Horror effects on day

Gianan vaikuttaessa oudon hiljaiselta nähden äskeisen kohtauksen merkittävyyteen ja voimakkuuteen, Hunter käänsi katseensa tyttöön kysyäksseen mitä mieltä tämä oli, muttei ehtinyt sanaakaan sanoa kun totesi tämän olevan tajuton. Se oli ensimmäinen päätelmä, koska ei toinen takuulla nukahtaa voinut äskeisen aikana. Poika tuijotti hetken hieman hämmentyneenä, mutta ei lopulta voinut olla naurahtamatta ääneen. Giana taisi olla heikkohermoista tyyppiä, siis tosi heikkohermoista. Missähän vaiheessa toinen oli mennyt pyörtymään?
Hän kokeili Gianan ranteesta tämän pulssin, ja siinä miettiessään hän tajusi ettei hän tiennyt kovin tarkkaan mitä pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa, koska ei ollut osoittanut liiemmin kiinnostusta ensiavun opetteluun. Hän olisikin siksi soittanut hätänumeroon josta olisi saanut neuvot ja avun matkaan, mutta hän ei osannut huolestua niin paljon sillä oli varma että kyse oli tunnestressistä ja se ei kuulema ollut kovin vakava pyörtymisen syy. Yhä itsekseen hieman hymyillen hän yritti muistella mitä ainakaan ei saisi tajuttomalle ihmiselle tehdä, olihan näitä asioita vuosien aikana joskus koulussa ja vähän kotonakin tullut sivuttua erilaisissa tilanteissa.
Sen hän muisti että kylmän veden kasvoille heittäminen oli vain kuvitteellinen juttu eikä oikeasti toimisi, mutta jotain kylmää kuulema kannattaisi käyttää. Joten hän loikkasi ylös ja haki pakastelokerosta tällä välin jo uudestaan jäätyneen jääpalapussin takaisin, ja painoi sen Gianan ohimolle, ensin asetuttuaan sohvan viereen polviensa päälle istumaan.
”Hei, se kohtaus loppui jo. Kuuletko?” hän puhui samalla, ja koputti Gianan olkapäätä vapaalla kädellään. ”Oletko kunnossa?” hän kyseli yhä asteen huvittuneen kuuloisena, Gianan olemusta tarkkaillen, muttei enää hymyillyt.

Giana ei ollut hetkeen tajunnut elokuvan todellisuutta, kun hän ajatteli omia kokemuksiaan ja pyörtyi muisteluihin, jotka elokuvan aikana olivat menneet hieman pitemmälle.
Hän tunsi jotain viileää otsallaan vaikkei vironnutkaan. Lopulta Hunter sanoi jotain kohtauksen loppumisesta ja koputteli toista olkapäähän, saaden tuon lopulta heräämään tajuttomuuden rajamailla. "Missä mä olen?" hän kysyi hieman hämmentyneenä.
Gianan olo oli sekava, eikä hän jaksanut liikuttaa sormeakaan, häntä huimasi hieman ja hänen katseensa siirtyi Hunteriin. Silloin hän vasta alkoi muistaa, päivästä ja tapahtumista.
"Minä vain näin silmissäni, sen iskunkiertokujan tyypin ja se onnistui heittämään avadan mun päälle. Mutta se taisikin olla sitten vain mielikuvitusta", tyttö mutisi jotain epämääräisesti.

Hunter henkäsii helpottuneenaa. Eipähän tarvinnut ambulanssia soitella.
"Niin, ei me olla käyty lähelläkään Iskunkiertokujaa," hän totesi ja irrotti otteensa jääpalapussista, mutta jätti sen tytön ohimolle. "Minkä kohdan sinä viimeksi näit tuosta elokuvasta?" hän kysyi. Mahtoi toisella olla melkoiset traumat jos yksi elokuva turvallisesti olohuoneessa ja vaivaiselta tv-ruudulta, sai moisia harhoja aikaan. Olihan tuo voimakas elokuva, mutta silti. Ei asianlaita tosin häntä sen kummemmin hailauttanut.
"Et sitten kai uskalla katsoa tätä loppuun?" poika kysyi, tarkoituksella hieman haastavasti muotoillen ja sävyyn, sillä hän ei tosiaankaan itse aikonut tuhlata näin harvinaislaatuista tilaisuutta katsoa näin laadukas kauhuleffa. Samalla hän käänsi huomionsa elokuvaan joka oli ehtinyt siirtyä poliisiasemalta seuraavaan aamuun ja uutisläherykseen tapahtuneesta, Nancyn kotiin ja tyttö oli lähdössä kouluun.

