I need you to save my life

// Hopeakettunen. Tajusin vasta nyt et Theo on aika paljo Reytä pidempi! xD
Käviskö päivämääräksi jokin väliltä 1.9.-1.12.1997? //


Sääolot kuvasivat hyvin Theodoren senhetkistä mielialaa. Hänen mielessään satoi itse asiassa vielä enemmän räntää kuin ulkona, joten märkä takin selkämys ja jalkoihin painautuvat, märät housut eivät häntä juuri haitanneet.
Hänellä oli kädessään pieni pergamentin pala, jolle oli kirjoitettu osoite. Se oli ainoa, mitä hänellä tuntui enää olevan. Toki hänellä oli heidän pian homeesta ja lahoudestaan sortuva kartanorakennuksensa ja isänsä Irvetan tili, jolta kyllä löytyi tarpeeksi rahaa hänelle, mutta hän tarvitsi jotain muuta. Jonkun opettamaan hänelle kaiken mitä hän tarvitsi. Isänsä ei ollut ehtinyt opettaa hänelle anteeksiantamattomia kirouksia ennen kuin yksi sellainen hänen omiensa toimesta oli tappanut tämän.
Hän oli karannut Tylypahkasta ja syystäkin. Oman rauhan, tai pikemminkin kuolonsyöjiä pakenemisen, tarve oli hetkellisesti vallannut hänet ja hän oli ottanut jalat alleen. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota nuoren kuolonsyöjän hetkelliseen katoamiseen... Theon täytyi vain kerätä itselleen hieman enemmän rohkeutta ja itsevarmuutta, jonka jälkeen hän kyllä tupsahtaisi seuraavaan kokoontumiseen ihan vaikka vain osoittaakseen, että ottaisi isänsä paikan ja tekisi tehtävänsä tätä paremmin...

...Ja silti tuntui väärältä edes ajatella niin. Theodorella oli aina ollut vain isänsä äitinsä menehdyttyä jo monia vuosia sitten. Oliko hän jotenkin kipeä kun ei varsinaisesti ollut vihainen kuolonsyöjille isänsä kuolemasta? Hän tiesi tasan tarkkaan, että nämä olivat tappaneet hänen ainoan omaisensa ja silti hän aikoi yhä pysytellä näiden joukossa, ottaa isänsä paikan Pimeyden Lordin riveissä.
Jotain väärää siinä todennäköisesti oli, muta Theodore ei uhrannut ajatuksiaan sen pohtimiselle. Se tästä vielä olisi puuttunutkin, että hän olisi alkanut katua päätöstään littyä kuolonsyöjiin.
Enää hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sopeutua.

Oikean talon edessä Theodore astui epäröiden rappukäytävään ja sai sopivasti aikaa katua päätöstään, vaikka tiesikin, ettei perääntyisi enää. Hän tarvitsi apua, joltakulta, johon isänsä oli luottanut edes himpun verran ja ainoa sellainen olento asui tässä rakennuksessa.
Theodore pysähtyi oikean oven eteen ja tarkisti vielä monta kertaa pergamentista isänsä siihen joitain kuukausia ennen kuolemaansa kirjoittaman osoitteen.
'Jos jotakin tapahtuu minulle, Theo, poikani, etsi apua tästä osoitteesta. Äläkä näytä noin surkealta, kyllä sinä pärjäät.'
Hän muisti sen niin harvinaisen ylpeyden isänsä silmissä, tämän huulet olivat kaartuneet pieneen, luottavaiseen hymyyn... Ja juuri silloin se iski Theodoren tietoisuuden. Hänen isänsä oli tiennyt kuolevansa pian!
Se pysäytti pojan totaalisesti ja hetken hän vain napotti siinä hänelle tuntemattoman miehen oven edessä ennen kuin sai viimein kohotettua kätensä ja koputettua varovasti oveen.
Syteen tai saveen...

//Heh, joo näköjään. x)
Vaiks 27.11.1997, sama päivä kun tänään.//

Rey vilkaisi ikkunasta ulos. Siellä satoi räntää ja taivas näytti jo hiljalleen hämärtyvän. Tulisi taas talvi ja kylmä. Reyta puistatti jo etukäteen ajatus, että pian hän varmaan löytäisi itsensä liukastelemasta jostain lumen ja jään keskeltä jahtaamassa jästisyntyisiä tai pötkimässä kiltalaisia pakoon. Ja Pimeyden lordihan ei tietenkään välittäisi vähääkään, vaikka Rey joutuisi tehtäviensä takia juoksemaan ulkona kaikkein kylmimpinä pakksaöinä. Vaikka eipä sillä että Reykään välittäisi, jos ulkona vain palelisi joku muu kuin hän itse. Mies tuhahti itsekseen kylmälle maailmalle ja suuntasi ruokavarastoilleen. Oli vähän nälkä ja hän halusi jotain makeaa. Muita vaihtoja ei tosin näyttänyt olevan kuin se siellä ikuisuuden seissyt ties mistä ilmestynyt purkki, jossa oli vielä vähän juoksevaa hunajaa pohjalla. Tosin sieti epäillä oliko se kovin juoksevaa enää. Mutta se saisi nyt joka tapauksessa kelvata, kun ei muutakaan "hyvää" ollut, eikä kauppaanlähtö siinä säässä houkuttanut. Ja mitähän sen kanssa sitten? Näkkileipää.. Vau mitä luksusta.

