä velho oli etsinyt hänet käsiinsä juuri hänen huonona päivänään ja onnistunut pieksemään hänet melkein hengiltä. Jos hänessä nyt muutenkaan katsottiin henkeä pihisevän.
Hän oli alkanut juonia kostoaan samantien häiriköimällä muuan vanhempaa naishenkilöä, joka asui Lontoota syrjäisemmällä seudulla.
Sen jälkeen hän oli pitänyt huolen siitä, että useiden kutsujen jälkeen, kun paikalla oli käynyt muutamia hänelle merkityksettömämpiä auroreita, jotka oli sen jälkeen ilmoitettu mystisesti kadonneiksi. Ja nyt tilannetta tarkistamaan oli lähetetty velho, jonka hän oli tänne alunperin koettanut houkutellakin. Avery ei tiennyt mitä kaikkea Ministeriö oli salannut tästä tapauksesta, mutta ainakaan toinen ei vaikuttanut tietoiselta mahdollisista vaaroista.
Ehkä hän näyttäisi tälle ne aurorit, jotka olivat luopuneet hengestään, jotta hän oli saanut toisen houkuteltua tänne. Ehkä hän pistäisi toisen hautaamaan jälkimmäisen tuosta kaksikosta. Hän oli säästänyt ruumiin ihan tätä tilaisuutta varten.
Hänen jälkeensä mies ei olisi enää entisensä. Toisaalta hän ei tahtonut tehdä kaikkea mitä olisi voinut, sillä se olisi väistämättäkin johtanut jälleen yhden aurorin kuolemaan ja jostain syystä tämä aurori merkitsi jotain Samanthalle, noidalle, joka oli pitänyt hänestä huolta eikä ollut käynyt hänen kimppuunsa tai hälyttänyt Ministeriötä senkän jälkeen, kun oli saanut tietää kuka hän oikeasti oli.

Avery seurasi toisen jokaista liikettä talon ulkopuolella sijaitsevan puun takaa. Puu oli kai tammi, sillä sen taakse olisi mahtunut piilottelemaan joku häntä hieman suurempikin.
Parasta tässä kai oli se, että aurori oli lähetetty tänne yksinään. Hyvä niin, kaikki olisi paljon helpompaa hänelle sillä tavoin.
Hän oli usein edes hieman maltillisempi, mutta tällä hetkellä tutisi jännityksestä ja lähestyvästä kostostaan. Kysymykseen ei tullutkaan se, etteikö hänen suunnitelmansa olisi toiminut.
Avery ei vaivautunut astumaan puun takaa mitenkään hiljaisesti toisen sitä ohittaessa. Hän oli pukeutunut kuten tapoihinsa kuului, niukkoihin mustiin vaatteisiin ja paksupohjaisiin kenkiin. Joskin meikkinsä olivat levinneet, hiuksensa jumalattoman takkuiset ja toisessa kädessään Mungosta varastettu tuki. Toinen oli onnistunut murtamaan hänen oikean jalkansa!
"Tehdäänpä päivästäsi...Mi-mielenkiintoinen, vai mitä sanot?" Avery kysäisi poissaolevana ja siihen sen paremmin keskittymättä, sillä aikeenaan oli saada toiselta taju kankaalle heittämällä tämä läheistä puuta vasten ja eräs hyvinkin tavanomainen loitsu riittäisi todennäköisesti auttamaan häntä hänen aikeissaan;
"Karkotaseet!"

Gabriel oli vajonnut ajatuksiinsa, mutta havahtui niistä kuullessaan epämääräisen rasahduksen oikealta puoleltaan. Hän pysähtyi vilkaisemaan ympärilleen epävarmana siitä tekikö hänen mielensä hänelle jo tepposia samalla tavalla kuin sille vanhalle mummolle. Todettuaan mielessään olevansa vain vainoharhainen, mies jatkoi matkaansa mutta samassa hän kuuli epämääräistä mutinaa toiselta puoleltaan, mikä sai hänet puolustusasemiin. Vaikka hän Mungon kirjoissa kuuluisa olikin, ei hän silti mikään eilisen teeren poika ollut!

Gabriel ehti juuri ja juuri väistää häntä kohden heitetyn kirouksen ja kääntyi sitten kunnolla katsomaan päällekävijää, jolloin joutui kasvokkain itseään vaihteeksi varmaan puoli metriä pidemmän miehen kanssa. Miten hän aina sattuikin vastakkain niiden Voldemortien pisimpien kannattajien kanssa..
"Sinä!" hän sylkäisi hoksatessaan kenen kanssa olikaan tekemisissä. Avery oli sen verran erikoinen.. persoona ettei tuota ihan helposti muihin tuon kollegoihin lähtenyt sekoittamaan. Viime kerralla oli ollut niin lähellä ettei hän saanut tuota Azkabaniin, mutta ilmeisesti mies kerjäsi sitä.
Hän ei vain itse olisi halunnut törmätä Averyyn sauvakäsi puoliksi tunnottomana ja yhä myrkyn vaikutuksen alaisena. Gabrielin olisi niin tehnyt mieli piruilla Averylle, mutta katsoi kerrankin omaksi parhaakseen pitää sen päänsä kiinni. Turha tuota oli lähteä yllyttämäänkään varsinkin puolikuntoisena. Hänellä olisi kuitenkin tekemistä ilman että lähti tahallaan vaikeuttamaan asioita. No, mielenkiintoisemmaksi tämä päivä ainakin oli muuttunut kertaheitolla.
Gabrielin olisi ehkä hyvä toimia mahdollisimman nopeasti ja niinpä mies heitti tainnutustaialla Averyä. Josko tuosta päästäisiin kerralla eroon ja hän voisi raahata tuon ministeriöön. Tuliaisia Lontoon siltä laidalta!

Toisen lyhyys oli kerrassaan koomista. Jo neljännellä vuosiluokalla huimat 180 senttimetriä tavoittaneena Avery ei saattanut edes muistaa, koska oli itse ollut edes lähemmäs yhtä lyhyt kuin mitä toinen oli nyt, vielä aikuisiälläkin.
Kenties toisen lyhyys yhdistettynä hänen pituuteensa oli merkki ja he tulisivat tapaamaan vielä toistekin. Ainakin toisella oli heidän viime tapaamisellaan riittänyt halua kostaa. Avery ei kuitenkaan etsinyt ympäriltään mahdollisia merkkejä yhtään mistään. Hän ennemminkin eli sen mukaan mitä eteensä sattui kuin koetti ennustella tulevaa.
Se taisikin olla ainoa heitä yhdistävä tekijä kukkaistyttösen lisäksi. Eikä Avery suinkaan ollut aikeissa myöntää omaavansa minkäänlaisia tunteita kaikkia hänen vastakohtiaan edustavaa noitaa kohtaan, mutta toisaalta mistäs hän olisi voinut tietää mistä pieni huimauksen tunne tytön lähettyvillä kertoi. Hän ei osannut osoittaa muille myötätuntoa, ei ymmärrystä, eikä hän sen paremmin osannut päätellä tuntemuksia, joista oma ruumiinsa hänelle koetti kertoa.

Avery virnisti toisen muistaessa hänet. Ja toisaalta tällä olisi täytynyt olla erittäin huono muisti mikäli tämä olisi unohtanut hänet tässä ajassa.
Toinen onnistui väistämään hänen suhteellisen viattoman loitsunsa ja sai Averyn irvistämään. Hän ei käyttäisi anteeksiantamattomia kirouksia nyt, kun saattaisi jäädä kiinni siitä mikäli Ministeriö olisi tarkkana.
Hän ehti juuri ja juuri väistää toisen tainnutusloitsua, vaikka olikin väistämisen seuraamuksena vähällä kaatua maahan. Hän kuitenkin käännähti takaisin toisen puoleen, otti nilkuttaen pari askelta tätä kohden ja kohotti taikasauvansa. Toinen oli äskenyt väistänyt vasemmalle, joten todennäköisesti tämä tekisi automaattisena refleksinä niin uudelleen. Hän lausui aseistariisuntaloitsun uudelleen, mutta siirsi viime hetkellä taikasauvansa kärjen osoittamaan hieman toisesta velhosta vasemmalle, siinä toivossa että tämä reagoisi samalla tavoin kuin aiemminkin eikä ehtisi enää siirtymään pois loitsun tieltä tajutessaan sen tulevan kohti.
Se, ettei hän ymmärtänyt toisten tunteista mitään ei suinkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut typerä.

Gabrielin yksi suurimmista synneistä oli ehkä liika itsevarmuus, mitä tästä tapista kyllä löytyi enemmän kuin olisi saattanut uskoa jos tiesi yhtään mitään miehen menneisyydestä. Kyllähän Gabriel otti turpaansa enemmän kuin laki salli, muttei missään tapauksessa lannistunut moisita keikoista. Niin kauan kun hän heräsi Mungosta, kaikki oli ihan okei. Sitten kun hän ei enää heräisi, sitten pitäisi ehkä jo huolestua. Mutta vaikka jokaisesta Mungon reissusta olisi luullut oppivan varovaisemmaksi, ei mies vain ottanut oppiakseen. Tai sitten hän ei vain halunnut, koska oli liian hauskaa olla leikkimielisillä kilpasilla parhaan ystävänsä kanssa.

