Horror effects on day

"Ei se ipana mihinkään karkaa," toinen vartijoista rauhoitteli mutta kiirehti kuitenkin askeliaan. Hän oli lähtenyt toveriaan auttamaan, koska tyttö oli jo kerran tältä karannut, mutta oli mennnessään viittonut lipunmyyjiä katsomaan ettei poika puolestaan karkaisi mihinkään.

Hunter oli kuitenkin valmistautunut johonkin vastaavaan heti naulan tunnistettuaan, ja taskujensa sisällön takaisin niihin kahmittuaan oli hipsinyt vartijoiden perässä taukohuoneen ovelle odottamaan sopivaa tilaisuutta. Hän odotti hetkeä kun yksikään lipunmyyjä ei katsonut sinne päin, koska sellainen sekunti oli pakko tulla ennemmin tai myöhemmin, kaikilla kassoilla kun oli jonkin verran jonoa, ja tilaisuuden tullen hän kiisi sinimustana salamana kohti ulko-ovia. Hän juoksi seinää lähellä jotta minimoisi törmäilyn riskin. Onneksi ulko-ovet olivat automatisoituja sivulle avautuvia, hän mietti, eipä tarvinnut tuhlata kalliita sekunteja niiden auki kiskomiseen tai työntämiseen.
Ulkopuolelle päästyään hän juoksi lähimmän kulman taakse ja painautui litteäksi seinää vasten. Kun vartijat kuuluivat ehtineen sisälle asti, tietysti hänen kimppuunsa taas, poika juoksi keskipihalle ja etsi katseellaan tupatoveriaan.
"Mennään vähän kauemmas, ne oli aika sitkeitä, ties vaikka tulisivat takaisin kun huomaavat etten ole siellä," hän sanoi hölkätessään Gianan luo ja lähtiessään saman tien ripein askelin pois elokuvateatterilta.
"Kiitti, oli reilua palata auttamaan," hän sitten totesi toiselle lämpimästi hymyillen ja jätti mainitsematta mielessään lisäämänsä seikan ettei ollut odottanut moista tytöltä.

Giana oli saanut vartijat peräänsä ja näin tyttö sai antaa mahdollisuuden Hunterille. Onneksi vartijat seurasivat molemmat häntä, mutta pian ne kyllästyivät hänen jahtaamiseensa. Kun nuori miehen alku lopulta tuli hänen luokseen, lähti Giana tuon rinnalla pois päin teatterilta ja asteli varsin verkkaisesti. Hunterin kiitokset lämmittivät mieltä. "Sultakin oli tosi reilua, ettet sanonut musta vaikka ne yritti udella", Giana sanoi ja hymyili toverillisesti. Kauaa he eivät ehtineet talsia, kun hän kuuli tutun äänen: "Tuolla ne on." Giana otti äkkiä jalkansa alle ja lähti juoksemaan, hän piti huolen, ettei Hunter kadonnut hänen silmistään.

"Yks katu ja oikealle ja seuraava talon väli vasemmalle ja sitten kaksi talon väliä ja taas vasen", Giana sai sanottua reitin, jota ainakin hän juoksisi.
Hän pani kaiken juoksuvoimansa peliin, sillä tytöllä ei ollut pientäkään aikomusta jäädä kiinni. Vaikka hän luudalla oli nopea ja ketterä, olivat myös hänen jalkansa nopeat.
Kun Giana oli hyvän matkaa juossut ja päässyt määränpähänsä, jonkun talon porttikongiin, hän pysähtyi, sillä vartijat olivat totisesti jääneet matkasta. Tyttö jäi nojaamaan valkeaan tiiliseinään ja hengitti kiivaasti. Hän huomasi talon seinäsä palopostin ja avasi sen juoden vettä reippaasti janoonsa.

Hunter ei olisi uskonut että ne lähtisivät hakemaan heitä teatterin alueen ulkopuoleltakin, mutta oli ilmeisen väärässä. Hän juoksi ensin Gianan perässä, mutta kuultuaan tämän sekavan reittisuunnitelman hän pitäytyi mieluummin omassaan. Isä oli käskenyt pysyä Charing Crossin lähellä ja olemaan lähtemättä Gianan kanssa muualle. Eikä hän muutenkaan halunnut ryntäillä sinne tänne monia eri katuja kaupunginosassa jota ei tuntenut. Kyllä nuo verikoirat kannoiltaan eksytti ilmankin kun suurkaupungissa kuitenkin oltiin. Todennäköisesti ne olivat jo nyt kadottaneet heidät näkyvistään ainakin hetkeksi kaikkien ihmisten, autojen ja muiden näköesteiden kerksellä. He olivat sentään vielä pieniä, ja hänellä ei ollut edes räikeitä vaatteita.
"Minä menen takaisin!" poika huudahti Gianan perään kääntyessään toiseen suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa tähdentää minne takaisin, mutta se lieni itsestäänselvää että hän tarkoitti puistoa jossa he olivat aamupäivällä tavanneet. Hän oli ajatuksissaankin huomannut joitain maamerkkejä matkalla elokuvateatterille ja etsi niitä. Ensimmäinen löytyi nopeasti sillä hän oli alunperin lähtenyt kävelyttämään Gianaa juuriin tähtäimenään palata takaisin alkuun. Hieman hän joutui hakemaan reittejä maamerkeilleen joten matka takaisin oli todennäköisesti pidempi ja mutkikkaampi kuin olisi ollut rauhassa muistellessa, mutta eipä mutkittelusta haittaakaan ollut. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan vartijasta eikä oikeastaan ihmetellyt lainkaan, Eiväthän he edes olleet varastaneet mitään ja niilden kuului kuitenkin olla elokuvateatterilla eikä juoksennella pitkin katuja parin melko harmittoman lapsen perässä.

Matkaa ei mutkista huolimatta kertynyt paljonkaan enempää, mutta paljolti juosten kilometri oli melkoinen matka. Päästyään lähemmäs tuttua seutua hän raahautui johonkin pizzerian näköiseen levähtämään. Hän lysähti ovea lähimmälle penkille hengästyneenä ja selasi mielenkiinnottomana päivän lehteä. Pizzerian pitäjä tuli samantien kyselemään aikoiko hän kenties tilatakin jotain, mutta hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta kuluttaa viimeisiä rahojaan pizzaan. Kotitekoiset pizzat olivat muutenkin parempia ja isä aina maksoi ne ainekset. Poika otti kuitenkin hanaveden, koska sen sai vaivaisella viidelläkymmenellä pennillä. Myyjä hieman nyrpisti nenäänsä mutta toimitti tilauksen mitään sanomatta. Maksava asiakashän tässä kuitenkin oli...
Hän veti puolet mukillisesta kerralla alas ja otti loput mukaansa virkistyttyään sen verran että jaksaisi taas tutustua uusiin ihmisiin. Se olisi siis edelleen tavoite, ja edelleen leikkipuisto tuntui parhaimmalta paikalta. Saapuessaan sen laidalle, hän vilkaisi rannekelloaan. Se oli vasta kaksikymmentä yli yksi.
Hänellä olis siis vielä monta tuntia aikaa laajentaa kaveriverkostoaan...

Giana juoksi omaa reittiään hetken matkaa harhauttaakseen, kunnes oli varma, ettei häntä jahdattu enää. Hän lähti verkkaisesti talustamaan kohti leikkikentää, jossa oli muutamaa tuntia aiemmin tavanut tupatoverinsa.
Olihan päivässä ollut täytettä, vaikkei sitä ollut kulunut vasta kuin muutama tunti.
Eräässä seinässä hän huomasi palopostin ja joi siitä janonsa pois, ennen kuin jatkoi matkaansa, loputa hän ei kuitenkaan jaksanut vain kävellä joten hän purki tarmoaan ja hölkkäsi leikkikentälle.
Alle varttitunnissa Giana oli jo löytänyt takaisin leikkikentälle ja etsikin katseellaan Hunteria.
Sillä hän oletti automattisesti tuon tarkoittaneen kyseistä leikkikenttää.