Rey istui pöydän ääressä kavamassa hunajaa lusikalla näkkärinsä päälle, kunnes yllättävä koputus miltei sai hänet pudottamaan koko hoidon lattialle. Mistä se tuli? Ovelta? Miksi kummassa joku koputti, kun ovikellokin oli olemassa? Mies vilkaisi ovelle päin hieman jännittyneenä. Se voisi olla vihollinen, vaikkapa ryhmä kiltalaisia, joka oli jäljittänyt hänet. Rey päätti kuitenkin mennä katsomaan. Hän hiippaili ovelle hunajapäällysteinen näkkileipä yhä kädessään ja kurkisti ovisilmästä. Vain yksi. No eipä kai se mikään väijytys ollut. Mies päätti avata. Eihän sitä tiennyt vaikka se olisikin jotain tärkeää, kuten viesti kuolonsyöjiltä esimerkiksi. Rey poisti varmuuslukon ja avasi oven. Koputtaja osoittautui pitkäksi mutta varsin nuoren näköiseksi mieheksi, pojaksi oikeastaan.
"Niin?" Rey kysyi ja haukkasi palan näkkileipää. Hän vilkaisi toisen vielä lyhyesti läpi päästä varpaisiin. Tuo näytti ehkä jollain tapaa synkältä joskaan ei uhkaavalta. Ja märältä.
"Mitäs sä täältä haet? Sateenvarjoa?" Mies kysäisi ja tämän huulilla käväisi hieman vino hymyn häivä. Mikähän juttu tämä nyt oli, että tuntematon teini tuli koputtamaan oveen? Ehkä se oli huumeissa. Ei noista nuorista koskaan tiennyt.
"Vai maistuisko näkkileipä vanhalla hunajalla? Tää on oikeestaan ihan syötävää."

// Se passaa //

Theodore alkoi jo oven avautumista odotellessaan tulla toisiin aatoksiin, kun hän pohti, kuinka olisi itse reagoinut jos teini-ikäinen poika olisi ilmestynyt noin vain ovensa taakse, mutta toisaalta hän ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ilman apua hänet syötettäisiin Naginille todennäköisesti jo seuraavien kuukausien kuluessa eikä hän tahtonut kuolla vielä, ei hän ollut valmis sellaiseen.
Isänsä kenties oli osannut varautua kuolemaansa, mutta Theolle se oli tullut täytenä yllätyksenä eikä hän pärjännyt yksin muiden, kokeneempien kuolonsyöjien keskuudessa. Tietysti kuolonsyöjissä tapasi olla se huono puoli, etteivät näitä toistensa huolet juurikaan kiinnostaneet, mutta ainakin hän tämän jälkeen saattaisi sanoa yrittäneensä...

Theodore unohti kaiken kokoamansa rohkeuden oven avautuessa ja kohdatessaan täysikasvuisen... melkein täysikasvuisen... kuolonsyöjän. Hän tuijotti toista hetken alaspäin ennen kuin muisti joutuvansa useinkin tähän samaan asemaan.
"Oletko sinä...", hän aloitti epävakaalla, yhä hieman äänenmurroksesta kärsivällä äänellä ja vilkaisi isänsä jälkeensä jättämää kirjekuorta, jonka etsi taskustaan, "hra Welz?"

Hän vilkaisi toisen näkkileipää hämmentyneenä ja pudisti päätään.
"E-ei kiitos..."
Jostain syystä hunaja yhdistettynä näkkileipään ei vain kuulostanut yhtä houkuttelevalta sateen kastelemana kuin miltä esimerkiksi...Tee hunajalla olisi kuulostanut.
Hetken hän vielä tuijotti toista kuin sekopäätä tämän soveltaessa ruoka-aineita tuolla tavoin, mutta pudisti lopulta päätään ja katsoi hetken isänsä viimeistä kirjettä, jota oli sivellyt sormenpäillään ennen kuin hieman vastahakoisesti ojensi kirjekuoren itseään lyhyemmälle miehelle.
Hän ei ollut edes kurkistanut kuoreen, mutta oletti sen olevan isänsä selvitys tilanteesta ja pyyntö auttaa häntä elämänsä jatkamisessa ja kuolonsyöjien joukossa pärjäämisessä. Jäisi nähtäväksi kuinka nopeasti hän lentäisi takaisin sateeseen...