Gabrielin tainnutustaika ei osunut kohteeseensa, mutta se sai Gabrielin virnistämään hieman. Averyn pakeneminen oli viime kerralla ollut lähinnä hänen huonoakin huonompaa tuuriaan, koska tuohan nyt oli ollut helppo vastus sinänsä. Ja olihan Gabriel miehen paperit lukenut ministeriössä ja tiesi jotakuinkin mitä odottaa kun Avery oli vastassa.. Tai siis periaatteessa tiesi. Se huono puoli Averyssä kuitenkin vastustajana oli ettei tuon aivojen liikkeitä pystynyt mitenkään ennakoimaan, koska jokainen hetki tuntui olevan tuolle täysin.. erilainen. Siinä missä Gabriel automaattisesti syöksyi pakoon, tuo ennakoi sen ennen kuin hän ehti edes ajatella että tuo saattaisi olla askeleen edempänä!
Kirous osui Gabrieliin niinkin hyvin että mies paiskoontui parikin metriä asfalttia pitkin ja sauva sinkosi hänen käsistään. Kierähdettyään selälleen, mies haukkoi henkeään ja yskäisi hieman pyrkien mahdollisuuksien mukaan takaisin jaloilleen. Kirous oli kuitenkin, vaikka vain karkotaseet olikin, tehnyt tehtävänsä hänen sauvakädelleen eikä oikea käsi siis ottanut toimiakseen niin ihanteellisesti kuin olisi pitänyt päästäkseen äkkiä takaisin jaloilleen!

Avery virnisti omahyväisenä, kun tajusi loitsunsa osuneen. Itsevarmuus oli jotain, joita hänellä aika ajoin ei ollut vähääkään, mutta nyt, kaksi auroria surmattuaan ja suunnitelmansa toistaiseksi onnistuttua moitteettomasti, hän ei voinut olla tuntematta oloaan hieman normaalia paremmaksi ja varmemmaksi onnistumisestaan.
Avery käskytti toisen taikasauvan luokseen samalla kun lähti kepistään tukea hakien nilkuttamaan toisen luokse. Tämä makasi maassa voimattomana ja juuri sellaisena kuin hän tämän tahtoikin.
Silti jokin outo tunne jyskytti raivostuttavasti hänen takaraivossaan ja sai miehen ajattelemaan sitä outoa tyttöä, joka oli hänen Azkabanista pakenemisensa jälkeen auttanut hänet tietämättäänkin pakoon suurta ahdinkoa, ihmisjoukon keskeltä. Saattaisiko hänellä olla tunteita?

Avery kumartui aurorin ylle ja katseli tämän tuskaa iloisesti virnistellen.
"Sinun omaksi parhaaksesi toivon, ettet enää herää", hän lausahti lyhyesti ennen kuin kohotti keppinsä; "Hyvää yötä."
Isku toisen pään sivuun ei ollut tarpeeksi voimakas tappamaan tätä, mutta taju aurorilta todennäköisesti lähti. Nyt hänen täytyisi vain saada tämä vanhaan, hylättyyn taloon joitain kilometrejä tästä pohjoiseen, hän kutsui tuota ränsistynyttä huushollia nykyään myös...Kodikseen.


Koleassa, vain muutamin kynttilöin valaistussa vanhassa, ränsistyneessä huoneistossa ainoastaan takka toimi jonkinlaisena lämmikkeenä, mikä oli syy myös siihen, miksi Avery pyrki pitämään takan tulta yllä pitkin päivää, jopa kesäisin, sillä jostain syystä vanhassa talossa tuntui aina yhtä vetoisalta, vaikkei ehkä niin...Kylmältä.
Keskellä huonetta sijaitsi kaksi tuolia, joista oikeanpuoleiseen hän oli nyt onnistuneesti kahlinnut tajuttoman aurorin ja ihastelikin parhaillaan työnsä tuloksia, mittaillen miestä katseellaan.

Hän tunsi yhä jonkin painavan mieltään ja oli tullut siihen tulokseen, ettei välttämättä tappaisi tätä miestä. Leipomoa pitävällä kukkaistytöllä oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta hän ei millään saanut päähänsä mitä.

Avery harppoi, miten nyt harppomisen taisi, aurorin eteen ja kumartui lähemmäs, vilkaisten samalla viereistä tuolia, jolla makasi vain hieman reippaan päivän mädäntynyt ruumis ja lattialla jäännökset tätä edeltäneestä aurorista, jonka hän oli jo haudannut metsään.
Veritahrat vain olivat epämukavan tiukasti pinttyneinä vanhoissa lattialaudoissa ja huoneen löyhkä oli osasyy siihen, miksi hän nukkui alakerrassa, oleskelutilan virkaa ennen toimittaneessa huoneessa.
"Herpaannu", Avery loitsi ja samalla tökkäsi toisen kätensä pitkällä etusormella aurorin kasvot kohti vieressään yhä tuoliin kahlittuna makaavaa, tyhjää kuorta aurorista, joka oli viimeksi erehtynyt saapumaan paikalle, tietämättään hänen epäonniseksi uhrikseen, jonka ainoa tarkoitus oli saada Ministeriö lähettämään lyhyenläntä, mutta jossain määrin kokenut aurorinsa hänen odottavaan, suorastaan kuolettavaan syleilyynsä.
Avery ei voinut olla nauramatta itsekseen samalla kun vetäytyi kauemmas, antaen toiselle kaiken tämän tarvitseman ajan ja tilan herätä ja tajuta tilanteensa ja se, minkä saattoi jossain määrin katsoa omaksi syykseen. Aurori oli kuollut juuri tämän...Gabrielin vuoksi.
Ehkä se liika itsevarmuus siitä sulaisi. Avery itse pitäisi huolen siitä.

"Huomenta." Liioitellun pirteä hymy.

Kuullessaan askelten lähestyvän ja varjon lankeavan ylleen, Gabriel pyrki jo melkein vaistomaisesti kauemmas Averystä, jonka naamaa koristi vähintäänkin kuvottava virnistys. Gabriel oli aikeissa turvautua vasemman kätensä voimin vain vetäisemään tuota turpaan sen verran että saisi hieman aikaa kompuroida jaloilleen, mutta se jäi väin suunnitelmaksi. Hyvän yön toivotusten jälkeen Gabriel ehti nähdä miehen kävelykepin pään, tuntea viiltävää kipua ohimollaan ja samassa kaikki pimeni. Ehkä olisi parempikin vain.. jäädä kotiin nukkumaan.

Gabriel havahtui hereille käskyn käydessä, muttei saanut silmiään auki. Hänen päätään jomotti tuhottomasti ja hän jo luuli päänsä räjähtävän. Hän tajusi jonkun pitelevän kasvojaan vasta siinä vaiheessa kun kylmä ote irtosi ja hänen päänsä oli retkahtaa rintaa vasten. Mies pakotti pitämään päänsä ja hitaasti raotti silmiään nähden aluksi vain tummia varjoja, mikä sai miehen räpyttelemään arastavia silmiään. Hän oli kääntänyt päätään sen verran että ensimmäinen asia mitä hän näki, oli turhankin pirteät ja kalvakat kasvot jotka toivottivat hänelle huomenet. Gabriel ei heti tajunnut kenen kasvoja tuijotti ja siksi hänen silmänsä alkoivatkin tahtomattaankin vaeltelemaan pitkin hämärästi valaistua asuntoa. Katseen osuessa hänen vasemmalle puolelleen, mies heräsi täysin. Sen sijaan että olisi saanut ääntä kurkustaan, hän vilkaisi nyt nopeammin ympärilleen ja kohdistettuaan katseensa takaisin huomenta-mieheen, hän oli taas melkein ajantasalla siitä mitä oli tapahtunut. Tai oikeastaan missä oli.. Tai ei sittenkään. Hän tiesi ainoastaan sen kenenkä kanssa oli ja se ei ollut kovin lohduttava tieto.
Gabriel katsahti nyt itseään ja tajusi sitten sekä kauhukseen että ärsykkeekseen olevansa kahlittuna johonkin tuolin tapaiseen. Automaattisesti sitä yritti riuhtaista itsensä vapaaksi vaikka tiesikin sen turhaksi. Varsinkin siinä vaiheessa tekojen turhuus paljastui, kun mies tajusi sauvakätensä olevan edelleen lähinnä tunnoton.

Ei Gabrielkaan suinkaan tyhmä ollut, ei. Vain ehkä huono-onninen ja niin.. Uhkarohkea ja ehkä turhan itsevarma. Huono onni häntä nyt oli seurannut lapsesta saakka ja sitä hän saattoikin syyttää useista Mungon reissuistaan. Mutta että tyhmä? Ei. Kyllä hän tiesi että tästä oli leikki kaukana. Hän tiesi Averystä ehkä liikaakin ja sen tiedon turvin hän pystyi hyvin lupaamaan itselleen että kusessahan tässä oltiin. Ja pahasti.
Ja vielä paikassa, josta ei ollut tietoa. Se päivä ei tosiaan ollut hyvä päivä olla Gabriel.

Avery virnisti. Ainakin aurorin ruumis oli hyvä herättävä tekijä, sillä se toden totta sai miehen heräämään. Hän ei ollut kenties mikään mukavin näky sillä hetkellä muutoinkaan, kun meikit olivat valuneet pitkin poskiaan ja toista tiiviisti tuijottavia silmiään korostivat tummat silmäpussit, jotka kertoivat omalta osaltaan siitä, kuinka 'hyvin' hän oli onnistunut nukkumaan viime aikoina suunnitellessaan kostoa toiselle.
"Pahoitteluni, olen...laiska siivoamaan", hän hymähti ja vilkaisi auroria, joka oli ollut vähällä valuttaa sisuskalunsa hänen lattialleen pari päivää taaksepäin, mutta nyt tämä makasi vaitonaisena ja kuuliaisesti kattoon tuijottaen tuolissa, jo aikaa sitten henkensä heittäneenä.
Averyn jokseenkin harittava, nyt jo lähestulkoon mielipuolinen katse kääntyi takaisin hänen vangeistaan yhä siihen hengittävään yksilöön.
"Harmillista hänen kannaltaan, että Ministeriöltä kesti aikansa tajuta kenet tänne tahdoin lähetettäväksi", hän hymähti ja nyökäytti päällään aurorin puoleen, "Kenties s-sinä autat minua...Hautaamaan miehen hänen viimeiseen...Lepopaikkaansa...Mutta sitä ennen..."