Giana siirtyi rengaskeinuun ja päätti ottaa kunnon vauhdit siinä odotellessaan, aikeena oli tietenkin se mikä ei aamupäivällä onnistunut, eli täys kieppi keinun kanssa ja aikansa vauhtia otettuaan, se onnistuikin ja ihanpa vielä seisten.
Sitten hän alkoikin hidastaa vauhtia kunnes hyppäsi keinuunsa istuma-asentoon ja antoi vauhdin itsekseen loppua.

'Voi paska...!', Hunter huudahti mielessää siinä miettiessään aikaa. Jos kello oli kaksikymmentä yli yksi, sen komedian päätökseen olisi enää neljäkymmentä minuuttia. Ja jos vaikka olisi kaksi tuntia, hänen pitäisi palata sinne ennen sitä ja hän ei todellakaan voisi palata sinne! Kannattaisi varmaan suunnata asemalle ja sepittää joku tarina siitä miksi elokuva jäi kesken ja toivoa että isä antaisi hänen hengata jonkin aikaa yksin leikkipuistossa...vaikka ei hänellä mitään jonkin aikaa asemalla hengailuakaan vastaan ollut, poliisien työssä oli paljon mielenkiintoista ja ainakin kotipuolessa isän työpaikalla oli reilua porukkaa jotka antoivat hänen joskus kokeilla tai seurata monenlaista (vaaratonta ja valvotusti tietenkin). Mutta kaikkein mieluiten hän yhäkin olisi kaupungilla ilman lapsenvahtia. No...olisi valittava paras vaihtoehto tarjolla olevista...

Kulkiessaan takaisin St. Jamesin puistoon, hän huomasi keinuissa temppuilevan tutun hahmon. Hienoa ettei toinen ollut ainakaan eksynyt.
Häntä ei keinut enää ihan kauheasti innostaneet, mutta toisaalta...kun hän katsoi Gianan melkoisen tempun, hän muisti että olihan niissä puolensa. Rengaskeinut taisivat muutenkin olla hauskemman tuntuisia kuin tavalliset lautakeinut.
”Aika siistiä,” hän totesi ja heitti tyhjän vesimukinsa roskikseen matkalla keinujen luo.
”Oletkos koskaan onnistunut tuossa lautakeinulla?”
Toisaalta häntä halutti nyt jäädä itsekin temppuilemaan keinuissa, mutta aika ei ollut hänen puolellaan. Samasta syystä hän vaihtoi puheenaihetta sillä halusi vieläl ehtiä vaihtaa edes muutaman sanan elokuvateatterin episodista.
”Se leffa vaikutti hyvältä. Minä kyllä aion jotenkin saada sen käsiini kun se julkaistaan videolle. Maksoinhan siitä sentään neljä puntaa ja ehdin nähdä vaivaiset viisi minuuttia!” hän julisti päättäväisenä, istahtaessaan rengaskeinun viereiseen lautakeinuun.

Giana oli varsin vikkelästi löytänyt samaiselle leikkikentälle, mutta Hunteria hän ei heti nähnyt, joten aamupäivän aie, oli otollisinta nyt suorittaa. Giana sai otettua kunnon vauhdit että 360 onnistui vihdoinkin, oli hän sen aiemminkin rengaskeinulla seisten tehnyt, mutta se vaati pontta ja tahtoa.
Tytön ajatukset olivatkin täysin suorituksessa, eikä hän huomannut Hunteria, ennen kuin jo antoi vauhdin itsestään hidastua, ja hän löhösi keinussaan rennosti.
"Ai, moi taas", hän sanoi hymyillen.
Giana mietti kertoisiko kuinka lautakeinun kanssa oli käynyt. "No tavallaan. Mutta isä saikin sitten käyttää ammattitaitoaan, kun tipahdin ja päälaelle tuli isommasta murikasta halkeama", tyttö sanoi punastellen.

Giana antoi vauhtinsa hidastua itsekseen ja kun poika aloitti keskustelun leffasta, tyttö naurahti sanoessaan: "Minä en edes nähnyt sitä. Mutta täytyy se ehdottomasti kyllä saada käsiin, kun siitä tuli vähän maksettua." Gianan vauhti alkoikin olla jo aika hidas, kun hän sanoi lopulta: "Kerro kun saat käsiisi. Minäkin haluan nähdä sen." Gianaa alkoi yhtäkkiä naurattaa. "Näitkö sinä sen isokokoisemmen ilmeen kun heitin sen naulan? Se oli aivan kuin pienellä orankilla." Giana kuvitteli kuvan mielessään ja nauroi. "Aivan kuin se ei olisi ennen nähnyt naulaa. Sehän katsoi vielä kattoa kohdenkin, että mistä se tippui, vaikka se selvästi lensi sivulta", Giana sanoi huvittuneella äänellä, mutta vakavoitui: "Mites se, se Nicole? Vai oliko se sen niminen?"

Hunterkaan ei voinut olla nauramatta hilpeästi Gianan kuvaillessa näkemystään toisesta vartijasta.
Mitähän olisi tapahtunut jos olisi heittänyt banaanin....Hän meinasi jo kysyäkin sitä, mutta sitten Nicolen nimi ehti puheisiin ja pojan hymykin hyytyi nopeasti.
Hän henkäisi naurun ja synkeyden taistellessa etusijasta vielä hetken.
”Joo, Nicole...Hän on todennäköisesti tasalta ihmettelemässä miksei me jo tulla salista ulos...” hän sanoi, roikkui laiskasti keinun ketjussa ja potki mietteissään pieniä kiviä keinunsa edestä.
”Siihen mennessä pitäisi kertoa isälle tekosyy miksei jaksettu koko elokuvaa ja miksen jäänyt odottamaan Nicolea niinkuin olisi pitänyt...” hän lisäsi ja äännähti tuskastuneena, tuijottaen kaukaisuuteen eteensä. Häntä alkoi väsyttää tämä lapsenvahtistressi.
Jos keksisi jotain vastaavaa kuin äskeinen, mutta varmemmin toimivaa..Katsellessaan ympäristöä hänelle tuli mieleen matka Nicolen kanssa aamupäivällä kun oltiin puhuttu mitä tehtäisiin ja mihin hän suunnitteli käyttää taskurahansa. Hän oli laittanut merkille jotain varsin kiintoisaa ja budjetilleen sopivaa.
”Mmhh...Vieläkö sinua kiinnostaisi kauhuleffa?” hän lopulta kysyi ja käänsi katseensa Gianaan. ”Minä näin aamupäivällä Charing Cross Roadilla kamalasti divareita, ja niistä on jostakin pakko löytyä joku kiva kauhupätkä. Voitaisiin ehkä mennä katsoon se kummivanhempieni luo, he asuvat tuossa muutaman kilometrin päässä eivätkä ole kotona tänään...”

”Mutta aika vaikeaa on elokuvaa kattoo, jos jotkut kakarat loikkii penkiltä toiselle. Tosin, eihän isäs tarvi sitä tietää, mikä oli elokuva ja mitkä kakarat”, Giana ajatteli, että he tavallaan voisivat totuuden kertoa, mutta voisivat jättää tarkemmat yksityiskohdasta kertomatta.
Giana oli toisaltaan kateellinen Hunterille, sillä tuo ainakin tunsi jokaisen, joka häntä vahti. Giana oli epätietoinen siitä, ketkä kaikki hänen liikkeitään vahtivat. Kun tuo kysyi kauhuleffasta, tyttö käänsi katseensa takaisin poikaan ja totesi: ”Todellakin kiinnostaa. Ois ihme jos niistä ei löydy hyvää pätkää.” Divareista luulisi todellakin löytyvän, eikä Giana ollut päässyt eroon kauhu fiiliksestä, kun se kerran oli hänen päähänsä iskostunut. Vielä enemmän Giana kauhupätkästä innostui, kun Hunter sanoi, että heillä olisi hyvä mahdollisuus vieläpä päästä sellainen rauhassa katsomaan. ”Siistiä. Eipä ainakaan kukaan ois koko ajan hätistämässä paikaltaan”, Giana sanoi ja naurahti väkisin. ”Saatin siinä kuitenkin vähä liikuntaa”, Giana yritti vielä iskeä leikiksi. ”Ja olipa niillä orangeillakin kerrankin toimintaa päivässä. Voitas käydä piristämässä niitä useamminki”, tyttö sanoi ja purskahti nauruun.