Pojan ääni kuulosti aika epävakaalta kun tuo puhui. Toinen kysyi oliko hän herra Welz ja katsoi nimen kirjekuoresta. Ahaa, Rey ajatteli mielessään, tämä taisi siis olla viestinviejä. Joku arka nuori rassukka, jonka kuolonsyöjät olivat pistäneet tuomaan hänelle kirjettä ovelle. Kaipa poika oli tosin tarpeeksi vanha, että voisi olla itsekin kuolonsyöjien riveissä. Rey toivoi, ettei hänen ainakaan tarvitsisi ruveta suorittamaan mitään yhteistä tehtävää tuon kanssa. Noin nuori olisi takuulla enemmän tiellä kuin hyödyksi, eikä poika näyttänyt kovin itsevarmaltakaan.

Rey ei vaivautunut vastaamaan toisen kysymykseen vaan rupesi sen sijaan tarjoilemaan sateenvarjoa ja näkkileipää hiukan ivalliseen sävyyn. Poika vastasi kieltävästi ja katsoi Reyn hunajanäkkileipää kuin siinä olisi ollut jotain kovinkin omituista.
"Ei toisen ruokaa sovi tuolla lailla tuijottaa. Joku voisi loukkaantua", Rey totesi. Miehen teki jostain syystä mieli vähän kiusoitella tätä poikaa. Hänellä oli oikeastaan ollut aika tylsää, ennen kuin tuo oli tupsahtanut siihen. Hieman vastahakoisesti poika ojensi hänelle kädessään olevan kirjekuoren. Mies otti kirjeen vastaan ja pisti näkkileivän hampaidensa väliin avatakseen sen kahdella kädellä. Ovenkarmiin nojaten hän alkoi lukea kirjettä ja pureksi samalla leipäänsä.
Kirje ei ollut sitä mitä hän oli odottanut, vaikka Rey muisti kyllä henkilön, joka oli sen kirjoittanut. Se oli eräs toinen kuolonsyöjä, Nott, jolle hän oli mennyt lupaamaan, että pitäisi huolen miehen pojasta, jos tuolle tapahtuisi jotain. Rey oli sanonut sen vain välttyäkseen joutumasta riitaisiin väleihin toisen kuolonsyöjän kanssa. Ei hän ollut kuvitellut, että todella toteuttaisi lupauksensa. Mutta nyt Nott oli sitten ilmeisesti potkaissut tyhjää omiensa toimesta, ja kyseessä oleva poika seisoi siinä ovella.
"Theodore Nott Jr.?" Rey varmisti vilkaisten nuorukaista.

"Oletko tietoinen siitä, että isäs päätti hankkia sulle lapsenvahdin? Joka pitäisi olla minä.." Rey kysyi hetken päästä ja katsoi poikaa kasvoihin yrittäen saada vihiä siitä, mitä tuo tilanteesta tiesi ja ajatteli.
"Jokin sellainen lupaus taisi kyllä tulla annettua. En tosin käsitä miksi hän kuvitteli mun pitävän sen. Vois olla aika kova homma, eikä tässä mainita mitään palkkiostakaan", mies lisäsi tarkkaillen pojan reaktiota.
"Mutta ehkä asiasta voidaan keskustella.." Rey astui pois oviaukon edestä ja viittasi Theodorea tulemaan sisään. Nott Sr. oli tainnut olla aika rikas niin kuin melkein kaikki muutkin puhdasveriset kuolonsyöjät. Paitsi Rey, jolla ei ollut rikasta sukua eikä juuri mitään omaisuutta. Enää hänellä ei ollut tulojakaan töistä irtisanoutumisen jälkeen. Ilmaiseksihan Rey ei ollut kiinnostunut mitään pentua kouluttamaan, mutta kenties sitten, jos hinnasta sovittaisiin. Rahalle olisi käyttöä, ja tällä nuorella oli varmaan aika mittava perintö.

Theodore ei ollut sen itsevarmempi kuin miltä vaikuttikaan, mutta alkoi hiljalleen ymmärtää, mitä isänsä poismeno hänen kannaltaan tarkoittaisi. Hänen täytyisi oppia pitämään huolta itsestään ja siinä samalla myös puolustamaan itseään. Isänsä ei ollut enää täällä pitämässä hänen puoliaan… Toisaalta vähänpä tuo oli hänen puoliaan viime aikoina pitänytkään. Theodore oli joutunut itse huutamaan itsensä ulos ikävistä tilanteista. Se oli hänen kohdallaan harvinaista, koska hän harvoin menetti malttinsa.