"Sori vaa. Mä oon kyllä ihan o.k", Giana sanoi pidettyään hetken jääpaloja otsallaan. Kun Hunter kysyi, minkä kohdan tyttö oli viimeksi nähnyt, tyttö mietti hetken ja sanoi: "Sen ku se äijä sanoi Avada kedavra ja tappo." Giana ajatteli edelleen sitä iskunkiertokuja ja pudisti päätään ja lisäsi nopeasti: "Eikun kun se kuollut mies katko sormensa."
"Katotaan vaan tää loppuun", Giana tokaisi, kun Hunter heitti haasteen. Giana voi jo vähän paremmin ja joi kaksi lasillista limonaadia, jotta pysyisi tajuissaan.
Hän katsoi elokuvaa jälleen ja nojasi käteensä. Giana ei ollut koskaan aiemmin saanut sen iskunkiertokuja-episodin jälkeen kohtauksia. Hän alkoi miettiä, pitäisikö hänen kertoa isälleen ja ottaa yhteyttä Connorin isään, hän pudisti päätään ja heitti ajatuksen mielestä, yrittäen ajatella, että se oli vain yksi pyörtyminen, eikä sen kummempaa. Todellisuudessa, vaikka hänen silmänsä katsoivat telkkaria, hän ei nähnyt mitä ruudulla tapahtui.
"Me juostiin sinne sivukujalle, mutta se silti oli perässä ja se osotti mua sauvallaan ja oli jo lausumassa kuolon kirousta, kun se tainnutettiin. Se oli ihan sekkasta kii, etten ois heittäny henkeäni sinne kaverin kaa", Giana sanoi yhtäkkiä Hunterille.

"Hyvä," Hunter totesi Gianan haluun jatkaa katsomista, heitti jääpalapussin taas sohvapöydälle ja rentoutui itse uudestaan omaan sohvannurkkaansa.
Elokuvassa Nancy oli matkalla kouluun ja vaikutti että joku tarkkailisi tätä.
Yhtäkkiä Giana puhui, mutta ei elokuvasta. Hunter käänsi katseensa tyttöön joka oli yllättäen kovin puheliaalla päällä tapauksestaan, vaikka oli aiemmin niin painokkaasti kieltänyt kyselemästä mitään.
"Kuka hänet sitten tainnutti?" poika uteli, kun kerta oli tilaisuus kuulla lisää toisen seikkailusta eikä elokuvassakaan juuri sillä hetkellä tapahtunut mitään jännittävää.

Giana oli tullut lipsauttaneeksi seikkailustaan vähän enemmän. Kun Hunter kysyi, kuka tyypin tainnutti, tyttö vastasi totuuden mukaisesti: "En tiedä. Kaverini toinen vanhempi. Kun he tulivat häntä etsimään." Tyttö katsoi poikaa ja tytön katseestakin näki, että hän oli vieläkin vähän huonovointinen. Hän kumartui kaatamaan itselleen lisää juomaa ja alkoi taas katsoa telkkaria, tajuamatta edelleenkään siitä mitään.
Giana ajatteli, että Hunter pitäisi häntä jotenkin heikkohermoisena. Eikä tyttö halunnut tuntea itseään heikkohermoiseksi. Se oli vain leffa, joka vaikutti sillä tavalla. Giana toivoi, ettei tuo palaisi hänen uniinsa kummittelemaan. Kammottavaa, jos hän joutuisi kohtaamaan tuon painajaisen omassa sängyssään ja entä jos tuo hahmo olikin sitten olemassa ja kaikki muu unta. Giana vointi oli vielä hieman huono ja hänen ajatuksensa olivat hieman sekavat.

Jacob ei ollut saanut panostettua tutkimuksissa auttamiseen enää lasten käynnin jälkeen yhtä keskittyneesti, joten hän oli lähtenyt asemalta aiemmin kuin oli alunperin aikonut, ja viettänyt viimeksi kuluneen puoli tuntia läheisessä kahviossa käyden mielessään läpi suunnitelmansa josta oli jo osittain Nicolen kanssa sopinut tämän ilmestyttyä asemalle kertomaan että lapset eivät olleetkaan enää elokuvasalissa. Lopulta hän oli kävellyt Pottereiden luo ja astunut sisään valmiin suunnitelman kanssa. Eteishalli oli pimeä ja kaikki ovet kiinni, mutta olohuoneen puolelta kuului television ääni joten ilmeisesti tenavat olivat sisällä kuten pitikin.
Koska Gianan tilanne oli hänen päiväohjelmaansa mutkistanut ja aiheuttanut jonkinasteista huolta Hunterinkin turvallisuuden suhteen, hänen korvansa poimivat ajatuksienkin keskeltä tytön erikoisen kertomuksen joka koski ilmeisesti tämän omaa historiaa.

Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, kun Hunter kysyi tainnuttajasta ja Giana puhui jonkun kaverinsa vanhemmista, mutta koputti olohuoneen oveen ja astui sisään ennen kuin poika ehti kysellä enempää, sillä hän ei kokenut reiluksi eikä tarpeelliseksi salakuunnella. Äskeinen oli toki syvästi huolestuttavaa, mutta selviäisi kyllä samalla kun muutkin jutut.
”Hei, olisi pikkuhiljaa aika lähteä,” hän totesi ja katsahti televisiota jonka ruudulla pyöri jonkinlainen amerikkalaisen poliisielokuvan oloinen filmi.
”Miten sinä jo näin aikaisin tulet?” kysyi Hunter hämmentyneenä, katsahtaen ovelle päin.
Hän oli yhä ollut elokuvan ja osittain Gianan tarinan lumoissa eikä siksi kuullut ulko-oven käyneen.
”Kello on melkein viisi,” Jacob huomautti ja katsoi kun poika mönki sohvalta jokseenkin kiireisen oloisesti television luo ja painoi videon pysäytysnappulaa.
”Ou...Aika lentää kun on hauskaa...” Hunter totesi lähinnä itsekseen ja painoi videon ulos nauhurista, toivoen ettei isä ollut ehtinyt tunnistaa elokuvaa. Oikeastaanhan aika oli madellut kun ei ollut kovin hauskaa sen surkean leffan kanssa, mutta hänellä ei ollut tapana valittaa pienistä joten hän viittasi mieluummin illan hauskaan osuuteen.
”Miten pitkä tuo elokuva oikein on, se näytti jäävän kesken?” Jacob ihmetteli ja nojutui seinään toinen käsi farrkujensa taskussa, ”Ikävä kyllä tänään ette voi katsoa sitä loppuun.”
”No, tämä olikin jo toinen leffa. Se mikä ostettiin oli lyhyempi kuin mitä muistettiin,” Hunter totesi ja yritti kuulostaa siltä kuin tarkoittaisi joka sanaa. Kotelon mukaanhan he olivat muka ostaneet Maa Aikojen Alussa joka kesti vain jotain tunnin, eikä todellakaan ollut tylsä joten oli pakko sepittää valhe, todellisen leffanvaihdon syyn sijaan. Häntä harmitti ettei ehtinyt taaskaan nähdä tätä filmiä loppuun, tai edes merkittävästi pidemälle kuin ensimmäisellä yrittämällä. Mutta hän ei antanut sen kaihertaa turhan paljoa sillä tilaisuus tuskin oli viimeinen.
”No, siivotkaahan sitten jälkenne niin lähdetään,” Jacob kehotti, mutta sävy ei ollut varsinaisesti hoputtava, eihän heillä toki mikään tuli hännän alla ollut.
”Giana,” mies totesi istahtaessaan läheiselle tuolille seinän vieressä ja katsoi tyttöä arvioivasti mutta ystävällisesti. ”Minun on puhuttava vanhempiesi kanssa siitä aamupäiväisestä leikkipuiston tapahtumasta, ja muutenkin, joten menemme kotiisi yhtä matkaa,” hän ilmoitti, pyrkien pitämään sävynsä neutraalina.

Hunter joka makasi yhä vatsallaan televisiotason ja videonauhurin edessä, kuuli tuon vain puolella korvalla sillä hänen huomionsa kiinnittyi auttamatta pikku ongelmaan jonka hän tajusi vasta tunkiessaan videokasettia takaisin pahvikoteloonsa; miten hän saisi ujutettua sen takaisin sinne mistä oli ottanut? Hänellä kun oli vielä ikävästi mielikuva siitä kuin olisi paukauttanut sen kaapin oven kiinni ja aivan varmasti oli tuonut porrasjakkaran takaisin eteiseen. Takaisin kasetti oli pakko saada sillä hän tuskin pääsisi tänne uudestaan ennen kesää ja siihen mennessä kummit saattaisivat jo kaivata tätä ja alkaa yhdistää yksi plus yksi kun kasetti ei olisi siellä missä pitäisi. Hän ei hinkunut menettää luottamusta ja sitä myöten tällaiset tilaisuudet jatkossa.

Giana kertoi Hunterille, miten hengenlähtö oli tosiaan ollut hiuskarvan varassa, kun oveen koputettiin yhtäkkiä. Tyttö säpsähti ja kääntyi katsomaan tupatoverinsa isää, kun tuo asteli huoneeseen.
Mies kehoitti siivoamaan jälkiä ja tyttö alkoikin, rauhallisesti, toimimaan ohjeiden mukaan. Hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi mieheen, jonka katse oli jotenkin syvä ja tutkiva, mutta samalla reilun oloinen. Kun mies kertoi, että he tulisivat Hunterin kanssa hänen kotiinsa, tyttö meinasi ensin sanoa, että osaisi mennä kotiin itsekin, mutta mies vaikutti jotenkin jämäkältä ja kyllähän Giana ymmärsi, että aamuinen juttu olisi isälle kerrottava, Giana vain ajatteli kertoa sen itse, muttei kehdannut sanoa sitä. "Isällä alkaa klo. 19.15 yövuoro", Giana mutisi ja vilkaisi kelloa.
Giana kuitenkin ajatteli, ettei ehkä tahtoisi ilmiintyä, sillä voi vieläkin vähän huonosti. "Jos ei sitten ilmiinnytä. Mentäisiin ihan vain hormipulverilla", tyttö ehdotti ja katsoi anovasti miestä. Hän ei kuitenkaan kertonut sitä, että oli hetkeä aiemmin pyörtynyt.