Hän käännähti ympäri ja asteli hieman horjahdellen takan eteen, napaten sen päältä taikasauvansa.
"En ehkä satuta tyttöäsi...Mutta h-hän varmasti ymmärtää, miksi minun täytyy tehdä tämä...", Avery puheli sivellen taikasauvaansa sormenpäillään ja naurahti kolkosti. Hän ei edes tiennyt miksei ollut tappanut noitaa siihen paikkaan, kun oli paljastunut tälle, mutta toisaalta ainoa haitta, joka hänen päätöksestään tähän mennessä oli koitunut, oli tuo mies, tuolissa hänen edessään.
Avery kääntyi hitaasti kannoillaan. Hän tuskin olisi ensimmäinen, joka jakoi aurorille oikeutta seuraavalla loitsulla ja tuskin jäisi viimeiseksikään, mutta hän tahtoi kostonsa, vaikka vain säilyttääkseen rappeutuneen sukunsa kunnian.
"Kidutu!"

Puistatus kulki Gabrielin kehon halki hänen kuullessaan Averyn pahoittelut omasta laiskuudestaan. Veren haju, pääkopan armoton jomotus ja tilanteen yleinen tunnelma olivat saada miehen melkein oksentamaan. Hän katseli ympärilleen varoen visusti katsomasta vierustoveriaan, joka ainakin Averyn itsensä kertoman mukaan oli melkein.. melkein voisi sanoa että hänen syytään. Sitä, miten ja miksi, sitä Gabriel ei tiennyt eikä välittänytkään tietää. Avery oli ehtinyt jo parilla pienellä sanallaan iskostamaan häneen syyllisyydentunnon ja se itsessään tuntui kamalammalta kuin itse siinä tilanteessa oleminen. Ja hänenkö pitäisi vielä muka haudata tuo mies? Ei. Aurorina tuo ansaitsisi jotain paljon parempaa kuin tulla haudatuksi Averyn saastaiselle takapihalle. Tuo ei olisi ansainnut tätäkään.

Averyn puhuessa, Gabriel yritti selvittää olisiko hänen ympärillään mitään mikä voisi auttaa häntä tässä tilanteessa.. Tai näkisikö hän sauvaansa missään! Voihan olla että Avery on jättänyt hänen sauvansa sinne jonnekin Lontoon kaduille mistä tuo hänet koukki mukaansa, mutta ainahan sitä nyt pitäisi edes yrittää elätellä toivoa että hänen ainoa apunsa löytyisi jostakin lähempää. Kuinkakohan kauan hän oli ollut taju kankaalla? Kuinkakohan moni tiesi hänen katoamisestaan.. Oliko hän edes kadonnut? Tiesikö kukaan?
Gabriel siirsi katseensa vastahakoisesti takaisin Averyyn todettuaan ettei sauvaa näkynyt missään.. Ja Avery oli sitäpaitsi alkanut taas puhumaan.. ja vielä Samista! Automaattinen reaktiohan se oli ja Gabriel ei olisi ikinä tehnyt mitään niin typerää jos olisi tajunnut ajatella, mutta yritti silti nykäistä käsiään aavistuksen päästäkseen vapaaksi. Vaikka heti niin tehtyään hän muisti tietävänsä ettei siitä mitään tulisi.. Ja että moinen nykäys näytti hänen vangitsijastaan varmaan vain naurettavalta. Eikä hänen olisi pitänyt regoida mitenkään tuon puhuessa jostain hänen tytöstään.

Mutta Gabriel ei sanoisi tuolle sanaakaan. Hän ei ollut aivan perillä siitä mitä Avery hänestä halusi; ministeriön tietoja? Killan tietoja? Kysellä jotain muuta? Ehkä Samista? Niin tai näin, Gabriel pitäisi leipäläpensä kiinni loppuun saakka ja Avery saisi vaikka tappaa hänet ja hän ei tuolle kertoisi mitään. Varsinkaan Samista tai Killasta.
Averyn kääntyessä, Gabriel oli iskostanut oman kajaalien mustaaman katseensa mieheen. Hänen kurkkuaan kuivi. Häntä pelotti, vaikkei hän sitä ulospäin näyttänytkään. Ketä nyt ei olisi pelottanut? Mutta tyhmät näyttivät sen ulospäin eikä aurorin paikka ollut näyttää sellaisia tunteita tälläisessä til-..
Gabrielin ajatus katkesi Averyn kirouksen osuessa esteettömästi häneen. Käsin kosketeltava kipu viilsi hänen lävitseen eikä hän voinut olla päästämästä tuskaisaa parahdusta vaikka niin oli hetkeä aikaisemmin vannonut ettei suostuisi siihen. Hän yritti väkisin päästä irti kahleistaan kivun käydessä lähes sietämättömäksi mutta eihän sitä tietenkään mitään tullut.
Lopulta kirous ehkä lakkasi mutta kipu jäi kytemään hänen jokaiseen lihakseensa pienimmänkin liikkeen sattuessa kuin synti. Gabriel piti silmiään kiinni, pyrki hengittämään niin paljon kuin se edelleen sattuikin ja hänen kasvonsa olivat luodut maahan. Olisi ehkä helpompaa sietää kipua, jos olisi pieninkään merkki siitä että hänellä olisi vielä mahdollisuus päästä pois täältä. Ehkä jos Avery laittaisi hänet kaivamaan sitä hautaa niin hän saisi sen pikkuruisen mahdollisuutensa..
Sen turvin mies lopulta pakottautui nojaamaan taas selkänojaansa ja nosti katseensa nielaisten. Pystypäin. Kaikkien Averyn tappamien uhrien takia.

Aurori esitti uhmakasta tilanteestaan ja asemastaan huolimatta, mutta Avery oli nähnyt tuollaisen asenteen ennenkin. Ja hän oli aina onnistunut murtamaan sen tavalla tai toisella ja valitettavasti hän tiesi miehen pahimman heikkouden.
Tämä kenties koetti katseellaan uskotella hänelle, ettei hän voisi satuttaa tätä millään tavoin, mutta Avery tiesi paremmin. Hän ei ollut koskaan tuntenut vastaavaa rakkautta, mutta kieltämättä Samanthan häntä kohtaan osoittama luottamus ja ystävällisyys olivat saaneet jonkin kauan piilossa pysyneen piirteen kohottamaan päätään. Ja Avery tiesi jo nyt, että mikäli joutuisi tilanteeseen, jossa hänen täytyisi satuttaa leipomon pitäjää...Hänestä ei välttämättä olisi siihen.
Hän ei ollut tuntenut mitään tuollaista edes vanhempiaan kohtaan. Hän ei tiennyt mitä se oli tai mistä se kumpusi, se vain oli. Ei hän koettanut edes selittää sitä itselleen, sillä hän oli kyllä saanut kerran käsiinsä Ministeriön tekemän analyysin hänen mielentilastaan ja siinä oli ollut mainittuna muuan tekijä, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa, vaikkei hän itse sitä ollut osannut lukeakaan...
"Kykenemätön käsittämään tunteita." Se kutakuinkin riitti kertomaan hänelle, ettei hänestä olisi koskaan ymmärtämään sitä mielessään vellovaa tunnetta, joka kerta kun hän erehtyi ajattelemaan leipomoa pitävää kukkaisnoitaa. Ja samalla hän tiesi, ettei noita tulisi koskaan tuntemaan mitään vastaavaa, vatsassa saakka möyryävää tunnetta häntä kohtaan...Tämä tunsi vastaavaa ainoastaan hänen edessään kahlittuna istuvaa velhoa kohtaan.

Avery päätti kidutuskirouksensa varsin lyhyeen ja antoi toiselle hetken aikaa selviytyä tuntemastaan kivusta, mikäli tämä olisi siitä selviytyäkseen. Ei olisi mitään intoa satuttaa toista mikäli tämä ei itse sitä edes tiedostaisi.
Siinä odotellessaan hän otti takan päältä tylpän tikarin, joka oli kaiketi kuulunut talon alkuperäiselle omistajalle, joka oli toiminut kaikesta sisustuksesta päätellen metsästäjänä. Ase oli ruostunut, tylppä ja jo siinä kunnossa, että se olisi pitänyt heittää pois aikaa sitten.
Averyn tarkoituksiin se kuitenkin sopi paremmin kuin hyvin.

Hän asteli aurorin luo ja siirsi tämän käden miehen oman reiden ylle, asettaen tylpän veitsen terä alaspäin miehen käteen, kärki tämän housujen suhteellisen ohutta kangasta vasten.
Hän ei päästänyt tikarista irti vaan sen sijaan piteli siitä ja toisen kädestä kiinni toisella kädellään ja osoitti auroria taikasauvallaan mutisten loitsun, jonka oli opetellut salaa jo kouluaikoinaan vierailtuaan kiellettyjen kirjojen osastolla. Loitsu oli vanha, mutta sitäkin hyödyllisempi. Sen avulla hän sai toisen mielenvaltaansa ja saattoi luoda tälle näyn leipomon kukkaistytöstä. Avery keskittyi kuvittelemaan tytön toisen ylle kumartuneena, hymyilemään omalla, luottavaisella tavallaan ja siirsi tuon ajatuksen toisen mieleen painamalla taikasauvansa kärjen aurorin otsaa vasten.
Yhä taikasauvaansa paikoillaan pitäen hän irrotti otteensa toisen kädestä ja tikarista, tarkkaillen tämän kasvojen ilmeitä, jotka kyllä kertoisivat hänelle mitä toinen näki; kauniin hymyilevän tytön leipomossaan vai hänet juurikin tässä synkässä, vanhassa talossa.
Kun ilme vastasi sitä, mitä hän tahtoi toisen näkevän, Avery lausui komennuskirouksen ja jatkoi matalalla, käskevällä äänellä;
"Tapa hänet. Tapa...Hänet. Nyt!"
Samalla hän hivuttautui itse parin metrin päähän. Tämä testi oli hauska, joka kerta. Valitsisiko toinen tytön tapettavaksi, katsoisiko hän kuinka tämä kuoli hänen käsiinsä, vai löisikö tämä tylpän tikarin omaan reiteensä.
"Tapa hänet!"