Hetken Theo seurasi toisen kirjeen lukua ja mielessään kävi mahdollisuus yhä pinkaista pakoon, jos toinen vaikuttaisi kovinkin vastahakoiselta auttamaan häntä. Hän ei halunnut joutua kerjäämään apua, mutta ilman apua hän heittäisi veivinsä isänsä tavoin muutaman kuukauden sisällä, joten hänellä ei kai ollut muita vaihtoehtoja kuin kerjätä polvillaan jos toinen sitä vaatisi.
”H-hän…”, poika aloitti ääni värähtäen ja kurtisteli hetken ajan kulmiaan, koettaen häätää ylimääräiset ajatukset ja pelot mielestään, jonka jälkeen kykeni jatkamaan; ”Isä sanoi, että auttaisit minua pysymään hengissä.”
Theodorelle ei tarvinnut kertoa hänen älykkyydestään, hän tiesi häikäilemättä sen, kuinka poikkeava pääkoppansa oli ja sen avulla hän pääsisi töihin Ministeriöön ja kiskoisi itsensä hyvään asemaan ja tienaisi lisää rahaa mikäli sitä tarvitsisi. Hän ymmärsi rahan arvon, mutta oli kieltämättä perinyt enemmän rahaa kuin tarvitsikaan. Hän ei aikonut jäädä asumaan sukunsa surkeaan kartanoon vaan myisi sen pois ja saisi siitä lisää täytettä holviinsa. Ja hän oli toki osannut odottaa toisen kommenttia.
”Jokaisella miehellä on hintansa”, Theo totesi lyhyesti, osan vähäisestä itsevarmuudestaan saatuaan. Hän osaisi kyllä neuvotella rahaa tarvitsevan velhon kanssa.
Nuori velho astui sisään ja riisui kengät jaloistaan. Vasta nyt hän keskittyi märkiin vaatteisiinsa, jotka hiersivät ikävästi ihoa. Hän kumartui uudemman kerran ja kääri housujensa lahkeita sääriensä edestä ja selkänsä suoristettuaan kiskaisi pitkähihaisen paidan yltään. Sen alla hänellä oli vain tumma aluspaita, mutta se ei sentään ollut yhtä pahoin kastunut kuin paitansa.

Reyn todettua Nottin tarkoittaneet hänen rupeavan poikansa lapsenvahdiksi, poika ilmoitti isänsä sanoneen, että Rey auttaisi tuota pysymään hengissä. Mies myönsi, että jotain sellaista oli tullut luvattua, mutta ei aikoisi tehdä sitä, ellei se hyödyttäisi häntä itseään. Rey ilmaisi että odotti saavansa palkkiota tehtävästä, mikä ei ilmeisestikään ollut ongelma Nottin pojalle. Näyttipä toinen jopa saavan vähän itsevarmuuttakin siitä, että ymmärsi pystyvänsä ostamaan Reyltä apua. Sanoi että jokaisella miehellä oli hintansa.
"Niimpä niin, mitäpä sitä ei tekisi vaihtaakseen tahmaisia näkkileipiä vaikkapa oikeisiin hunajakekseihin", Rey totesi hieman itseironisesti ja päästi toisen sisään. Vaikka ei hän mitään alemmuuden tunnetta kokenut siitä, että poika oli rikkaampi. Ei tuo vielä itse ollut voinut ehtiä mitään omaisuutta hankkimaan. Toisilla vain oli parempi tuuri, kun isät jättivät jotain perintöäkin, sen sijaan että olisivat murhanneet äidin ja häipyneet tämänkin rahojen kanssa.

Rey asteli peremmälle pieneen asuntoonsa ja katseli, kun poika kääri eteisessä kastuneita lahkeitaan ja otti pois märän päällyspaitansa.
"Jos tahdot lainata kuivia vaatteita, senkun otat kaapista", Rey totesi ja kopautti rystysellään vaatekaappia. Hän ajatteli että varmaan parasta olla pojalle ystävällinen. Ehkä tuo silloin olisi halukas maksamaan enemmän.
"Niin siis jos jokin niistä mahtuu päälle", mies lisäsi vilkaistuaan toisen pitkää vartta. Kaipa poika laihuutensa puolesta voisi johonkin Reyn vaatteeseen mahtuakin, mutta kovin lyhyeksi ne ainakin jäisivät.
"Kuuluisi kai tarjota jotain lämmintä juotavaa, mutta ei täällä ole mitään.. Ellet sitten halua kuumaa vettä hunajalla?" Sanoi Rey, jolla ei ollut kaapissa teetä eikä kaakaota, vaikka olisivat ne tuolle itselleenkin maistuneet. Niimpä Rey ainakin päätti tyytyä siihen hunajaveteen, loitsi itselleen lasiin vettä, kiehautti sen sauvalla ja pisti lusikallisen hunajaa sekaan. Hän istahti pöydän ääreen ja sekoitteli lusikkaa mukissa.
"Mitä luulet, mikä sun hengissä pysymistä eniten vaikeuttaa?" Rey meni asiaan.
"Puutetta taistelutaidoissa ehkä? Et vaikuta niin ärsyttävältä tai typerältä, että olisit siksi koko ajan ongelmissa.." Rey tahtoi saada ensin selville, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä pojan hengissä säilymisen eteen. Sitten olisi helpompi tietää, mitä käyttää perusteluna kunnon palkkion vaatimiseen.