Niin, hän tosiaan harrasti yleensä puolitotuuksia jos halusi peittää totuuden sillä oli melko huono valehtelemaan rakkailleen. Paitsi täydenkuun aikaan susi tai rakkaus siihen jotenkin jännästi onnistui lieventämään tunnontuskia ja valhe kuulosti normaalia vakuuttavammalta...siis silloin jos se koski jotain suteen liittyvää.
Nyt oli kuitenkin ihan eri tilanne ja puolitotuuden oli oltava tosi uskottava...Tietenkään hän ei menisi kertomaan mikä elokuva, ja Gianan ehdotuksessa oli potentiaalia. Tosin, se ei ehkä riittäisi koko elokuvan hylkäämiseen kun siitä oli maksettu. Järjestysmiehethän oli siellä juuri sitä varten että ihmisillä säilyisi katselurauha ja turvallisuus. Mutta yhdessä yksinkertaisesti pettymyksen tuottaneen leffan kanssa se saattaisi mennä helpostikin pätevänä perusteena. No, eipä täss oltu ensi kertaa kauhuelokuvan katselua salailemassa tai lapsenvahtiongelmia ratkomassa.

Jep, se leffareissu oli tosiaan ollut tavallista liikunnallisempi kokemus, hän totesi mielessään eikä voinut olla hymyilemättä varsinkaan vartijoiden kohdalla.
”Minusta tuntuu ettei ne kauheasti arvosta sitä...” hän totesi virnistäen Gianalle, mutta se hiipui asteen verran ja hän siirsi katseensa ympäröivään kaupunkiin.
”Joo, mutta ainakaan tuossa teatterissa minä en naamaani näytä vähään aikaan,” hän hymähti yhä huvittuneena. ”Tuon jälkeen ei tarvitse olla erityisen hyvä kasvomuisti. Enkä todellakaan halua riskeerata että isä saisi ikinä tietää minun murtautuneen johonkin...” hän totesi loppua kohden jo puhtaan vakavana.
”No,” hän sanoi keveämmin, työntäen asian sivuun, ja nousi seisomaan. ”Paras laittaa menoksi, jos aiotaan mitään elokuvaa tänään katsoa. Nicole tuskin kauaa ihmettelee peräämme. Onneksi hänellä ei ole matkapuhelinta...”
Poika lähti astelemaan ripein askelin kohti puiston etuporttia.
”Enkä minäkään viitsi taas soittaa, tästä ei ehkä selvitä ihan parin minuutin suostuttelulla,” hän jatkoi ja vilkaisi rannekelloaan. Kaksikymmentäviisi yli yksi. Tästä olisi noin viidentoista minuutin matka asemalle, hyvin siis olisi aikaa, ja hyvällä tuurilla Nicole olisi myöhässä teatterilta.
”Niin että kävellään poliisiasemalle, sinne on jotain kilometri. Iskä on siellä töissä tänään, tai no, hänellä on vapaapäivä mutta hän toimii joskus yksityisenä avustajana etsiville,” poika selitti ja osoitti Charing Crossin poliisiaseman suuntaan.

"No on se nyt kumma, vaikka me annettiin niille vain hyötyliikuntaa", Giana sanoi ja hän sai äänensä niin viattoman hämmästyneeksi, samoin kuin ilmeen. "En mäkään kyllä taida tuolla käydä pitkään pitkään aikaan", tyttö totesi vakavalla naamalla.
Giana kuunteli toisen isän työstä ja nyökäten lähti Hunterin rinnalla pois päin leikkikentältä.
Astellessaan Hunterin vierellä, Giana naputti sormellaan tuon olkaa. "Kuule, sano ihan rehellisesti, ollaanko me piruja, kun annettiin niille vartijoille semmonen toimintapäivä?" Giana kysyi ja hymyili leveästi. Tytön silmät olivat naurun takia kapeat viirut. Vaikka Hunterin kanssa, ei ollut välit niin kauhean toverilliset olleetkaan koskaan, niin leffaepisodi, ainakin Gianan mielestä, sai heidän väleihinsä jonkinlaista positiivista kaveruutta. "Täytyy kyllä sanoa, että sun pointsit mun silmissä on kasvanut hurjasti tän päivän aikana", tyttö jutteli heidän astellessaan eteenpäin. "Mä, itse asiassa olin melko varma, että sä pöliset niille kaiken musta", Giana tunnusti, mutta hymyili kuitenkin leveästi ja lisäsi: "Sähän oot paljon paljon nastempi, kuin osasin kuvitella." Gianan silmissä tuikki kaverillisuus ja toveruus.


//pituudella ei pilattu//

”Ehkä vähän,” Hunter vastasi hetken mietittyään, ”sillä miten se tehtiin.”
Eväthän he olleet halunneet jäädä kiinni, ja ilman heidänlaisiaan tai vastaavia niiden työ oli taatusti tylsää...mutta he olivat varmaan menneet tavallista häirikköä pidemälle. Hän puhui rennosti ja hymyili aidosti, mutta ei jaksantut suorastaan nauraa sillä viimeiset hetket siinä kuulustelussa olivat imeneet tempusta hauskuutta. Yhä hän piti sitä kokeilemisen ja kokemisen arvoisena, niin kauan kunhan siitä ei tämän pidemmälle seurauksia syntyisi.

Hän hieman ihmetteli mistä Giana oli vetänyt johtopäätöksiä että hän kertoisi tästä kaiken, eihän tämä edes tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta kuitenkin sen verran ettei hänellä – ilmeisestä syystä – ollut edes mikään kielikellon maine koululla. No, ei kai hänen tarvinnutkaan käsittää naissukupuolen ihmeellistä ajatuksenjuoksua ja pääasia oli että nyt oli kaikki kohdallaan. Gianalla ei ollut hänen silmissään pisteitä ollutkaan ennen tätä päivää joten ne olivat lähinnä tulleet, menneet miinuksen puolelle ja taas plussan puolelle.
”Kiitti,” hän totesi vilpittömästi toisen vuodattaessa kehuja, ainahan niitä oli mukavaa saada, vaikka hänelle tulikin vähän hassu olo kun kehuja oli tyttö joka ei ollut hänen siskonsa. ”Olet sinäkin aikamoinen. ...Tytöksi,” hän lisäsi hyväntahtoiseen sävyyn ja pienen hymyn kera vilkaisten tähän. Sanavalinnat olivat ympäripyöreitä, koska hän ei ollut vielä ihan varma miksi oikeastaan piti Gianan seurasta näinkin paljon. No, yli puolet matkasta saisi kulkea leppoisasti vain parin pienen tien ylityksen kera eikä toisessa ollut edes liikennevaloja. Charing Crossin liikenneympyrälle asti voisi siis aivan rauhassa keskittyä jutustelemaan.
Hän alkoi tosissaan pohtia miten poikamainen Giana tavallaan oli ja siitä millainen tämän kaveripiiri yleensä sitten oli. Ei kai kovin moni poika tyttöjä puuhiinsa ottanut kovin helposti? Mutta hän ei osannut kuvitella Gianaa normaalien tyttöjen leikeissä. Tämä vaikutti kuitenkin varsin seuralliselta luonteelta, joten hän päätti kysyä.
”Kävitkö sinä alakoulua ennen Tylypahkaa, vai olitko kotiopetuksessa?”