Gabrielin ajatuksenjuoksu takelteli edelleen kidutuskirouksen ja päähän kohdistuneen iskun takia, joten vaikka hän seurasi Averyä katseellaan tuon napatessa takan yltä jotakin, ei hän tajunnut mitä ennen kuin näki esineen. Ja sen nähdessään, hän ei suinkaan tajunnut ajatella että se olisi talon entisen asukin esine vaan hänelle tuli turhankin nopeasti mieleen eräs turhankin paljon tikareita käsittelevä mies ja tämä ajatus sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkusta ulos. Tikarissa olevan lian paljastuttua kuivuneen veren sijaan ruosteeksi, Gabriel saattoi taas hengittää hetken aikaa. Hyvin pienen hetken koska Avery tuli nyt lähemmäs häntä, mikä sai hänet äärimmäisen varuilleen. Jännää miten yksi ihminen riitti saamaan kehon varuilleen siinä missä joukkotaistelujen tiimellyksessä moinen pahimpaan varautuminen unohtui tyystin.

Averyn kumartuessa hänen ylleen ja tarttuessaan hänen käteensä, Gabriel yritti jälleen lähes vaistomaisesti nyhtäistä kätensä irti tuon kylmästä kosketuksesta. Turha toivo sekin. Avery asetti tikarin hänen käteensä ja terän tylppä kärki pisti aavistuksen hänen reittään. Gabriel ei voinut olla kummastelematta moista tilannetta vaikka se enteilikin jotain hyvin pahaa. Hänen ylleen kumartuneen miehen kohottaessa sauvansa hänen päätään kohden, Gabriel yritti estää tuota väistelemällä mutta noh, kuinka paljon sitä pystyy väistämään jos on sidottuna tuoliin?
Samassa hänen eteensä alkoi Averyn sijaan piirtyä hahmo. Ruskeat silmät tapittivat häntä turhankin voimakkaasti ja suu oli venynyt siihen suloiseen hymyyn, joka oli voittanut hänestä osan itselleen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Samilla oli yllään kirkkaan keltainen mekko ja sen päällä heleän punainen viitta. Tuo kosketti hänen poskenpieltään hieman eikä Gabriel edes tajunnut ettei tuntenut kosketusta. Hän pystyi sillä hetkellä näkemään vain Samin ja oli taian ansiosta onnistunut unohtaa senkin, missä oli. Ja kuinka kusessa oli.
Pieni ääni hänen päässään alkoi yhtäkkiä hokea kammottavia sanoja ja aluksi Gabriel olikin totella niitä. Tikari hänen kädessään vaihtoi hieman parempaan asentoon ja Sam hymyili hänelle hieman. Mutta sitten nainen hänen edessään näytti hieman huolestuneelta ja tuo vilkaisi hänen kättään ja siinä olevaa tikaria. Gabriel katsahti sitä myöskin hieman ja ääni käski häntä edelleen tappamaan. Mutta.. Mutta eihän hän voisi tappaa Samia! Miksi hitossa hän niin tekisi? Tuo oli aina ollut hänelle niin hyvä ja.. kaikkea..
Mutta koska ääni käski häntä kaiun kera tekemään niin, hän oli jo vähällä totella. Hänen olisi pakko tai.. Ei. Ei olisi. Ei hän voisi.
"E-en.." hän mutisi vastaukseksi äänelle, joka vain jankutti kuinka hänen täytyisi. Gabriel puristi tikaria kaikella voimallaan, rystyset valkoisina ja hänen päänsä tuntui halkeavan kahtia järjen sanoessa toista ja tunteiden toista. Hän mutisi vastaan ja Sam näytti hyvin epävarmalta ja tuntui hieman pelkäävän häntä.
"EN!" Gabriel äkkiä äläti ja samassa hän havahtui armottomaan kipuun vasemmassa jalassaan. Sam oli haihtunut ilmaan, hän istui yhä tuolissaan ja tajusi samassa taas missä oli. Hänen kätensä tärisi, hän tärisi.. Ja vanha, ruosteinen tikari törrötti hänen jalassaan. Eikä ollut epäselvää mitä oli tapahtunut.

Gabriel halusi lähinnä vain huutaa kivusta mutta kielsi tiukasti itseään. Hän ei antaisi sitä riemua Averylle, joka varmaan odotti nimenomaan itkupotkuraivareita siihen kohtaan. Sen sijaan hän tuijotti sitä reidessään töröttävää tikaria. Hän ei kohta hautaisi ketään ja peli olisi menetetty sillä sekunnilla. Tai sitten Averystä olisi vain hauskaa katsoa kun hän hautasi kollegaansa ja kuoli samalla verenhukkaan.
"Vetäse se irti, se ei nyt oo mun suurin huoleni." Gabriel kuuli oman äänensä sanovan pääkoppansa sisällä ja samassa joku toinen ääni vastasi siihen "Mut se voi lisätä verenvuotoo!" Ääni oli Leonin. Se selvisi viimeistään siitä kun tuon ääni sanoi vielä Kato ny mitä sä teit! Mun tikari on ihan sun veressä! Gabriel hymähti aavistuksen, lähes huomaamatta. Hän kiitti Leonia mielessään ja tarttui tikarin kahvaan. Hän veti syvään henkeä, toivoi sydämestään että jotenkin tästä selvittäisiin.. ja vetäisi tikarin reidestään heittäen sen kaikella vasemmasta kädestään löytyneellä voimalla kohti Averya huolimatta siitä että hänen tähtäämisensä oli yleensäkin huonoa ja vielä tälläisen tapahtumaketjun jälkeen tavallista huonompaa.

Avery tiesi kyllä yhtä jos toistakin kiduttamisesta. Päätettyään liittyä Pimeyden Lordin joukkoihin hän oli opintojen ohessa käyttänyt kaiken vapaa-aikansa kiduttamistaitojen opettelemiseen ja jo osaamiensa, merkityksettömämpien pilojen kertaamiseen. Hän oli lukenut useita kirjoja entisaikojen pahamaineisimmista velhoista ja murhaajista, jotka olivat käyttäneet toinen toistaan julmempia tapoja velhojen ja noitien, siinä missä myös jästien, kiduttamiseen.
Hän oli tahtonut oppia sen kaiken ja nyt hän oli useasta edesmenneestä, tuskin edes muistetusta murhaajasta koostuva tappokone, joka tiesi kyllä useita keinoja, joilla kiduttaa ja tarvittaessa myös nyhtää tietoa irti uhreistaan. Joskin harvemmin hän tietoa näistä ulos tahtoi, kiduttaminen itsessään oli jotain paljon parempaa, hän tunsi jopa kiihottuvansa sen tuomasta vallantunteesta.
Tietysti hän oli itsekin kokenut kärsimystä ja tuskaa Mestarinsa käsissä, sillä hän oli useammin kuin kerran onnistunut vaikuttamaan tämän päätöksiin väärällä tavalla tai epäonnistunut tehtävässään, mutta hän tiesi olevansa liian hyvä kiduttaja hukattavaksi, se taisikin olla ainoa syy, miksi hän oli vielä hengissä.

Toisen tuskan katseleminen tuotti hänelle suurta mielihyvää, vaikka noitien kiduttaminen olikin paljon nautinnollisempaa. Hän seurasi tarkkaan jokaista toisen ilmeen muutosta ja värähdystä tämän kasvoilla.
Kaikki se sai hänet melkein nauramaan, mutta hän esti itseään ihan vain, ettei jäisi kiinni ja pilaisi tätä kaikkea.
Mies ryhtyi väittämään vastaan kuten hän oli olettanut ja salaa toivonutkin, mikä sai Averyn voimistamaan käskyjään. Siitä seurasi se, kuinka toinen pian karjahti kieltäytyvänsä ja heräsi todellisuuteen iskemällä tikarin omaan reiteensä. Aurori oli vajonnut yllättävän hyvin täysin muihin maailmoihin ja toisaalta, se vain todisti sen, että tämä välitti tytöstä, jonka hän oli tämän päähän kuvitelman luonut.
Averyn omahyväinen nauru täytti pienen, vähälti sisustetun, kaikuvan huoneen tämän pidellessä käsin luista vatsaansa. Hänelle toisen teko oli kuin hyvä, juuri oikealla hetkellä murjaistu vitsi. Ja hän nauroikin, pitkään...

...Aina siihen saakka, kunnes kykeni melkein aistimaan jonkin lähestyvän itseään, mutta sai pian kiittää onneaan siitä, ettei ollut ehtinyt suoristaa selkäänsä kokonaan, sillä ruosteinen tikari raapaisi ikävästi hänen luista hartiaansa ja hänen lihansa hidastamana kolahti pian lattiaan hänen takanaan.
Avery suuntasi laajentuneiden silmiensä katseen auroriin samalla kun kurotti kämmenensä pitelemään verta vuotavaa hartiaansa.
Vaikutti selvältä, että hänen verensokerinsa ei vastannut yleistä normaalitasoa, sillä vaikka haava oli suhteellisen pieni, verta valui haavasta melkein yhtä paljon kuin toisen reidestä. Avery suoristi nyt selkänsä vaimeasti muristen ja suuntasi askeleensa aurorin eteen, osoittaen tätä taikasauvallaan.
"S-S-Sinä...Heitit minua!" Avery karjahti taikasauvansa kärki toisen otsaa vasten painettuna, "Sinä...Maksat siitä."
Hän puhisi ärtyneenä ja vei toisen kätensä aurorin reidelle, työntäen peukalonsa pään tämän verta vuotavaan, tikarin tuottaman haavaan, kääntäen sitä haavassa, katse tiukasti toisen kasvoihin lukittuna.