Theodore käännähti toisen puoleen ja mittaili tämän ruumiinrakennetta hetken ajan katseellaan.
"Ei taida lisätä uskottavuuttani pukeutua napapaitaan ja capreihin, ei millään pahalla", pojan oli pakko saada sanoa ennen kuin käänsi katseensa toisaalla virnistyksensä peittääkseen. Se taisikin olla ensimmäinen laatuaan sitten isänsä kuoleman, joskin kumma kyllä hänelle yhä tuntemattoman kuolonsyöjän seurassa. Ja vaikka Theodoren vasemman käsivarren sisäsyrjää koristikin suroastaan kammottava, yhä epämukavalta tuntuva piirto, hän ei tahtonut luottaa yhteenkään vastaavan merkin omaavaan. Itse asiassa ei kehenkään, koska kuka tahansa saattaisi pettää hänet, ehkä jopa ilman sen parempaa syytä.

"Ei kiitos", Theo vastasi kohteliaasti, saamalleen kasvatukselle uskollisena, mutta istuutui kuitenkin pöydän ääreen. Ellei toinen jollain tapaa osoittaisi olevansa hänen luottamuksensa arvoinen, Theodore hankkisi kaiken juotavansa ja syötävänsä itse, vaikka hänelle helpommaksi kävisikin vain luottaa toiseen, mutta hän ei kuolisi omiensa käsistä.
Welzin kysymys sai Theodoren pohtimaan. Niin tosiaan... Toinen oli mitä todennäköisimmin oikeassa. Hän ei ollut järin hyvä taistelija... Siinä missä häntä ei liiemmin ollut rohkeudellakaan pilattu.
"Olen e-enemmänkin...", hän aloitti ja hetken pohdinnan jälkeen napautti etusormellaan otsaansa pari kertaa, "...tietoviisas..."
Ammatinluonnissa hänen taidoistaan olisi ollut hyötyäkin, mutta itsensä puolustamisessa...Ei välttämättä niinkään. Oikeudessakaan hän ei pärjäisi ihan vain aiemmin mainitun piirron vuoksi.
Jos hän olisi tiennyt tulevaisuudestaan joitain vuosia aiemmin, hän olisi keskittänyt eenrgiansa johonkin muuhun kuin kokeisiin pänttäämiseen, mutta nyt... Hän taisi todella tarvita apua.
"Tylypahkassa ei opeteta käyttämään niitä loitsuja, jotka tarvitsisin", hän lisäsi vielä. Isänsä oli aikonut opettaa ne hänelle, mutta nyt se lupaus oli yhtä tyhjän kanssa eikä Theo selviäisi vaativammiksi muuttuvista tehtävistään ilman niitä kolmea nimeltämainitsematonta loitsua, jotka jokaisen kuolonsyöjän tulisi osata.

Rey naurahti pojan kommentille napapaidasta ja capreista.
”Niimpä niin. Ja kaapunikin taitaisi näyttää sinun päälläsi lähinnä mekolta”, mies totesi hieman huvittuneeseen sävyyn. Ainakin Nottin pojalla taisi olla vähän huumorintajua. Toinen istui pöytään, mutta kieltäytyi kohteliaasti ottamasta mitään. Rey mietti mahtoiko syynä olla varovaisuus vai hänen tarjottaviensa epämääräinen laatu. Varmasti poika ainakin pystyi itse hankkimaan ruokansa ja asumaan yksin, tai kenen kanssa tuo nyt sitten asuikin isänsä kuoltua, ehkä kotitontun.

Kun Rey kyseli Theodoren taistelutaidoista ja muusta, tämä vastasi hetken pohdinnan jälkeen olevansa ennemminkin tietoviisas.
”No eiköhän siitäkin hyötyä ole. Kuka nyt tyhmää jaksaisi opettaa”, Rey totesi. Pojalla ei toisiaan vaikuttanut olevan puutetta älynlahjoissa. Se varmasti helpottaisi asiaa, kun tarkoitus oli pitää tuo hengissä. Tosin vähä-älyiseltä olisi tarvinnut vain saada huijattua avaimet perintöholviin, minkä jälkeen Rey olisi voinut jättää pennun tapettavaksi tai jopa hoitaa tuon itse pois tieltä. Rey kuitenkin epäili, ettei siitä Theodoren tapauksessa niin vain mitään tulisi. Poika ei vaikuttanut kovin luottavaiselta. Tajusi varmaan, että vieras mies surisi tuon kuolemaa vain, jos se tarkoittaisi hänelle vähemmän rahaa.