Gianan hymy leveni Hunterin sanoista, että hän oli aikamoinen tyttölapseksi.
Kun tuo esitti koulusta kysymyksen. "Kävin minä yhtä alakoulua ja tein opettajat siellä hulluksi, kun en leikkinyt muiden tyttöjen kanssa nukeilla vaan eksyin aina ongelmiin kiipeilemällä tikkailla ja puissa", Giana kertoi, että oli siis ollut varsin vilkas lapsi ja lisäsi: "Kyllä mä likkojenkin kanssa leikin ja pelataan korttia ja paljon muutakin, mutta jostain syystä nuket ei oo koskaan iskenyt. Yks nukke, jonka oon saanut Clarisselta, on semmonen joka on vieläkin tallessa. Clarisse on niinku me."
Giana mainitsi myös sen, että Clarisse oli taikavoimainen. Nukke olikin sellainen, että isä ei ollut saanut lapsenvahtia täydenkuun yölle ja Clarisse oli sairas, mutta tuli silloin kuitenkin Gianan luokse, sillä tyttö tarvitsi ihmistä vielä silloin kovastikin, enemmän kuin sutta. Clarisse oli niin väsynyt, ettei tapansa mukaan ollut jaksanut leikkiä Gianan kanssa, niinpä hän oli tehnyt tuolle oman nuken ja sauvansa avulla liikutteli nukkea ja sen raajoja, niin että Giana tykästyi tuohon nukkeen erikoisen paljon.
"Kävitkö sä alakoulua?" Giana kysyi vuorostaan. Hunterin seura ei koulussa oikein iskenyt sillä tavalla, mutta nyt yhden päivän aikana hän oli huomannut, että tuo oli tosi nasta heppu ja ajatusmaailmakin tuntui olevan aika samanlainen. Eihän sellaisen seurasta voinut olla pitämättä.

Hunteria hymyilytti kun hän mietti Gianan alakoulun opettajaa juoksemassa tämän perässä ja päivittelemässä miksei tämä voinut olla niinkuin muut tytöt...Oli vastaavaa nähty heidänkin koulussaan, joillakin aikuisilla oli typerä asenne että tyttöjen piti olla tyttömäisiä ja poikien poikamaisia. Jos esimerkiksi joku tyttö lintsasi sisällä välitunnin kun ulkona oli mielestään liian kylmä, niin se oli joisenkin mielestä olevinaan uskomatonta, mutta pojilta suorastaan odotettiin sellaista. Joskus oli vaikeaa uskoa että ne olivat olleet täällä montakymmentä vuotta kauemmin. Ainakaan niistä ei ikinä tulisi Korpinkynsiä Tylypahkassa jos vaikka olisivatkin taikavoimaisia.

Hän suorastaan naurahti hiljaa puheille nukeista, hän ei tosiaankaan ihan heti yhdistäisi Gianaa nukkeleikkeihin, ja mielikuva tästä leikkimässä kotia nukkejen kera oli kutkuttavan huvittava.
Hän oli joskus ”leikkinyt” nukeilla – nimittäin joskus pikkusiskolle suuttuessaan tehnyt niille jotain ikävää, tai muuten vaan keksinyt niille käyttöä jossakin käytännön pilassa...Mikä yleensä johti samaan lopputulokseen; ärsyyntynyt tai suuttunut Freya ja huonolla tuurilla kantelu vanhemmille. Onneksi Freyakaan ei ollut enää kovin nukkeihin päin, ellei barbeja laskettu.
”Jep, nuket eivät mahdu mielikuvaani sinusta,” hän totesi ja pohti tarkentaisiko miltä niitä sisältävä pakotettu mielikuva vaikutti, mutta päätti sitten vain vastata esitettyyn vastakysymykseen.

”Joo, mutta vasta 7-vuotiaasta asti,” hän vastasi, ”äiti ja isä olivat sitä mieltä että 5-vuotias on liian nuori aloittaan kouluympäristön paineissa, mutta enemmän kai siksi etten muka ollut...miten ne sanoo...'koulukypsä' vielä silloin. Kun laittoi ne kuitenkin siskoni kouluun heti 5-vuotiaana...”
Mutta Freya olikin aina ollut helppo ja ikäistään kypsempi. Ei hänellä kuitenkaan mitään kotiopetusta vastaan ollut, isän kanssa oli ollut mahtavaa viettää aikaa siinäkin suhteessa, vaikka oli hän silti ilolla lähtenyt valtion kouluunkin kun aika vihdoin tuli.
”Iskä kotiopetti minua siihen asti, tai kummivanhempani jos isä ei joskus ehtinyt. Äiti ytitti vain jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut, hän ei oikein pitänyt siitä että joutui jatkuvasti juoksemaan perässäni, tai että harrastin mieluummin kyselemättä piiloleikkiä, käytännön piloja tai väärinkäytin koulutarvikkeitani.” hän kertoi, hymyillen itsekseen kultaisille varhaisvuosilleen.
Isän kanssa nuo ongelmat olivat olleet paljon vähäisemmät varsinkin opiskeluun tarkoitettujen tuntien aikana sillä kuten hän ja Freya, isä ja äitikin olivat lähes vastakohdat persoonina, ja kyvyiltään, ainakin mitä perhe-elämään tuli. Äiti osasi olla lähinnä kaveri, kun taas isä sai heidät kuriin varsin tehokkaasti, onnistui usein keksimään uusia jännittäviä keinoja pitää hänen mielenkiintonsa opeteltavissa asioissa ja oli muutenkin tosi lämmin ja turvallisen tuntuinen.
Hänestä oli aina tuntunut oudolta kun ihmiset julistivat mahtipontisesti miten ratkaiseva ja tärkeä äidin ja lapsen suhde on ja miten äidinrakkaus on maailman suurinta. Hän voisi omasta kokemuksestaan kirjoittaa vaikka kirjan siitä miten se ei ollut totta. Hän oli aina tuntenut että isä rakasti heitä paljon enemmän kuin äiti, eikä hän kokenut puutetta mistään. Hän ei kertakaikkiaan käsittänyt mitä äiti voisi antaa mitä hänen isänsä ei ollut aina antanut. No niin, joku naisenmalli...mutta mitä hän muka sellaisella tekisi? Ei hän ollut ajatellut koskaan aikovansa naista esittää ja olihan hänen elämässään naisia. Mitä lie aikuisten päässä liikkui.

Giana kuunteli kuinka Hunterin isä oli opettanut poikaa kotona ja tuon pikkusisko oli kuitenkin kouluun laitettu 5-vuotiaana.
"Minut oli vähän pakko laittaa kouluun. Kun isä töidensä takia voinut minua opettaa, kun työajat nyt on mitä on parantajilla", hän aloitti ja kysyi varovasti kuitenkin: "Entä sun äitis. Millanen se on?" Gianan mieltä pohditutti millainen hahmo äiti yleensä on perheessä. "Mulla ei oo mitään mielikuvaa millanen äidin pitäs olla", Giana sanoi ja vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan kuulisi ja vaikka ketään ei näkynyt, hän madalsi ääntään kun hän sanoi: "Isä haki mut pois sen jälkeen kun noituus oli ilmennyt. Sytytin sen naisen rintsikat kuulemma polttaviin liekkeihin. Isästä tuli yksinhuoltaja. Kaikissa virallisissa papereissa, äidin tietojen kohdalla on käytetty hämäytysloitsua, ettei kukaan ota siihen vahingossakaan yhteyttä, kun sillä ja koko sen lähipiirillä on poistettu minut muistista."
Niin tyttö oli kertonut, sen mitä oli joskus isältään kuullut. Vaikka olisi luullut, että tyttö surisi tuota asiaa, hän puhui samaisella äänensävyllä, kuin olisi ylistänyt suklaasammakoiden kermaisensuklaista makua.

//Pikkasen mua alko naurattaa paljon, ku luin ton pätkän, missä Hunter ei tarvinnut naisenkuvaa, kun ei aikonu naiseksi : D //

// //

Niin, samahan se heilläkin oli lopulta ollut. Heidät oli molemmat pakko laittaa kouluun, kun äiti otti ja lähti ja isän oli siis palattava töihin eikä tämä halunnut jättää heitä vieraan käsiin kotioloihin yhtään pidemmäksi aikaa päivästä kuin oli välttämätöntä, toisin sanoen ei edes harkinnut palkata kotiopettajaa vaan mieluummin lähetti heidät julkiselle paikalle vieraiden käsiin. Lapsenvahtienkin kanssa tällä oli pitkään ollut luottamusongelmia. Liekö päässyt niistä vieläkään täysin yli.