Kuten aina, ei se Gabriel tälläkään kertaa täysin osunut maaliinsa. Hän päätti että jos tästä nyt selvittäisiin, hän pakottaisi Leonin opettamaan hänelle tikarin heittämistä edes sen verran että hän osuisi kahden metrin säteellä kohteeseensa. Edes oikealla kädellä vaikka hän nyt käyttikin vasentaan. Kiitos sen tosiseikan että oikea käsi oli edelleen unten mailla.
Mutta oli Gabriel onneksi (kenen onneksi?) osunut edes sen verran että oli saanut Averyn olkapään tihkumaan verta ja luulipa mies osuneensa edes vähän paremmin kuin oikeasti osuikaan, kiitos tuon verensokereiden. Mutta ei se tikarin heittäminen välttämättä mikään kaikista fiksuin ratkaisu ollut siinä tilanteessa. Jos se olisi osunut Averyyn kunnolla, tappanut tuon ehkä, olisi tilanne tietenkin ollut eri. Mutta ehkei Gabrielin päätarkoitus kuitenkaan ollut päästää tuota päiviltään (vaikka sekin olisi kiva juttu ollut), ehkä päätarkoitus oli lähinnä vain osoittaa että huolimatta siitä missä tilanteessa oli, hän pisti edelleen hanttiin eikä ollut alistunut kohtaloonsa.
Vaikka tottakai hän nyt tulisi kärsimään siitä.

Averyn marssiessa häntä kohti, vaisto käski Gabrielia taas pakoon ja mies liikahti siinä tuolissaan. Tuoli raahautui nytkäyksen voimasta ehkä aavistuksen taaemmas, mutta siitä ei juuri hyötyä ollut vaan pian Averyn naama oli taas kuvottavan lähellä hänen omaansa.. ja sauva palannut ikävästi ohimolle. No, mikäli tuo yrittäisi äskeistä tempaustaan uudestaan, Gabriel olisi nyt paremmin valmis eikä ehkä hakkaisi itseään turhantähden.
Hän vastasi Averyn tuijotukseen niin uhmakkaasti kuin vain verta vuotavana ja kidutuskirouksen jäljiltä edelleen hieman tutisten, kykeni. Samassa reiden tykyttävä kipu moninkertaistui ja Gabriel äännähti tahtomattaankin kivusta. Hän irvisti, puristi silmänsä kiinni ja laski leuan rintaansa hetkeksi kuin yrittäen siten pakottaa kivun poistumaan.
"K-k-kiitos," Gabriel älähti äkkiä unohtaen kokonaan itselleen tekemänsä turpa-kiinni-lupauksen.
"T-Tää o-on just se m-minkä m-m-mä oon aina ha-halunnu k-kokea," hän lisäsi ja pakotti itsensä taas nojautumaan selkänojaa vasten, "p-paskanen peukalo a-avohaavassa."

Avery ei katsonut kapinointia hyvällä, mutta toisaalta hän osasi suhtautua siihen jokseenkin humoristisesti aina kun itse omasi etulyöntiaseman ja nyt hänellä oli se yhä, vaikka toinen olisi sen kuinka koettanut kieltää.
Hän oli se, joka piteli taikasauvaa kädessään ja Gabriel se, joka istui tuoliin kahlittuna ja oli juuri iskenyt tikarin omaan reiteensä.
Silti tämä koetti kovasti pistää hanttiin ja ivailla hänelle kuin tämän sanat olisivat paljoa hänelle merkinneet tai saaneet hänet pelkäämään tuoliin kahlittua miestä.

Avery naurahti toisen sanoille ja osoitti tämän haavaa taikasauvallaan, korjaten haavan hetkellisesti, joskaan toinen ei selviäisi ilman kunnon hoitoa, sillä hän oli hyvinkin saattanut liata haavan eikä taikansa kestäisi ikuisuutta.
"Ja m-minä olen halunnut...Tunkea kyrpäni sinun perseeseesi siitä asti kun näin s-sinut ensimmäisen kerran", Avery vastasi osoittaen samalla, että oli tullut aiemmin kiduttaneeksi jästejäkin. Nämä olivat kutsuneet häntä useilla nimillä ja uhkailleet monin eri tavoin, joten hän kyllä tiesi kuinka nämä tapasivat sanoa.
Toisaalta hänellä ei ollut tarvetta uhkailla toista, mutta ainahan tilannetta voisi käyttää hyväkseen, kun toinen oli kaiken tämän aloittanut.
"Täytyykö minun sanoakaan...Mitä tah-toisin tytöllesi tehdä?" hän kysyi virnistäen, vaikka tuntuikin ikävältä puhua Samanthasta pahaa, mutta sitähän toinen ei tiennyt eikä tämän todellakaan tarvinnut siitä mitään tietääkään.
Avery itse puolestaan oli tietoinen siitä, että tämä mies merkitsi varmasti tytölle enemmän kuin hän, joten hän ei edes koettanut viedä miehen paikkaa kukkaistytön elämässä, mutta aurori itse tämän kaiken oli aloittanut viimeksi kun oli etsinyt hänet käsiinsä ja onnistunut jopa satuttamaan häntä ja murtamaan hänen jalkansa.

Avery haki takan päältä nyt palan pergamenttia ja vanhan sulkakynän. Katsellen ympärilleen hetken kuin olisi hukannut jotakin.
"A-ajattelin kirjoittaa tytöllesi kirjeen, mutta...Minulla ei näytä olevan mustetta", hän aloitti ja käännähti ympäri toista kohden kuin loistavan idean juuri saaneena, vaikka oikeasti tuon loistavan idean saamisesta oli jo jonkin aikaa, "Ehkä lainaisit jotain omastasi, jotta voin kertoa tytöllesi pahoittelut törkeästä käytöksestäsi?"
Katseensa oli niin viaton kuin hänen kaltaisensa liki tunteeton kuolonsyöjä vain saattoi. Hän katsahti mietteliäänä taikasauvaansa.
"En olekaan ennen koettanut tätä... Velhoihin", hän tuumi hieman huvittuneena ennen kuin tähtäsi taikasauvansa toiseen; "Sektumsempra!"
Useiden minuuttien ajan hän vain tuijotti toista ja tämän reaktioita lukuisiin kehoonsa ilmestyneisiin haavoihin ennen kuin naurahtaen kastoi sulkakynänsä kärjen yhteen niistä ja aloitti kirjoittamaan kirjettään astelemalla kauemmas ja painamalla pergamentin likaista, osin särkynyttä ikkunalasia vasten.
"Rakas...Samantha...Eikös se vain ollutkin hänen nimensä?" Avery kysäisi vilkaisten toista huvittuneena ennen kuin jatkoi.

Gabriel olisi mieluummin itse antanut reitensä valua kuiviin, mutta Avery oli selkeästi eri mieltä. Hän irvisti hieman miehen sauvan käydessä hänen haavassaan ja haavan umpeutuessa. No, ei Avery ainakaan toisiin aatoksiin hänen tappamisensa suhteen ollut tullut. Hän oli juuri iskenyt ruosteisen tikarin omaan jalkaansa ja siitä pitäen hän on ollut verenmyrkytyksen vaarassa. Ja siihehän kuolisi kuka tahansa.
"I-Imartelet," Gabriel henkäisi tuskastuneeti Averyn vastaukselle hänen tuumailuihinsa. Hän vähät välitti moisista sanoista vaikka pystyi kyllä melkein jopa uskomaan Averyn sanoja. Mutta se mitä tuo sanoi Samista, sai Gabrielin kasvot väkisinkin liikahtamaan vihasta ja ehkä hieman pelostakin. Jos tuo mies koskisi sormen päälläänkään Samiin, hän ei nukkuisi ennen kuin saisi tuolta nirrin pois. Aivan sama mitä hän itse joutuisi siinä samalla kokemaan. Aivan sama vaikka hän joutuisi iskemään itseään useammankin kerran tikarilla reiteen, kunhan se vain veisi häntä kohti Averya.
Mutta kun asiaa ajatteli tarkemmin, Gabriel ei uskonut että Avery tekisi Samille mitään sellaista. Tuo oli jo kerran käynyt Samin kahvilassa ja jos tuo olisi pahojaan aikonut tehdä, tuo olisi luultavasti jo tehnyt sen. Jokin pidätteli selkeästi Averya, vaikkei Gabriel pystynytkään ymmärtämään että mikä. Olihan hän lukenut tuon paperit ministeriön puolesta, useaankin otteeseen viime aikoina. Silti hän oli aliarvioinut vastustajansa kahteen kertaan ja siinä hän nyt istui kahlittuna tuoliinsa. Mutta jokin, jota Gabriel ei pystynyt sisäistämään, oli ainakin toistaiseksi pitänyt Averyn poissa Samin kimpusta.
Mutta olisihan se vain ajan kysymys milloin tuo päättäisi toimia ja sen takia Gabriel nyt oikeastaan oli siinä missä oli.

Gabriel katseli hetken Averyn menoa hetken tuon palatessa takan luo, mutta käänsi sitten vastentahtoisesti katseensa vieressään olevaan auroriin. Hän oli melkein toivonut näkevänsä edes palasiksi menneen taikasauvan miehen käsissä tai sylissä tai vaikka.. seivästettynä pääkoppaan, mutta ei. Hänen ainoa aseensa, jolla hän olisi ehkä kyennyt puolustautumaan, oli se tikari jolla hän oli heittänyt Averya. Ja te tikari lojui nyt kuolonsyöjän jaloissa tuon alkaessa selittää jotain jostain kirjeestä.
Gabriel siirsi katseensa miehen kasvoihin, muttei sanonut mitään. Hän ei ymmärtänyt miksi tuo halusi Samille mitään kirjoittaa. Eikö se nyt olisi kamalampaa vaan jättää kertomatta että hän oli kuollut? Jäisi Samkin sitten riutumaan kun ei tiennyt mihin hän oli kadonnut ja miksei hän koskaan palannutkaan.. Miksi turhaan kertoa ja antaa rauha?
Gabriel hymähti hieman Averyn pohtiessa mustetilannettaan eikä kaikesta huolimatta osannut yhtään odottaa tuon kiroavan häntä. Se, millä tuo kirosi, katosi hyvin nopeasti hänen mielestään sen saadessa muuta ajateltavaa.
Kirous tuntui repivän hänet ja hänen vaatteensa palasiksi. Gabriel huusi kivusta ja tuskasta. Vesi vuoti väkisin hänen silmistään ja hän halusi vain kuolla. Ja niinhän hän tekisikin, mutta hän halusi kuolla nopeammin. Ei vasta Averyn kaltaisen miehen pitkällisen kidutuksen jälkeen. Hän ei jaksanut välittää enää kuolleesta kollegastaan. Hän kuolisi seuraavana eikä kukaan tietäisi sitä.. Paitsi tietysti Sam, jolle Avery ystävällisesti kertoisi tämän.