Theodore sanoi, ettei Tylypahkassa opetettu niitä loitsuja, joita hän tarvitsi. Poika tarkoitti selvästikin anteeksiantamattomia kirouksia. Rey nyökkäsi.
”Eiköhän se onnistu”, mies vastasi melko huolettomasti. Tietysti oli sekin mahdollisuus, ettei Theodore olisi henkisesti kykenevä oppimaan sen laatuisia kirouksia. Mutta Reystä se vaikutti aika epätodennäköiseltä. Kuolonsyöjän poikana toinen oli varmaan jo aikoja sitten tottunut ajatukseen, että tulisi jonakin päivänä oppimaan miten tapetaan, kidutetaan ja pakotetaan ihmisiä toimimaan halutulla tavalla. Tosin Rey ei osannut täysin eläytyä siihen, mitä se merkitsi kuitenkin luultavasti varsin normaalia elämää eläneelle nuorelle. Hänelle itselleen kuolonsyöjäksi alkaminen aikoinaan ei ollut kuitenkaan ollut niin kovin suuri harppaus aiempaan nähden.
”Opetan sinulle siis anteeksiantamattomat kiroukset. Se tuskin on ihan parin päivän projekti, joten hintakin saisi luvan olla sen mukainen”, Rey totesi ja katseli poikaa odottavasti. Hänen puolestaan tuo saisi tarjota itse palkkiosummaa. Ties vaikka Nottin pojalla olisi tarjota enemmän ylimääräistä, kuin Rey keksisi pyytää.

Theodore virnisti pienesti. Hän ei uskonut, että loitsujen oppiminen veisi häneltä kovinkaan pitkää ikuisuutta, vaikkei hän tietenkään odottanut oppivansa niitä muutamassa päivässäkään.
Rahallisesti hänellä ei ollut mitään huolta, sillä rahaa oli enemmän kuin mitä hän ehtisi vähine tarpeineen elämänsä aikana edes käyttää, mutta sitä hän ei tietenkään toiselle paljastaisi. Tietenkään raha ei puissa kasvanut eikä hänenkään rahamäärällään vanhaa Nottin kartanoa kunnostettaisi, todennäköisesti hän muuttaisi asumaan jonnekin Viistokujan tai Iskunkiertokujan asunnoista. Hän ei ollut kasvanut kuten Malfoyt eikä ollut tottunut siihen, että kaikki tehtiin hänen puolestaan tai että kaikkea oli saatavilla. Kunhan oli ruokaa ja katto pään päällä, Theodore kyllä pärjäisi nurisematta.

Theodore ei ollut typerys ja hän virnisti tajutessaan velhon jättävän ensimmäisen tarjouksen hänen suoritettavakseen. Hän pohti hetken ajan kaikkia niitä turhautuneisuuden ja häpeän hikikarpaloita, joita toinen hänen vuokseen todennäköisesti tulisi vuodattamaan ja kaikkea sitä, mitä hänen pitäisi oppia, ajattelutavasta lähtien ennen kuin päätyi tekemään ensimmäisen tarjouksensa.
"500?"
Poika kohotti kysyvästi kulmiaan. Viisisataa kaljuunaa oli suhteellisen paljon, mutta jäisi nähtäväksi riittäisikö se toiselle. Summa oli yhä neuvoteltavissa, sillä Theodore tarvitsi apua anteeksiantamattomien kirouksien suhteen ja kyse oli kuitenkin siitä, kuinka hän selviytyisi tulevista tehtävistään ja siten myös hänen hengestään.

Rey huomasi pojan virnistävän, kun hän jätti ensimmäisen tarjouksen tuon tehtäväksi. Mitähän se tarkoitti? Luultavasti ainakin sitä, ettei toinen aikoisi tarjota suurinta mahdollista summaa, jonka voisi hänelle maksaa. Kukapa niin tekisikään, jos sai mahdollisuuden ehdottaa hintaa. Poika tarjosi viittäsataa.
"Kaljuunaa?" Rey varmisti. Olihan siinä hintaa muutamalle kiroukselle. Ja riittävästi rahaa, että saisi jääkaapin täyteen joksikin aikaa, ilman, että tarvitsisi etsiä töitä. Kuolonsyöjänä kun ei välttämättä ollut kovin turvallista ruveta käymään säännöllisesti jossakin, missä ei voinut langetella omia suojaloitsujaan niin kuin kotona. Ja silloin kun pimeyden lordi kutsui täytyi Reyn olla aina saatavilla. Ja jos tämä menisi hyvin, voisihan hän tarjota Nottin pojalle myöhemmin lisää palveluksiaan rahaa vastaan.
"700", hän kuitenkin ehdotti korotettua hintaa.
"Tuo onnea", Rey sanoi ja virnisti. Seitsemäähän pidettiin vahvimpana taikanumerona, joten miksei se voisi olla myös hyvä tekosyy saada vähän enemmän rahaa.
"Ja aloitetaan tänään", Rey totesi yllättäen.
"Nimittäin palkan maksu, koska haluan pullaa", hän tarkensi ja näytti toiselle avointa kämmentään. Sattumoisin sitä, jonka poikki kulki ohut arpi, mutta tuskinpa se poikaa kiinnostaisi.