Hunter hämmentyi suuresti ettei toinen muka yhtään tiennyt millainen äiti oli. Eikö tämän kavereillakaan ollut äitejä joita tämä olisi voinut tarkkailla ja päätellä millainen tyypillinen äiti oli? Hämmennyksensä keskellä hän kuunteli Gianan surullisen tarinan, ja vaikka saattoi siinä ole pientä huumoriakin, oli se hänestä silti lähinnä surullinen. Poika jopa epäili mahtoiko Giana vitsailla ihan täysin, varsinkin kun tämä ei kuulostanut pätkääkään surulliselta. Pikemminkin päinvastoin. Ei hänkään parempaa äitihahmoa kaivannut ja hän tiesi tasan tarkkaan miten isä riitti täydellisen hyvin, mutta hän ei silti osannut kuvitella mitään hirveämpää kuin tulla unohdetuksi, sellaisen ihmisen unohtamaksi johon pitäisi olla oikeus. Paitsi tietysti tulla sellaisen ihmisen unohtamaksi, jota rakasti ja joka oli rakastanut takaisin. Hän varmaan kuolisi jos isä jostain syystä menettäisi kaikki muistonsa hänestä. Hän ei pitänyt ädistään äitinä, ja tunnepohjaisesti piti tätä vain kaverina, heidän suhteessaan oli aina ollut isoja ongelmia, mutta hän oli silti onnellinen siitä että tämä oli hänen elämässään. Että hän tunsi kummankin puolen juuristaan ja saattoi halutessaan jutella kummallekin kyseisistä asioista.
”Oletko tosissasi?” poika kysyi epäuskoisena ja selvästi pikkuisen järkyttyneenä, katsoen Gianaan mutta siirsi sitten ankarasti pohtivan katseensa eteensä. Hetken hänestä tuntui ettei hän ehkä hymyilisi enää koko loppupäivänä, jos Giana oli tosissaan ja hän alkaisi pohtia tätä juttua oikein huolella. Tämän isän tai molempien vanhempien ratkaisu kuulosti sen verran hurjalta.
”Älä käsitä väärin, en minä tarkoita mitään pahaa,” hän lisäsi nopeasti perään ja katsahti Gianaan vilpittömin ilmein. ”En vain käsitä miten-” hän alotti muttei osannutkaan muotoilla ajatuksiaan selkeästi.
Ehkä tämän äiti oli pahemman luokan jästi joka oli pakko unhoituttaa. Koska olihan jästin ja velhon tai noidan yhteinen elämä ennenkin toiminut. Esimerkiksi hänen kummivanhempansa, Daniel oli velho mutta Louise oli jästi ja heillä oli nyt yhteinen vauva ja hänen tietääkseen nämä olivat täysin onnellisesti yhdessä.
Gianan outouspistesaldo kohosi juuri monta astetta, lähinnä sen ylistävän äänensävyn takia jolla tämä oli tarinaansa kertonut. Ei se kuitenkaan tytön pisteitä hänen silmissään laskenut millään tavalla. Hämmensi vain.
Seurannut selitys tosissaan olosta kuitenkin valaisi asiaa aika lailla, joskin siltikään hän ei käsittänyt sitä äänensävyä. Hän päätti siis antaa asian olla. Ehkä hän jonain päivänä vielä kysyisi lisää.
”Jos oikeasti haluat kuulla millainen äidin pitäisi olla, minä en osaa vastata,” hän siirtyi alussa esitetyn kysymyksen pariin. Olihan hän kavereidensa äitejä vertaillut omaansa vuosien varrella, mutta ei se paljon auttanut kunnon mielipiteen muodostamiseen kun ei oikein osannut ottaa äidillisyyttä vastaankaan jos jonkun kaverin äiti jotain yritti. Eikä hän ollut varma pyysikö Giana henkilökohtaista mielipidettä vai jotain yleispätevää selitystä, koska osalta tämä oli kysynyt nimenomaan hänen äidistään ja toisaalta taas yleistänyt.
”Minä olen aina ajatellut äitini kaverina, ja en edes kovin läheisenä kaverina,” hän tarkensi tunkiessaan kätensä farkkujensa taskuihin. Hän puhui pääosin viileän välinpitämättömään sävyyn, joskin seassa kävi aavistus epämukavuuden vivahdetta. Tämä oli ongelma hänen elämässään jonka hän tiedosti silloin tällöin, mutta myös sen ettei ymmärtänyt sitä täysin. Eikä hän aikonut muutenkaan avautua ongelmistaan, varsinkaan tytölle. Eikä aikonut mennä liiemmin yksityiskohtiin äiti-historiassaan, mutta hän kuitenkin halusi vilpittömästi vastata kysymykseen.
”Kutsun häntä äidiksi vain koska hän ja isä vaativat sitä.” hän lisäsi, ja tavoitteli tietoisesti mahdollsiimman ystävällistä sävyä sillä ei halunnut antaa kuvaa etteikö hän mielellään puhuisi perheestään ja kodistaan. Äiti nyt vain sattui oleman aihe jonka kanssa hänellä oli ongelmia.
Kai vanhemmat kuvittelivat sillä olevan jotain merkitystä että hän kutsui äitiään äidiksi joka tapauksessa. Ja ehkä sillä olikin. Ei hän tiennyt eikä niin välittänytkään. 'Äiti' oli muodostunut hänelle kuitenkin kuin tämän etunimeksi.
Hän päätti että se riitti vastaukseksi, kertomaan että tavallaan hänelläkään ei ollut äitiä.
”Onko sinulla sisaruksia?” hän vaihtoi aihetta meielekkäämpään ja olemuksestaan suli pois kaikenlainen viileys ja välinpitämättömyys, hymyilikin hän taas. Hän ei osannut kuvitella elämää ilman sisarusta, oikeastaan hänellä ei olisi mitään pikkuveljeä vastaan.

”Ihan tosissani. Isä sanoi, ettei äiti tahtonut minua elämäänsä sotkemaan ollenkaan. Isä oli kuulemma tarkkaillut äitiä ja minua, sillä he eivät koskaan edes asuneet yhdessä. Äiti vietti aikaa enemmän baareissa kuin minun kanssani ja olin usein isovanhempieni kanssa, vaikka hekin pitivät minua vain taakkana. Kun sitten ilmeni, mikä minä olen. Äiti vältteli seuraani vielä enemmän. Edes hänen seurustelukumppaninsa eivät olleet tietoisia minusta. Niin paljon hän häpesi minua, jo, ennen kuin selvisi, se että olen ’friikki’, niin kuin äiti ja isovanhemmat ilmaisivat asian”, tytön sanoi ja hänen äänessään saattoi kuulla katkeran sävyn. Vaikka hän ei osannut kaivata elämäänsä äitiä, tuntui silti pahalta olla niinkin ei toivottu. ”Eikä isä sitten tahtonut, että he muistaisivat minua, edes friikkinä”, hän sanoi hiljaa. Hänen katseessaan oli ehkä kätkettyä vihaa, mutta hän päätti siirtää asian sivuun. ”Ehkä en halua tietää äideistä. Voisin pettyä aika pahasti”, Giana mutisi hiljaa. ”Sinä kai olit vähän arvokkaampi äidillesi, kuin minä”, hän mutisi niin hiljaa, että vain tarkkakuuloinen sen pystyi kuulemaan, mutta lisäsi jo varsin iloisella äänellä: ”Iskä kuitenkin välittää musta ja rakastaa mua eniten. En minä mitään äitiä kaipaa sotkemaan sitä kuviota.”

Toisin kuin olisi voinut luulla, Giana ei koskaan viipynyt kavereidensa äitien kanssa kauaa samassa huoneessa, vaan oli se kantava voima, joka ehdotti jotain tekemistä, vain siksi, ettei tarvinnut olla äitien kanssa tekemisissä. Hän jotenkin ehkä kuvitteli alitajuisasti, näkevänsä vain välinpitämättömän naisihmisen kohtelevan kavereitaan kylmästi. Aina kun äiti oli kutsunut mehulle ja kekseille tai vastaavaan, tyttö oli todennut, että hänen täytyy lähteä kotiin. Hän hetken aikaa oli uppoutunut niihin asioihin, joita hän eniten ehkä pelkäsi.
Onneksi Hunter siirsi ajatuksensa mukavampaan aiheeseen. ”Ei ole. Ei edes puolikkaita”, tyttö vastasi ja lisäsi: ”Vaikka olis kai semmonenki ihan kiva kaveri toisinaan, jos iskä on loma-aikana työvuoroissa.” ”Onko sulla muita kuin se pikkusisko?" Giana kysyi vuorostaan ja lisäsi: "Tuleeko se Tylypahkaan?" Giana yritti vähän pohjustaa sitä, että oliko sisko taikavoimainen. Häntä ei todellakaan surkkius haitannut, ei yhtään, muuten vain tuo pieni seikka kiinnosti, olihan kyseessä kuitenkin Hunter.