Kipu ei tuntunut hellittävän. Kuinka se olisi voinutkaan kun oli täynnä syviä, verta tursuavia haavaumia? Kidutuskirouskin olisi ollut parempi kuin tämä. Se olisi.. loppunut joskus. Averyn Samin nimen varmistelu meni puolittain ohi Gabrielin korvien, koska mies ei pystynyt keskittymään siihen mitä tuo sanoi. Hänen silmissään sumeni aika-ajoin. Hän tuijotti lattiaa edessään ja sille leviävää verilammikkoa, joka sotki sekin talon laiskan siivoojan lattialankkuja. Hänen päässään jyskytti, hän ei yhtäkkiä nähnyt enää mitään ja sitten näkö taas palasi hetkittäin terävänä. Hän oli retkahtanut tuolissa eteenpäin ja jollei hän olisi ollut käsistä kiinni tuolissa, hän olisi todennäköisesti jo lattialla kylpemässä omassa veressään. Hän kuolisi verenhukkaan. Ei kestäisi enää kauaa.
Paitsi että se tuntui liian armolliselta kuolemalta, jos tajusi ajatella asiaa yhtään pidemmälle.

Aurori pysytteli yllättävän hiljaisena. Kenties tämä oli tavoittanut sen tässä vaiheessa yleensä iskevän vaiheen, kun koetettiin ensin keksiä mitä tahansa pakokeinoa ja lopulta, jokin ratkaiseva tekijä, kuten niinkin ikävä loitsu kuin sen tylsän liemimestarin kehittelemä sektumsempra onnistui viemään kaiken elämänhalun ja uskon selviämiseensä.
Avery ei kyennyt kuin myhäilemään itsekseen toisen kivuille samalla kun kirjoitti kirjettään. Hän ehti hädin tuskin pari riviä kirjoittaa, kun tuli vilkaisseeksi kivusta huutanutta auroria, joka nyt nuokkui siihen malliin, että menettäisi pian tajuntansa. Avery odotti tuhahtaen hetken, viimeistellen lyhyehkön kirjeensä kastettuaan sulkakynänsä kärkeä vielä kerran yhdessä aurorin monista haavoista ja lopulta, kun toinen todella vaikutti menettäneen kaiken aiemmasta puhdistaan, hän huokaisten mumisi vastaloitsun, jättäen sen kuitenkin piruuttaan kesken, hänellä olisi muita suunnitelmia toisen varalle, ja laski kirjoittamansa kirjeen toisen vierellä lepäävän ruumiin syliin.

Hän asteli toisen eteen ja kumartui lähemmäs.
"Et kai s-sinä todella ole noin heikko?" kuolonsyöjä kysyi, vaikkei olisi todennäköisesti itse kestänyt vastaavassa käsittelyssä tuotakaan aikaa. Jokin aurorissa huvitti häntä suuresti. Kenties se oli se, kuinka tämä oli aiemmin esittänyt olevansa ah-niin-erityinen ja nyt tämä kuitenkin vaikutti niin uskonsa menettäneeltä, ettei hän ollut uskonut toisen pystyvän sellaiseen.
Avery pyöräytti silmiään, miettien hetken mitä tekisi. Toinen oli menettänyt rutkasti verta ja tarvitsisi lisää edes pysyäkseen hengissä. Naurahtaen kuolonsyöjä teki piston omaan kyynärtaipeeseensa, isoon verisuoneen ja vei taikasauvansa tekemänsä pienen rei'än vierelle, mutisten muutaman sanan ikivanhasta loitsusta, jolla velhot olivat ennenvanhaan pitäneet joistain valittuja jästejä - ja tietysti velhoja ja noitiakin - hengissä ennen kuin jästit olivat itse keksineet keinon, jolla siirtää verta sitä tarpeeksi tuottavilta eniten tarvitseville.
Vastaava haava tehtiin aurorin käteen ja loppu osa kävikin helposti pienellä taikasauvan siirtämisellä hänen pistohaavastaan aurorin vastaavaan. Jostain syystä hänet valtaava tunne oli kiihottava, vaikka hän antoikin parhaillaan osan omasta verestään toiselle, mutta samaan aikaan tämäkin saattaisi toimia lisäkeinona kiduttaa toista...Joskaan tämä ei välttämättä nyt ajattelisi kuinka ikävää oli saada hänen vertaan kiertämään suoniinsa, mutta myöhemmin tämä saattaisi hyvinkin kirota hänen olemassaolonsa.
Tietysti tässä kaikessa oli vielä yksi ratkaiseva seikka. Avery päätti loitsun ja tarttui toisella kädellään tiukasti aurorin leukaan, nostaen tämän kasvot kohtaamaan hänen omansa.
"Minun veriryhmässäni on puolensa... Joten, miltä tuntuu kun vereni v-virtaa suonissasi?"
Silmiensä tiivis tuijotus oli hetkittäin suorastaan mielipuolinen eikä hän irrottanut katsettaan toisen silmistä, kyntensä puristuivat tiukasti tämän leukaan ja katseensa suorastaan vaati vastausta.
Eikös sitä sanottu, että pojassa virtasi isänsä veri? Jos sen otti kirjaimellisesti he olivat nyt yhteydessä toisiinsa.

Gabriel oli valmis nukahtamaan. Hän ei kyennyt enää muistamaan olinpaikkaansa saatika kollegansa ruumista tai Averya. Samin, Leonin, Lisan, Haileyn.. Kaikkien hänelle vähänkään tärkeämpien ihmisten kuvat katosivat hiljalleen hänen mielestään. Vain vaivoin hänen silmänsä särisivät avonaisina ja niiden räpäyttäminen tuntui syövän voimia entisestään.
Mutta sitten hän tunsi kirvelyn ruumiissaan ja hän avasi uudelleen silmänsä kuin moinen nyt olisi muka antanut mitään toivoa mistään. Hän pakotti itsensä vielä ajattelemaan ja oli purskahtaa katkeraan itkuun tajutessaan hetkelliesti mitä oli tapahtumassa. Avery ei antanut hänen kuolla.

Mutina jostain siitä ihan läheltä ei saanut Gabrieliin minkäänlaista reaktiota aikaan. Hänellä meni oma aikansa sisäistää mitä hänelle sanottiin. Heikko? Hän? Voi kyllä hän oli. Muttei tarpeeksi heikko vain heittääkseen henkeään. Averyn ääni oli täynnä epäuskoa ja ehkä hieman pettymystäkin, mikä ihme kyllä sai puoltajuttoman aurorin tuntemaan edes pikkiriikkisen tyytyväisyyttä. No, mikäli hän nyt kuolisi niin ainakin hän oli evännyt Averyltä suurimman osan tuon suunnittelemasta hauskanpidosta.

Mutta hetken päästä jotain alkoi taas tapahtua. Gabriel tunsi kevyen piston kädessään muttei se saanut häntä edes säpsähtämään. Kipu, joka tanssi hänen jokaisessa revityssä lihaksessaan vei edelleen kaiken huomion. Eikä hän edes nähnyt mitä tapahtui saatika olisi pystynyt käsittelemään sitä aivoissaan.
Mutta sitten kaikki alkoi taas hiljalleen selkiytyä. Pikkuhiljaa hahmot terävöityivät ja hän huomasi ajatuksensa juoksevan taas asteittain vilkaammin. Eikä hän liiemmin pitänyt siitä mitä ajatuksenjuoksu toi tullessaan. Hän nosti hieman leukaansa vaikka voimat olivat edelleen lähes poikkeuksetta poissa eikä katseen kohottamisesta juuri mitään tullut. Hän oli yltäpäältä veressä, oikea käsi oli edelleen tunnoton ja osa haavoista vuoti edelleen.
Samassa hänen leukansa nostettiin kovakouraisesti ylös, mikä sai niskat huutamaan hiljaisesta tuskasta. Gabriel pakotti katseensa Averyn kammottaviin silmiin, jotka olivat taasen turhankin lähellä hänen omiaan. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, Gabrielin aivot kykenivät prosessoimaan sanat samantien. Väri olisi ehkä kadonnut miehen kasvoilta, mikäli verenhukka ei olisi tehnyt jo sitä tehtävää hänessä. Häntä puistatti. Häntä oksetti. Hän halusi repiä jokaisen haavansa auki samantien, toivoen veren valuvan ulos hänestä. Hän halusi pois. Ahdistus, halu kuolla.. Hän ei voinut käsittää sitä tunnetta. Se oli liian kuvottava eikä hän olisi kyennyt täysin selvänäkään reagoimaan siihen mitenkään oikein.
Eikä siihen voinut vastata mitään. Ei sanoilla ainakaan. Kenties tämä selittämätön tunneskaala oli luettavissa hänen kasvoiltaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut vastaavaa itseinhoa. Ei edes silloin kun tajusi äitinsä vihaavan häntä vain koska hän ei ollut Gabriel.