Theodore pyöräytti silmiään.
"Ei ku nappia", poika huokaisi. Tietysti kaljuunaa. Kaikesta huolimatta toinen rupesi vielä korottamaan hänen antamaansa summaa, kaiketi vain nähdäkseen olisiko hänestä antamaan tälle niinkin paljon. Tämä kokeili onneaan, mutta velhon onneksi Theodore tarvitsi apua eikä välittänyt rahasta niin paljon kuin omasta hengestään.
Hän ei ollut vielä käynyt turraksi rahan arvolle, mutta ne kiroukset saattaisivat todellakin pelastaa hänen henkensä ja sen vuoksi hän olisi valmis antamaan vaikka kaiken omaisuutensa. Tosin sitä hän ei tietenkään toiselle näyttäisi.
"Hyvä on", Theodore vastasi, mutta koetti lujittaa katseensa siten, että toinen ymmärtäisi ettei saisi enää enempää kinuttua häneltä. Hän ei tahtonut iästään huolimatta näyttää enää yhtään heiveröisemmältä ja surkeammalta toisen silmissä.

Arpi toisen kädessä toivon mukaan oli merkki siitä, että tämä oli kokenut paljon ja osaisi auttaa häntä. Theodore oli kuitenkin hieman yllättynyt tämän röyhkeydestä, mutta ehkä se johtui hänen iästään. Kukaan ei olisi olettanut apua tarvitsevalla, hädin tuskin täysi-ikäisellä velholla olevan varaa väittää vastaan.
Theodore etsi housujensa taskusta pussukan, jota kantoi usein mukanaan ja ojensi sen toiselle. Sisällä oli kenties ensimmäinen sata kaljuunaa seitsemästä sadasta, mutta siihen toinen saisi tyytyä, koska enempää hänellä ei ollut mukanaan. Eikä hän sokeasti olisi toiselle enempää antanutkaan ilman, että oli vielä toistaiseksi saanut mitään vastineeksi.
"Milloin sinulla on aikaa opettaa minua?"

//Pahoittelut kestosta.//

Poika suostui korottamaan hintaa seitsemään sataan kaljuunaan, mutta toisen ilmeestä päätellen ei tulisi olemaan yhtä helppoa saada sitä nostetuksi enempää. Rey mietti hetken yrittäisikö väitellä itselleen vielä lisää rahaa, mutta päätti ettei viitsinyt. Koko homma olisi varmaan nopeammin ja mukavammin ohi, jos hän pysyisi väleissä pennun kanssa sen sijaan että heittäytyisi heti alkuun turhan ahneeksi. Kyllä seitsemänsataa kuulosti jo aivan riittävältä summalta. Miehen päässä alkoivat pyöriä haaveet herkkuja täynnä olevasta jääkaapista, joten hän rupesi jo pyytämään palkkaennakkoa kämmen avoinna. Nottin poika kaivoi taskustaan rahapussukan ja ojensi sen hänelle. Rey kaatoi sen sisällön käteensä ja laski rahat pikaisesti. Yhdeksänkymmentä seitsemän kaljuunaa ja pari sirppiä, riittäisi hyvin tähän hätään. Mies antoi toiselle pussin takaisin ja sulloi kolikot lompakkoonsa. Jästirahaan ne kyllä pitäisi käydä vaihtamassa, jos halusi täytää kaappinsa jästien ruualla. Hän kun asui kuitenkin jästien kerrostalossa, joten ei ehkä kannattanut ruveta kanniskelemaan kotiin suuria määriä mitään kummalisia velhokaramelleja sun muita. Herättäisi liikaa huomiota jos joku naapuri sattuisi näkemään. 

Poika kysyi, milloin hänellä olisi aikaa opettaa tuota. 
"No periaatteessa vaikka heti, mutta.. Ei sulla sattuisi olemaan karkkia tai jotain? Tai jästirahaa?" Kysymys kuulosti toisesta varmasti hullulta, mutta mitäpä Rey siitä olisi piitannut. Hänen teki edelleen mieli makeaa, ja olisihan se toisen opettaminenkin mukavampaa hommaa jos voisi napostella jotain samalla. 
"Ja joku pahaa-aavistamaton uhrikin sulle varmaan pitää sitten hankkia. Ikuisuushan siinä menee, jos alotat kärpäsistä. Ja toinen paikka harjoittelulle. Niitten kirousten kanssa ei voi olla varma, ettei kohteelta pääsis sisäsiisteys unohtumaan", Rey puheli kuin jostakin aivan arkisesta aiheesta. Ja arkisiahan nuo kolme kirousta, kuin myös niiden käyttäminen ihmisiin, jo hänelle olivatkin.