Hunter kuuli Gianan mutinan vallan mainiosti ympärivuotisen suden kuulonsa ansiosta, muttei tosiaan halunnut jatkaa aiheesta. Totta se taisi olla että hänen äitinsä piti häntä enemmän arvossa kuin Gianan äiti tytärtään, mutta ei se heitä liiemmin auttanut. Hänestä tuntui että hänen äitinsä syihin pitää etäisyyttä häneen oli jotain tosi outoa, mutta hän oli täysin johtolangaton. Hän ei tosin ollut kovin aktiivisesti etsinyt sitä, hän mieluummin uskoi näiden väitteet ettei sillä ollut tekemistä hänen kanssaan vaan vain suden.

”Ei ole muita, mutta haluaisin ehkä pikkuveljen,” hän vastasi ja mietti miten usein kadehti kavereitaan joilla sellainen oli. Hän raaksti kyllä Freyaa syvästi, mutta olisi siinä vaan sitä jotain jos olisi saman sukupuolen sisarus, joku jonka kanssa jakaa veljeyttä.
”Ei tiedetä vielä. Hän ei ole näyttänyt yhtään taikomisen merkkejä ja täytti juuri yhdeksän viime kesänä. Joten on vielä pari vuotta aikaa.”
Hän mietti asiaa hetken ja muisti kaikki ne kerrat kun oli kiusannut tätä siitä että tämä oli todennäköisesti surkki. Tosin lähinnä siksi että tämä oli syyttänyt häntä siitä että heidän äitinsä hylkäsi heidät. Nykyään kaikki tuo oli toisin.
”Minusta olisi ihan kivaa päästä esittelemään hänelle Tylypahka...Ehtisinkin juuri ja juuri. Hän aloittaisi sen sinä vuonna kun minun on tarkoitus olla viimeistä.” hän puheli osittain itsekseen.
”Oletko sinä siellä kaikki seitsemän vuotta?”

”Mikset ole täyttä seitsemää vuotta Tylypahkassa?” Giana kysyi aidosti kiinnostuneena ja lisäsi hetken pohdinnan jälkeen: ”Niin, kai minä siellä täyden ajan olen, jos ei mitään yllättävää satu.” Eräs ohi ajava auto sai jonkun pienen irtokiven lentämään tytön käteen ja tietenkin juuri siihen kohtaan, missä oli vielä pieni tulehtunut alue, sudenpuremasta ja tietenkin Giana hieraisi sitä automaattisesti. ”Tietenkin kadun ainoa pikkukivi lentää kipeimpään kohtaan, jollain merkillisellä tavalla”, tyttö mutisi kiukkuisena. Oli ihme miten kivi juuri häneen osui, kun Hunter oli kuitenkin hänen ja autotien välissä. Vasemman peukalon ja etusormen välissä oli havaittavissa tulehtunut naarmu.
Tyttö kuitenkin jäi pohtimaan, sitä että Hunter lopettaisi Tylypahkassa niinkin pian. ”Sehän on melkein huomenna”, hän sanoi vakavalla naamalla ja ajatteli väkisin, että Tylypahkassa tulisi varmaan aika tyhjää, kun Hunter oli poissa. ”Siellä tulee varmaan tyhjää ja tylsää, kun et ole virittämässä ansoja”, Giana sanoi ja naurahti väkisin. Liikenneympyrä oli jo tytön näkökentässä ja hän asteli varsin leppoisasti pojan vierellä.

”Harrastatko sä muuten jotain muutakin ku kepposia ja kauhua?” tyttö kysyi uteliaana, olisi kiva vähän tarkemmin tietää henkilöstä, jonka kanssa tuntui synkkaavan jokseenkin, jopa ihan hyvin. ”Mä pyöräilen aika paljon ja tykkään tosi paljon huispauksesta”, hän kertoi innoissaan. ”Aion yrittää ens lukuvuotena lyöjäksi”, tyttö kertoi aikeestaan. ”Oikeastaan oon vähän kahdenvaiheilla. En tiedä haluanko ruveta ammattihuispaajaksi vai erikoistusinko liemiin”, tyttö sanoi tavallista hiljempaa, sillä jalankulkijoita alkoi parveilla enemmän.
”Mikä on huiskaaja?” kysyi yhtäkkiä joku mies hänen selkänsä takaa. Tyttö nosti katseensa tuohon kenties kuuskymppiseen mieheen. ”Huiskaaja? Älä väitä ettet tiedä. Sehän on nykynuorten slangisana jalkapallolle”, tyttö sanoi vakavalla naamalla, vaikka sana huiskaaja kutittikin tytön nauruhermoja ja kunnolla kutittikin. ”Niin no onhan se peli aina ollut varsinaista huiskausta”, mies vastasi pohtivalla äänellä ja jatkoi matkaansa. Gianalla oli kova työ, jottei olisi purskahtanut nauruun miehen kuuloetäisyydellä.

// ”Kadun ainoa pikkukivi”... =DD Erityisen hupaisa kärjistys kun miettii minkä kokoinen ja pituinen se katu on... =D (Ne kävelee The Mallia.) //


”Kiitti,” poika totesi iloisena, oli mukavaa jos joku piti häntä merkittävänä Tylypahkan elämässä, joskin tottahan Giana varmaan kärjisti. ”Mutta jäähän sinne Weasleyn kaksoset,” hän lisäsi, tosin Korpinkynnen tupaan kaksoset eivät ainakaan suoraan päässeet vaikuttamaan. Mutta tuskin he kolme koulun tulevaisuuden viimeiset pilailun harrastajat olisivat.
”Joo...enää kaksi vuotta...Se tuntuu aika vähältä...” hän sitten totesi ajan lyhyyttä pohtien, muttei ihan heti tiennyt miten vastata varsinaiseen kysymykseen, ilman että kuulosti hämärältä. Isä halusi hänet kotiin viimeistään kolmannen vuoden jälkeen muunmuassa koska katsoi parhaaksi että hän kasvaisi teini-iän normaalissa kotielämässä, suden takia. Se oli jostain syystä ensimmäinen syy joka Hunterille palasi mieleen, mutta olihan siinä muitakin...sellaisia jotka voisi hyvin mainita. Sellaisia jotka todennäköisesti olivat muutenkin olennaisempia.
”Iskä sanoi ettei halua jättää kasvatustani pääosin vieraiden käsiin niin pitkäksi aikaa,” hän sanoi ja kuulosti siltä kuin ei tietäisi mitä mieltä olla siitä. Olihan seitsemän vuotta – osa lapsuudesta ja suurin osa teini-iästä – melkein puolet ihmisen alaikäisyydestä ja kuulema tosi merkittävää aikaa vieläpä, mutta toisaalta, oliko se nyt niin vakavaa kun koulu kuitenkin piti yhteyttä koteihin tarvittaessa? Tässäkin tosin varmaan vaikutti hänen susimaisen erikoinen elämäntilanteensa, ainakin vähän.
”Eikä me haluta olla erossa yhdeksää kuukautta vuodessa niin montaa vuotta,” hän lisäsi, ”kolmessakin tulisi olemaan tottumista ja kestämistä...”
Se oli syy josta hän oli syvästi samaa mieltä ja miksei häntä yhtään haitannut että saisi vain kolme vuotta, jos sitäkään. Tämä lopputalvi ja alkukevät oli ollut hieman ensimmäistä syksyä helpompaa, kun alkoi jo vähän tottua siihen ettei saanut nähdä, kuulla, koskea ja puhua perheenjäsenilleen vaan joutui aina vaan lukemaan ja raapustamaan pöllöpostia. Mutta hän ei ihan uskonut että koskaan tottuisi siihen täysin, vaikka nauttikin suuresti Tylypahkan ilmapiiristä ja touhuista eikä toki läheskään joka päivä koti-ikävää potenut. Mutta hänestä oli epäreilua että vasta kolmannen vuosikurssin oppilaat pääsivät Tylyahoon neljästi vuodessa. Se olisi ollut loisto tilaisuus tavata perhettä...
No, hänhän pääsi Tylyahoon periaatteessa milloin vain huvitti, Weasleyn kaksosten tietämättään paljastaman salakäytävän ansiosta, mutta eihän hän sitä voinut paljastaa.