Ilmeet toisen kasvoilla saivat Averyn nauramaan ja pudistelemaan huvittuneena päätään. Mikäli olisi tullut ajatelleeksi, hän olisi kenties voinut loukkaantua siitä, että toinen vihasi häntä niin suuresti, vaikka oli itse tämän kaiken aloittanut, mutta juuri nyt häntä ainoastaan huvitti tämän inho, joka kohdistui nyt tähän itseensä. Hän oli onnistunut siirtämään osan tämän häntä kohtaan tuntemasta inhosta mieheen itseensä antamalla tälle omaa vertaan.
"Oletko vielä niin varma siitä, että tahdot olla tyttösi seurassa, sillä samalla kun hän on sinun seurassasi... Hän on myös osittain minun seurassani", Avery jatkoi toisen kiusaamista vaikka näki jo valmiiksi kuinka epämukava olo tällä oli.
"Kidutu!"
Tuo kirous olisi hänen viimeisensä, sillä hän oli saanut toisesta jo paljon hupia eikä hän alunperinkään ollut suunnitellut tappavansa toista, sitä Samantha ei hänelle anteeksi antaisi.

Hän päätti viimeisen kirouksensa ja etsi hetken ajan jotain, jolla vetää toinen tajuttomaksi, kunnes näki palan vanhaa tiiltä huoneen nurkassa.
"Viimeinen silaus ja olet valmis treffeille tyttösi kanssa", kuolonsyöjä tuumasi ja pakotti toisen katsomaan häntä suoraan silmiin ennen kuin vilkutti tälle härösti hymyillen kättään ja paukautti toista tiiliskivellä päähän käyttämättä kuitenkaan kaikkia voimiaan. Hän tahtoi toisen vielä heräävän ilman sen suurempia aivovaurioita, muttei hän voinut kieltää sitä, etteikö tämä nukutuskeino olisi ollut paljon muita tehokkaampi ja hauskempi.


Useampia minuutteja myöhemmin, yön jo pimentyneinä tunteina Avery laski aurorin ruumiin Rose Bakeryn oven eteen ja antoi tajuttoman miehen vielä maistaa hänen nyrkkiään ennen kuin taikojen avustuksella teippasi Samanthalle osoitetun kirjeensä miehen otsaan.
Virnistellen Avery vetäytyi kauemmas ja silmäili hetken ajan veristä luomustaan. Aurorin ihoon oli alkanut jo kohota erilaisia paukamia ja mustelmia tämän illan koettelemuksien jäljiltä mikä sai tämän näyttämään...Taideteokselta.

Avery käytti perinteistä keinoa ja etsi mukulakivien seasta muutaman pienen kiven, tähdäten ja heittäen niillä yläkerran ikkunoita ennen kuin soitti pientä kelloa oven pielessä ja tyytyi vielä koputtamaan ja potkaisemaan leipomon ovea saadakseen omistajan hereille.
Hän ei jäänyt varmistamaan heräsikö Samantha vaan sen sijaan lähti rauhallisin askelin eteenpäin aikeenaan etsiä suojaisa paikka, josta ilmiintyä Pikku-Hirttivaaran Hirtettyyn mieheen juomaan päänsä täyteen.

Hänen taakseen jättämänsä miehen otsasta roikkuva, hentoisen aamuyön tuulen myötä liikahteleva, kummankin velhon vereen tahriutunut pergamentti piti sisällään seuraavat sanat;

"Rakas Samantha,
olen ysyvästi hap- pahoillani siitä mitä jouduin tekemään, mutha vannon tehneeni sen ainoastaan itse-puolustuksena.
Ystäväsi vahinkoitti minua etsihttyään minut käsiinsä enkä voinut olla varma siitä, koettaisiko hän samaa uuellen.

Syvimmät pahoitteluni, toivottavasthi voit antaa minulle anteeksi.

Sydämellisin terveisin, F.A."

Samilla oli ollut pitkä päivä takanaan kun hän oli ryöminyt sänkyyn nukkumaan. Hän oli puhissut hetken höyhentyynyjään vasten etsiessään mukavaa asentoa ja kun se oli löytynyt – simahtanut kuin tontut kermakaljasta. Sam onneksi nukkui kevyesti, joten kun hänen untaan häirittiin, hän jopa heräsi. Ensin Sam hätkähti hereille rapinaan ja jäi kuuntelemaan. Pian hän kuuli kellon soimisen ja sitten oven pahoinpitelyn.

Hetken mietittyään Sam nousi ja otti sauvansa yöpöydältä samalla kun noita kietoutui valkeaan silkkiseen aamutakkiinsa ja sujautti jalkansa tohveleihin. Hiukset pörrössä ja silmät vielä puoliksi unessa hän raahusti ovelle ja lukitset aukaistuaan pisti päänsä pihalle. Hän oletti näkevänsä jonkun seisomassa ja noita kurtisti kulmiaan kun ketään ei ollut oven takana. Hän onneksi laski katseensa ja näki jotain kamalaa. Sam kiljahti voimatta estää itseään ja nopeasti kumartui kokeilemaan oliko möykky edes hengissä. ”H-he-herpaannu”, noita sanoi ja osoitti miestä sauvallaan ja otti sitten lapun pois polon kasvoilta. Hänen katseensa ensin vain vilkaisi sitä, mutta sitten noita jähmettyi lukemaan sitä.

Valoa oli vähän, mutta Sam erotti heikosti veren tahraamasta pergamentista sanat. Hänen sydämensä pysähtyi ja noita loikkasi Gabrielin yli ja juoksi viistokujalle huudahtaen: ”Avery!” Ääni vapisi ja itse asiassa Sam oli mennyt vitivalkeaksi itsekin ja vapisi. Mitä tämä kaikki oli? Hän taitteli kirjeen aamutakkinsa taskuun ja tajusi olevansa sitä menoa yhtä verinen kuin Gabrielkin. Noita riensi takaisin velhon luokse ja hetken pohdittuaan leijutti miehen sisälle. Mies pitäisi viedä mungoon, heti.

Averyn ei olisi tarvinut sanoa sitä ääneen, koska jossain mielensä perukoilla Gabriel tiedosti sen jo valmiiksi. Mutta se että se sanottiin ääneen, iski Gabrieliin vakavamman haavan kuin mikään Averyn kidutuskirous tai mikään olisi saanut aikaiseksi. Ja se näkyi kyllä loistaen hänen kasvoiltaan.
Tämän tiedon jälkeen, kidutuskirous tuntui jo melkein oikealta. Se sattui, se repi hänen lihaksiaan irti hänen luistaan ja kamalinta tässä taisi olla se että kirouksen kohde hyväksyi sen melko mukisematta. Kyllähän Gabriel huusi kivusta niin paljon kuin ääntä vielä lähti, mutta se ei poistanut sitä tosiseikkaa että hän jollain tavoin koki ansaitsevansa sen. Ja kun se oli ohi, hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä samaa. Hän vihasi itseään.
Tästä syystä Gabrielilta meni hieman ohi sekin että Avery etsi jotakin ja vasta tuon palattua hänen luokseen, Gabriel kohotti hieman veren tuhrimia kasvojaan. Viimeinen asia mitä hän näki, oliAveryn vastenmieliset kasvot vääntyneinä virneen irvikuvaan.. Ja sitten kaikki pimeni jälleen.


Gabriel havahtui käskyn käydessä, muttei avannut silmiään tai halunnutkaan avata niitä. Hän halusi jatkaa uniaan.. Nukkua pois. Se oli kuitenkin sula mahdottomuus nyt kun hänet oli herätetty; jokainen lihas huusi väkisin kivusta. Häntä heikotti, pyörrytti, oksetti. Hänen päätään särki tuhottomasti ja tiiliskiven jättämä ruhje oli sekin antanut oman punaisen sävähdyksensä hänen muuten niin kalvakoille kasvoilleen. Mutta kaikki tämä kalpeni sen rinnalla, missä hänen ajatuksensa yhä väkisinkin olivat. Averyn veri kulki hänen suonissaan.
Gabriel kuuli jonkun huutavan Averya ja hetken mietittyään totesi äänen kuuluvan Samille. Se seikka sai miehen havahtumaan hieman paremmin vaikka samalla Samin äänen kuuleminen sai jo itsessään aikaan puistatuksen. Samalla kun hän on sinun seurassasi... Hän on myös osittain minun seurassani.
Gabriel tunsi nousevansa muttei toisaalta tiennyt oliko se harhoja vai nousiko hän oikeasti. Tämä.. Koko Samhan saattoi vain olla Averyn luoma harhakuva. Senhän tuo oli tehnyt aikaisemminkin ja vaikka hän oli vannonut ettei sortuisi uskomaan sitä, siinä hän nyt oli. Mistä hitosta hänen pitäisi tietää oliko tämä kuvitelmaa vai todellisuutta?!

Äkkiä Gabriel tunsi laskeutuvansa jollekin ja pienen tömähdyksen jälkeen, mies raotti sumeat silmänsä, jotka pian alkoivat terävöitymään. Hän.. Hän taisi olla Samin kahvilassa. Muistaisiko Avery niin hyvin Samin kahvilan että tuo voisi luoda näin tarkan harhan? Averyn ajatteleminen sai hänet taas ajattelemaan itseään. Hän puristi silmänsä kiinni ja huokaisi väristen. Hän ei.. Hän ei.. Häntä oksetti.

Gabriel makasi niin elottomana, että Sam todella luuli miehen kuolleen. Onneksi hän kuitenkin oli tunnustellut miehen pulssia, joten hän tiesi miehen vielä olevan elävien kirjoissa. Laskettuaan miehen yhdelle kahvilan sohvista Sam kutsui luokseen vettä ja rätin. Hän pyyhki aurorin veriset kasvot ja käsiä. Noidan kasvoilla ei ollut hymyn karettakaan ja se oli harvinaista. Täysin vakavasta Samista tuntui puuttuvan aina jotain olennaista, mikä teki naisesta sen noidan, jonka kaikki tunsivat.