//Höh, tajusin just että Rey ois aiemmin voinu loitsia Theon vaatteet kuivaksi. No ilmeisesti se unohtaa olevansa velho aina välillä. xP//

//joo, sitä on vaikee muistaa, en tajunnu itekää xD//

Theodore tarkkaili velhon asuntoa tämän laskiessa rahoja. Kehenkään ei saattanut luottaa, joten kaikki piti tehdä useampaan otteeseen. Kuten toinen ei voinut uskoa hänen sanaansa siitä, että pussissa oli noin sata kaljuunaa, tämän piti saada itse vielä tarkistaa se. Toisaalta helpostikos hänenkin ikäisensä olisi voinut huijata, kuten monet häntä paljon nuoremmatkin. Ihmiset - velhot ja noidat mukaan lukien - olivat itsekkäitä olentoja ja ajattelivat pienestä pitäen lähinnä omaa persettään, niin se vain oli. Kaikesta piti hyötyä itsekin, mitään ei voinut tehdä vain hyvää hyvyyttään. Ei sillä, että Theodore itse olisi ollut muita parempi.

Theodoren hämmentyi mieheb kysymystä. Karkkia? Kuinka epäterveellisesti tämä oikein ruokaili? Ja näyttikö hän tosiaan siltä, että oli tottunut käyttämään jästirahaa?
"Näytänkö tosiaan siltä, että syön turhia sokerituotteita?" Theo kysyi kevyesti kulmaansa kohottaen. Hän oli kenties isänsä ainoa lapsi, mutta ruoan suhteen häntä ei oltu hemmoteltu eikä hän olisi kyennyt karamelleja syömäänkään, kun tiesi suurin piirtein kuinka epäterveellisiä ne olivat.
Toiseen kysymykseen hän ei vaivautunut edes vastaamaan. Herra Welz saisi itse päätellä oliko hänellä jästirahaa vaatteidensa alla toiselta piilossa. Toivon mukaan tämä tulisi ilman ruumiillista tutkimusta siihen tulokseen, ettei hän ollut juuri jästirahoja nähnytkään.

Theodore virnisti toisen mainitessa uhrin ja harjoittelupaikan. Uhrin saisi nyt varmaankin nykäistyä jostain kadunkulmasta, mutta...
"Sukukartanon mailla on vanha perunakellari..."

Reyn tiedustelu karkeista sai hieman huvittavan vastaanoton. Että näyttikö toinen siltä, että söi turhia sokerituotteita? Miestä hymyilytti selvästi hänen vastatessaan tuohon kysymykseen.
"No ei, etpä oikeastaan. Ennemminkin luulisi sun syövän jotain.. kirskuristajan kaviaaria tai kukkoliskon maksaa." Ja jästirahakysymykseen poika ei ollut vastannut mitään, mutta luultavasti tuolla ei sitä olisi kuin pakon edessä. Aikuistumassa oleva puhdasverinen penska, selvästi tuolla oli jo oma ylpeytensä. Olihan Reykin puhdasverinen velho, mutta ei hänen voinut sanoa oikein käyttäytyvän sen mukaisesti. Miehellä kun ei ollut siitä huolimatta koskaan ollut vaikutusvaltaista sukua, joka olisi opettanut hänet niille tavoille. Eikä hän sitä varsinaisesti pannut pahakseenkaan. Reyn mielestä useimmat "kunnolliset" puhdasveriset kun tuntuivat keskittyvän elämässä asioihin, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Niin kuin vaikka että söikö sitä jästien vai velhojen ruokaa tai mikä oli sen naisen verenperintö, jonka kanssa meni sänkyyn. Tai oikeastaan hänen olisi varmaan odotettu olevan puhdasverisissä naimisissa.

Toisin kuin karkeista, kirouksista poika näytti virneestä päätellen jopa hieman innostuvan. Hyvä, ehkä tuolla ei sitten olisi paljonkaan turhia henkisiä esteitä ja oppiminen kävisi nopeasti. Harjoittelupaikaksi toisella oli tarjota sukukartanon mailla olevaa perunakellaria.
"Se käy. Sitten vain ulos nappaamaan joku jästi", Rey sanoi, nousi tuoliltaan ja lähti ovelle päin.
"Alkuharjoituksena voitkin hoitaa kaappauksen itse. Mutta ei sitten mitään pultsaria, koska sillä saa luvan olla puntia lompakossa", Rey lisäsi vilkaisten Thedoreen päin ja astui käytävään olettaen pojan seuraavan perässä.