Hetken päästä Giana johdatti hänen ajatuksensa perheasioista harrastuksiin, joita hänellä tosiaan riitti kauhun ja kepposten ulkopuolellekin. Hän kuitenkin kuunteli ensin Gianan kertoman ja jäi mielenkiinnolla seuraamaan tämän ja jästin sanailua. Yksi hyvä puoli kansainvälisessä salaisuuslaissa oli – nämä hupaisat ja monenlaista jäynän mahdollisuutta tarjoavat satunnaiset tilanteet. Hänkin jatkoi matkaa pakotetun hiljaisena koska joutui pidättelemään nauruaan. Vai että jalkapallo huiskausta...mitä ihmettä sen äijän päässä oikein liikkui sillä hetkellä?
”Ja myöhemmin hän nolaa itsensä yrittämällä olla nuorekas jalkapallon tuntija...” poika naureskeli hilpeänä, Gianaan vilkaisten.
Hetken hän mietti mistä aloittaisi harrastusaiheen.
”En minäkään huispauksesta kovin syvällisesti ole perillä, pidän enemmän jästien urheilulajeista,” hän aloitti. ”En tosin harrasta mitään lajia missään joukkuessa. Muuten vaan juoksen, kiipeilen, tai pelaan jalkapalloa tai pesäpalloa kavereiden kesken...ja kesällä tykkään myös uida. Ja elokuvat tietty...ja lukeminen myös, luen lähinnä kauhua, dekkareita ja fantasiaa.”
”Niin, ja laulan myös. Yleensä perheen tai ystävien järjestämissä juhlissa ja tapahtumissa, niinku muutama vuosi sitten kummivanhempieni häissä...Mutta saatan tarttua muihinkin tilaisuuksiin, ja myös kotona muuten vaan. Ja liityin Tylypahkan kuoroon viime syksynä. Rakastan esiintymistä, tosin en minä siitä mitään ammattia halua.”

Hän oli vain jo pienestä pitäen rakastanut esittää suosikkilaulujaan ja todennut että laulamalla itsensä ilmaisussa oli jotain taikaa, sellaista tavallista suurempaa.
Hän oli kerran mielenkiinnosta kokeillut myös katulaulajan arkea, mutta yritys oli mennyt positiivisesti pieleen. Todella moni ohikulkija oli heittänyt lakkiin jotain ja pian siihen oli alkanut kasaantua myös isoja seteleitä...Alle tunnissa hänelle oli kertynyt 200 puntaa! Ihan ilman musiikkia säestyksenä ja monien taukojen kanssa. Hänen kuulemansa mukaan niin ei yleensä käynyt katulaulajille ja siksi sanottiinkin että sitä oli paras harrastaa ensisijaisesti esiintymisen ilosta eikä rahan perässä. No, esiintymisen ja uuden värikkään yleisön ilostahan hänkin oli sitä kokeillut...mutta sattuneesta syystä vaikka hänen vanhempansa olivatkin kovin ylpeitä tuosta kaikesta, hänen ei sallittu harrastaa sitä milloin vain. Hänen oli kuulema opittava laulunsa arvoa paremmin punnan ja rankemman työnteon arvo. Ei tuo kontrolli häntä liiemmin harmittanut, hän kun tiesi ettei hänen kuitenkaan sallittaisi käyttää suuria summia miten vain huvittaisi ja hän sai muutoin esiintyä kyllikseen.


// Vierailijoille: youtube.com/watch?v=_i_HXSidTYU
Tuo videopätkässä esitetty laulu EI ole Hunterin suosikkeja. Se lauloi tuon kummivanhempiensa häissä koska ne pyysi. Videoon yhdistin pätkän kahdesta eri esityksestä. Olkoot vaikka itse häistä + joku harjoituskerta. =) //

//Joo tahallaan tein pilkkukärjistyksen ;D//

Giana kuunteli kun poika kertoi lyhyestä oppiajastaan, hänessä joku jäi miettimään, jotain tuossa selityksessä, mutta hän pyyhkäisi sen mielestä kuitenkin. Eihän edes itsekään tiennyt mikä siinä mietitytti hetken. Koulusta olikin sitten jo varsin helppo hypätä harrastuksiin, joista tyttö kuuntelikin mieluummin. Giana kertoi omasta suosikkiharrastuksestaan ja sai hivenen kuuron papan kuulijaksi, tuo otti todesta sen, että huiskaus, olisi jalkapalloa. Kun Hunter toi esiin mielikuvan hetkestä, jossa mies nuorekkaana kehuu huiskaustiedoillaan. ”Mieti vaan vielä sitä, ku se epäilee sen jälkeen joko kuuloaan tai järkeään”, tyttö sai naurun seasta sanottua.
Hunter alkoi kertoa omista harrastuksistaan, vauhdikkaita niin kuin hänen, tyttö lisäsi yhteen väliin: ”Ai pesistäkin, mäki joskus pelannu sitä, melkein ku lyöjänä, mutta no tiedät kumpi on haastavampaa.” Giana kuitenkin jatkoi kuuntelemista. Ehkä hän vähän hämmästeli sitä, että Hunter tykkäsi lukea kirjoja, se ei jotenkin napannut mielikuvaa siitä, kenen kanssa hän kuvitteli, mutta kun selvisi kirjojen laji, ei tyttö enää ihmetellyt sitä. Laulaminen ei ollut Gianan juttuja. ”Mun ei kannata edes yrittää mitään laulamisesta, mulla ei oo nuottikorvaa. Kyllä mä musiikkia tykkään kuunnella, mut ei musta oo soittamaan tai laulamaan”, Giana totesi huvittuneena.

Tytön kättä hieman pisteli, sillä se kivenmurikka oli onnistunut juuri kipeimpään kohtaan osumaan ja tyttö hieman kyhnyttikin kättään ja laastarin alta paljastui hieman haavaa. Hän yritti laittaa laastaria takaisin, mutta se oli turha toive, niinpä tyttö suosiolla nappasi laastarin irti ja pudotti lähimpään roskapönttöön. Hän koitti hihallaan hieman peittää tuota tulehtunutta haavaa. ”Vai harrastat sä huiskausta”, Giana mutisi ja purskahti nauruun, tuo papparainen huvitti vain vieläkin hänen ajatuksissaan.

//ei järin pitkä...//

”Mitä musiikkia sinä kuuntelet?” Hunter johtui kysymään erityisen uteliaana nähden kysymyksen tavallisuuteen. Ties mitä Korpinkynsi poikatytön musiikkimaku sisältäisi.
Hän jourui nyt keskittymään enemmän myös ympäristön tarkkailuun sillä he alittivat porttikongit, päätyen ruuhkaiseen liikenneympyrään. Olisi ärsyttävästi kaksi tienylitystä liikennevaloineen ja Strandille päästyä ruuhka jatkuisi varmaan koko matkan, myös jalkakäytävän puolella. Miksei tuo pirunpunainen valo voinut jo muuttua vihreäksi jalankulkijoille? Houkutus kävellä punaista päin seuraavassa ylityksessä oli suuri, eihän autot tässä voineet kamalaa vauhtia kuitenkaan ajaa... Ei tässä muuten mitään, mutta hänen mielensä perukoilla kummitteli se mahdollisuus että he tömräisivät Nicoleen ennen kuin saisivat sovittua isän kanssa muusta...Toisaalta, ehkei tämä edes huomioisi heitä kun oletti heidän olevan elokuvissa. Tosin, jos halusi pitää matalaa profiilia, ei ehkä kannattaisi alkaa ryntäillä punaisia päin. Hän osaisi rentoutua täysin kuitenkin vasta sitten kun he pääsisivät suuntaamaan divareita kohti...jos pääsisivät.