Vesi värjäytyi punaiseksi verestä, mutta Samia huoletti enemmän Gabrielin vitivalkea naama. ”Sinut on saatava mungoon. Voi Gabriel mihin sinä pääsi olet pistänyt?” noita puhui hiljaa lähes itsekseen ja tarkasteli miehen haavoja uudelleen. Hänen teki pahaa katsoakkin. Hän ei voinut uskoa Averyn tehneen sitä. Oli hän uutisia lukenut, mutta silti. Elävä todiste oli yllättäen ilmestynyt hänen ovenpieleensä niin kyllä se keikautti toisella tapaa. Tosin, velho oli pahoillaan. Sam kosketti pergamenttia taskussaan ja hädin tuskin esti kyyneleitä kohoamasta silmiinsä.

Samilla ei ollut aavistustakaan aiemista kahakoista tai muista. Ei hän kysellyt sellaisista ja tuskin Gab olisi kertonut. ”Gabriel, sinun pitää pysyä hereillä”, Sam sanoi velholle ja haihdutti vadista likaisen veden, putsasi liinan ja laittoi vatiin viileää vettä. ”Sinä olet turvassa. Hän ei tule tänne”, Sam sanoi ja totesi, että hänen pitäisi saada Gabrieliin vähän enemmän eloa.

Gabriel kuuli kyllä Samin mutinat, muttei halunnut reagoida niihin. Märkä rätti hänen kasvoillaan tuntui oudolta ja siltä kuin.. Hän ei olisi ikimaailmassa ansainnut sellaista huolenpitoa. Rätti kuitenkin vahvisti sen että Sam oli oikea eikä mikään Averyn luoma harhakuva. Mikä oli sekin jo.. kamalampi vaihtoehto. Hän olisi toivonut Samin olevan vain harhaa, jotta hänen ei tarvitsisi olla siinä tuon kanssa. Ehkä puoli tuntia takaperin hän olisi antanut mitä tahansa ollakseen siinä, mutta nyt kun hän inhosi itseään niin syvästi, hän haluaisi.. haluaisi mieluummin olla yhä Averyn luona. Tuo voisi kiduttaa häntä edelleen ja lopulta sitten.. pistää kaivamaan oma hautansa ja antaa kuolla sinne.

Samin käsky pysyä hereillä, sai miehen kasvot värähtämään hieman. Hän oli liiankin hereillä, ei hän tänään kuolisi vaikka talo heidän ympärillään räjähtäisi. Avery oli pitänyt huolen siitä että hän vain näytti siltä että olisi kuolemassa verenhukkaan, mutta sitten taidokkaasti estänyt sen omalla verellään. Turvassa? Niin kai sitten.. Ei tulisi tänne? Ei kai niin. Mitäpä tuo täällä enää tekisi nyt kun oli saanut tehtyä sen mitä halusi.
Gabriel raotti hetken kuluttua uudemman kerran silmiään ja näki nyt ensimmäisen kerran Samin istuvan siinä vieressään valkoisessa aamutakissa. Sillä Averyn luomuksella oli ollut kirkkaankeltainen mekko ja punainen viitta.
Gabriel oli enemmänkin valmis kuolemaan kuin olemaan siinä. Sitä itseinhoa ei voinut selittää.. Ja olisiko kukaan ymmärtänyt sitä? Ja jos hän kertoisi siitä, miten muut reagoisivat? Hylkäisivätkö nuo hänet samasta syystä mistä hänkin? Eihän noita voisi siitä moittia tietenkään.
"M-Mun o-on läh-lähdettävä," hän mutisi katkonaisesti hetken mietittyään. Teki liian pahaa vain jäädä siihen. Sam ei ansainnut tälläistä. Tältäkö ihmissusista tuntui? Kun oli puoliksi jokin muu.. Jokin.. hirviö..
Gabriel pyrki ylös siitä sohvalta, muttei siitä mitään tullut koska oikea käsi, vaikka siihen tunto pikkuhiljaa alkoikin palaamaan, ei ottanut totellakseen. Ja jokainen liike teki kipeää ja sai haavat vain uudelleen vuotamaan. Mutta hänen pitäisi päästä pois. Hänen oli pakko päästä pois.

Yllättäen Gabrielin silmät aukenivat ja Sam loihti jostain kasvoilleen huolestuneen hymynkareen. ”Hei...”, noita sanoi ja puhdisti viimeiset veret miehen kasvoilta. Hän oli juuri sanomassa jotain kun aurori sanoi, että hänen oli mentävä. Jaa minne? Tuossa kunnossa mies ei pääsisi edes ovelle saakka. ”Heiheihei! Ei! Sä et liiku!” Sam sanoi ja nousi painamaan miehen äärimäisen hellästi takaisin makuulle. ”Et todellakaan liiku”, noita sanoi ja kutsui luokseen keittiössä olleet sidetarpeet ja alkoi riisumaan velhon paitaa. Haavat pitäisi sitoa. ”Sä et pääse mihinkään tuossa kunnossa”, noita sanoi ja tarkasteli tilannetta. Hän ei voinut vieläkään käsittää miksi Avery oli tehnyt jotain sellaista.

Sam puristi huulet yhteen ja puhdisteli haavoja. Hän kosketti välillä kirjettä taskussaan. ”Avery sanoo olevansa pahoillaan ja mainitsi jotain... aiemasta tappelusta”, noita totesi lopulta ja katsoi Gabrielia terävästi. ”Miten ihmeessä olet yhä hengissä kun sinä vietät vuodesta yli puolet mungossa. Minun pitää kutsua parantaja heti kun saan pahimmat vuodot loppumaan. Onneksi hän ilmeisesti paikkasi sinua osittain, mutta minä en osaa vastamanausta”, noita puheli lähes itselleen, jottei lähtisi kakomaan illallistaan pyttyyn.

Jos hän olisi mitenkään pystynyt pääsemään ominavuin edes istualleen, hänen matkansa olisi todennäköisesti tyssännyt siihen viimeistään. Sam kun ei tietenkään ollut hänen kanssaan samaa mieltä asioista, eihän tuo tiennyt mitään. Jos tietäisi, ei tuo pystyisi katsomaan edes häntä kohti.
Samin kosketus tuntui väärältä ja Gabriel loi katseensa kattoon tuon alkaessa riisua hänen osittain haavoihin kiinni jäänyttä paitaansa. Se tuntui niin tuhottoman väärältä että ihan itketti. Pieni, kajalista mustunut kyynel valahtikin pian hänen silmäkulmastaan korvalle.

Samin otettua sideharso esiin aikeinaan selvästi alkaa sitomaan Gabrielin haavoja, mies nosti vaivoin vasenta kättään estääkseen naista.
"E-Ei," hän sai sanotuksi ja tarttui Samia hetkellisesti verisellä kädellään ranteesta, mutta irrotti otteensa samantien. Hän kuuli Averyn ilkkuvan naurun pääkopassaan ja siirsi kasvonsa pois Samista puristaen taas silmänsä kiinni kuin toivoen mielikuvien haihtuvan sen avulla.

Juuri kun Gabriel oli melkoisen sitä mieltä ettei voisi inhota itseään enempää, Sam alkoi yllättäen puhua Averystä. Hän oli melkein kokonaan onnistunut unohtamaan sen että Averyn ja Samin tapaaminenhan tämän kaiken alku oli. Jostain kumman syystä muut Averya koskevat asiat olivat nyt hetki sitten olleet enemmän hänen mielessään.
Hetken Gabrielilla meni tajuta mitä Sam selitti Averyn pahoillaan olemisesta ja jostain toisesta tappelusta. Samin katse pureutui luihin ja ytimiin saakka, mutta Gabriel kuuli vain tuon puheet pahoillaan olemisesta. Mistä tuo tiesi?!
"E-E-Eikai se m-mies k-käyny tääl.. täällä?" Gabriel kysyi ja pyrki taas kauhuissaan ylös siitä sohvaltaan. Tottakai se mies kävi täällä! Miten ihmeessä hän olisi siinä jos Avery ei olisi käynyt täällä?!
"M-Mitä se h-halusi?!" Gabriel kysyi. Häneltä meni kokonaan ohi Samin kysymykset hänen hengissäolemisestaan ja jopa se mitä tuo selitti parantajasta ja Averyn haavojen taidokkaasta paikkaamisesta.

Verinen käsi esti Samia sitomasta aurorin haavoja. Neiti katsoi kättä hetken aikaa kulmat rutussa, mutta antoi sitten olla ja pesi miestä vain. Hän puhdisti liinan vähän väliä ja samoin veden. Hän ei juuri kiinnittänyt huomiota sanoihinsa, koska ne nyt vain tulivat. Enemän ne olivat tarkoitettuna hänen omille korvilleen.

Gabriel pyrki jälleen ylös ja Sam painoi miehen taas makuulleen. ”Ei. Sinä tulit kirjeen kanssa. En ehtinyt saamaan häntä kiinnit”, Sam sanoi ja pisti miehen makuulleen ja kurotti pienen matkan vaaleanpunaisille vilteille ja kietoi sen Gabrielin ympärille. ”Hän halusi kirjeessään pyytää anteeksi tekojaan. Hän toivoi että annan hänelle anteeksi tämän. Lisäksi siinä mainittiin jotain siitä, että sinä olet etsinyt häntä”, noita totesi ja istuutui hetkeksi ja katsoi Gabrielia silmiin. ”Minusta tuntuu, että sinä et olisi siinä, ellen minä olisi näin typerä ja kaikille kiltti”, Sam totesi ja alkoi riisumaan miehen kenkiä. Hän todellakin viimeistään nyt uskoi, että hyvät teot palkittiin. Gabriel olisi voinut olla ruumis hänen ovensa edessä. ”Minä putsaan sinut ja vien sitten mungoon. Ihme että olet tajuissasi”, noita sanoi ja huokaisi. Hän ei selvästikkään tänäyönä saisi nukkua rauhassa,