Giana pohti minkälaista musiikkia hän kuunteli ja vastasi hetken päästä: "Soul, Rap, Reggae. Pearl Jam, Kent, Nirvana, Michael Jackson. Onhan niitä vaikka millä mitalla. Nukahtaisit jos luettelisin ne kaikki." Giana hymyili leveästi. "Jos joskus kuulen sun laulavan jossain juhlassa, ni ehkä saat uuden fanin", Giana totesi ja iski pikaisesti silmää. Hänen huomionsa kiinnittyi nyt kuitenkin liikenneympyrään, joka oli kaikkea muuta kuin selkeästi suunniteltu. Tai niin ainakin tyttö kuvitteli. Yksin ollessaan tyttö olisi varmaan juossut punaisia päin, mutta nyt Hunterin kanssa voisi helposti nousta kaaos, jos he alkaisivat rikkoa valojen antamaa ohjeistusta ja oli liikkeellä selvästi "huiskaaja"-papan lisäksi paljon muitakin aikuisia, joten ei olisi ollut kovin fiksu veto lähteä sompailemaan punaisia päin. Mistäpä sitäkään tiesi, jos joku autoilija yhtäkkiä tulisi jostain satasta ja törmäisi. Siinä ei henki jäisi ruumiseen varmaan pihisemään. "Jos kuolisin sen takia, että juoksisin punaisia päin, jäisin auton alle ja kuolisin. Minä jäisin kummittelemaan sinne liikennevaloisiin ja varoittaisin varmaan lapsia, ettei passaa juosta punaisia päin, koska se on vaarallista", tyttö mutisi kummallisen ajatuksen ilmoille.
Aikansa odotettuaan yhdet valot päästiin jo läpi ja väentungos tuntui vain kasvavan.

”Ehkä...”, Hunter hymähti miettien miten hänen äänensä mahtaisi soveltua kyseiseen musiikkilajiin. Voisi joskus huvikseen kokeillakin.
”Mitä muuta tekisit, jos jäisit tänne aaveeksi? Ei kai kukaan jaksaisi ikuisuutta yksissä liikennevaloissa jumittaa...” hän tarttui, ehkä outoon mutta yhtä kaikki mielenkiintoiseen aiheeseen askeltaessaan ripeästi ympyrän välin toiselle ylitykselle ja ehti vain puoleen väliin suojatietä kun valot pamahtivat jälleen punaisiksi. Onneksi ylitys ei ollut leveä joten parilla juoksuaskeleella hän oli jo turvallisesti jalkakäytävällä.
”Minä en jäisi aaveeksi ellei isäkin jäisi. En todellakaan hingu joutua ikuisuudeksi erilleen.”
Tästäpä pitäisikin joskus jutella, miten isä valitsisi jos lähtisi täältä ensimmäisenä? Sitä paitsi, häntä kiinnosti suuresti mitä toisella puolella oli, ehkä se oli paikka josta he olivat tännekin tulleet? Ja saisi vihdoin tavata isovanhemmatkin, ja Ben-sedän mikäli tämä ei tässä elämässä löytyisi.
Mutta jos jäätäisiin isän kanssa haamuiksi – ja toivon mukaan sitten myös Freya jäisi – mitenhän sitä ikuisuuden käyttäisi? Ei sitä osannut edes käsittää miten pitkään se olisi.

”Enkä mä nyt sit tarkottanut, että sun pitäs räppäämään ruveta, saatan minä tykkää muistakin tyylilajeista”, Giana totesi, sillä hän ei jostain syystä voinut, Hunterin puheääntä kuvitellakaan Souliin rap-musaan tms.
Kun Hunter esitti kysymyksen, mitä muuta Giana tekisi haamuna kuin norkoilisi varoittamassa lapsia. Giana purskahti nauruun ja sai vaivoin sanottua: ”Opettaisin papoille jalkapallon nykyaikaisia slangisanoja.”
”Uskotko sinä johonkin taivaaseen pääsyyn tai helvettiin joutumiseen?” Giana kysyi hieman takellellen, sillä hän ei ollut koskaan tajunnut uskovaisia ihmisiä. ”Minä en pysty käsittämään, että joku soittaisi tuolla pilven päällä kultaista harppua. Se vaan on liian outoa”, tyttö sanoi mietteissään ja lisäsi: ”Kyllä mä mieluummin kummittelisin eri paikoissa ja toisin kauhua ihmisille.” ”Ei musta vain olisi siihen, että istuisin ja kyttäisin jossain tulenliekeissä kahleissa tai pilvenreunalla harpun kanssa. Se ei vain olisi jännää”, tyttö mutisi.
Kuin ihmeenkaupalla liikenneympyrä oli lopulta selvitetty. ”Tota missä päin se asema onkaan?” tyttö kysyi lopulta, sille liikenne jostain syystä sai hänen päänsä sekoamaan aikalailla.


/Mr.T.Ynkä//

”Se on ihan tuolla edessä päin, kävellään vaan tätä katua muutama sataa metriä ja yhdestä kohtaa tuonne toiselle puolelle. Se on siellä sivukadulla,” Hunter päivitti sijainnin ja osoitti samalla Strandia eteenpäin sen vasemmalle puolelle.
”En minä Raamatun tarinoihin usko,” hän totesi sitten tyynesti ja kiinnsotuneena varsinaiseen aiheeseen, jatkaessaan eteenpäin. Ei hän varsinaisesti näitä asioita ollut koskaan jäänyt paljonkaan pohtimaan, mutta sen hän tiesi ettei Taivaalla ja Helvetillä ollut mitään tekemistä hänen näkemyksissään. Heidän perheestään kaikki taisivat olla kristittyjä ristiäisineen kaikkineen, mutta vain muodollisesti. Eivät olleet ikinä käyneet kirkossa sunnuntaisin tai edes jouluisin, eikä uskonto muutenkaan ollut osa arkielämää. Eivät kokeneet tarvetta roikkua missään kuvitteellisissa henkilöissä ja tarinoissa, tieto siitä että oli jotain kuoleman jälkeen riitti mainiosti. Tai ainakin niin saattoi päätellä siitä että mitä ilmeisimmin kuoleman hetkellä sai tehdä valinnan. Ja jos vaihtoehdot olisivat 'lakkaa olemasta tai jää ikuisesti tänne aaveeksi' eiköhän kaikki olisi jääneet haamuilemaan, harva varmaan halusi kuolla niin totaalisesti että katoaisi kaikesta olevaisuudesta. Tietty saattoi olla ettei toista vaihtoehtoa paljastettu. Mutta hän oli sitä mieltä että koska oli pakko olla jotain ennen syntymää, oli oltava jotain myös kuoleman jälkeen.
”Minä uskon ihan yleisesti johonkin korkeampaan voimaan. Se varmaan meidät tänne lähetti ja antaa valita jääkö haamuksi vai ei. Ja uskon että se vaihtoehto on joku uusi paikka missä me löydetään toisemme uudestaan,” poika selitti melko helposti sillä tämän verran hän oli näitä asioita ennenkin pohtinut.
”Ei minulla sen tarkempaa mielipidettä ole siitä, paitsi että ehkä pahat ihmiset ei saa valita vaan joutuu jäämään tänne ikuisesti. Ehkä jopa vieläkin rajoitetummin voimin kuin muut. Luulisi että ikuiseen elämään täällä kyllästyisi, jos ei pystyisi edes koskemaan mihinkään tai syömään lempiruokiaan,” hän tempautui miettimään millaisilta Tylypahkan aaveet olivat vaikuttaneet. Hän oli kauhufanina tietenkin seurannut niitä erityisen mielenkiinnolla ja yrittänyt kysellä kaikenlaista, mitä kautta hän olikin saanut tietää että kuollessaan sai valita ylittikö rajan vai ei.
Kuolevaisille kummittelu oli tosi kiehtova ajatus, mutta hän tosiaankin ylittäisi rajan jos isäkin ylittäisi sillä jos oli pienikin mahdollisuus että ei joutuisi tästä eroon ikuisesti, hän ottaisi sen empimättä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ajatus ikuisesta erosta oli suorastaan ahdistava. Jos alakoulussa opetettu sielunvaellus uudestaan ja uudestaan tähän maailmaan olisikin totta, hän kyllä tekisi kaikkensa seuratakseen isäänsä mihin tahansa elämään.