”Ei onnistu tällä kertaa, täällä ei ole minkäänlaista takkaa,” Jacob totesi. Toisaalta, vaikka olisikin, ei se välttämättä siltikään onnistuisi, Potterit kun eivät suosineet hormiverkolla liikkumista joten todennäköisesti eivät yhdistäisi takkaansa siihen kuitenkaan. Jacobista oli tänään erityisen hyvä että näin oli. Eipähän tarvinnut alkaa perustelemaan sen mutkikkaammin miksi pyyntöä ei voisi toteuttaa. Muita syitä olivat ettei hän halunnut oman lapsensa matkustavan niin epävarmalla keinolla kuin hormiverkko oli – heidän perheensä käytti sitä vain jos tilanne ehdottomasti sitä vaati. Ja olennaisin syy oli ettei hän todellakaan aikonut putkahtaa kenenkään tuntemattoman takkaan tai olohuoneeseen.
”Meidän täytyy ilmiintyä”, hän lisäsi muttei ehtinyt selittää sen enempää, kun Hunter kömpi lattialta sohvalle ja nojasi käsivarsiensa varassa sen selkänojalle, hypistellen videokasettia käsissään.
”Mutta hän pyörtyi hetki sitten, kun katsoimme yhtä kauhuleffaa. Kauheen heikkohermoinen tyttölapsi,” poika sanoi, sävystä ja kasvoillaan leikkivästä vinosta hymystä saattoi päätellä että hän oli ilmoittanut asiasta lähinnä koska se oli hänestä kovin hupaisaa ja vain osittain jos lainkaan siksi että epäili sillä olevan merkitystä matkustustavan kannalta. Toki hän ymmärsi että Gianan lähes-kuolema-kokemus oli vaikuttanut kohtaukseen mutta ei se juuri nyt häntä liikuttanut.
”Kuules, kaveri, osa noista on taatusti sinun,” Jacob totesi ja osoitti pojan takana olevalle sohvapöydälle. Hän ei ollut huvittunut, ja vaikka sävynsä oli pääosin lempeä siinä oli kehotus jättää naljailu sikseen ja siivota oma osansa.
”Ilmiintyä voi milloin ja minkä kanssa tahansa, ei se riskejä lisää kunhan ilmiinnyttjänän vointi on hyvä,” hän sanoi kääntäessään katseensa takaisin Gianaan, Hunterin siirryttyä sulkemaan televisio ja alkaessa korjata jälkiään yhä itsekseen hymyillen.
”Tiedän, että se tuntuu epämiellyttävältä jos ei ole kovin usein sitä tehnyt, mutta varmasti sinä pari kertaa siedät.”
”Pari?” Hunter kommentoi raahatessaan sylin tavaraa keittiötä kohti. Hän oli kädessään olevan videokasetin lisäksi kahminut mukaansa kerralla colapullon, ison lasin, sipsipussin ja jääkuutiopussin.
”Niin, sinä et tule mukaan Mayorettejen luo,” Jacob selitti, katse taas pojassa. ”Mennään siis Charing Crossin metroaseman kautta josta lähdet kotiin Nicolen kanssa.”
”Okei, mutta miksi hänen pitää tulla mukaan? Ei kai sinulla siellä koko iltaa mene?” Hunter myöntyi muttei kuitenkaan voinut olla valittamatta vähän.
”Todennäköisesti ei, mutta siltä varalta että menee,” Jacob totesi. Hänestä tuntui paremmalta että lasten kanssa olisi joku luotettava ja edes jonkinverran tuttu aikuinen mikäli tällä reissulla sattuisi jotain. Mayorettejen tilanteen ollen varsin hämärän oloinen, hän ei ollut edes harkinnut ottaa poikaa mukaan, ja yleisen tilanteen lisäksi hän ei voinut riskeerata että Wally tunnistaisi pojan äänen. Täysikuusta oli kuitenkin vain muutama päivä.
”Selvä,” Hunter totesi sillä tiesi ettei kuitenkaan voittaisi, sitä paitsi hänellä oli yhä videokasettiongelmansa joka olisi hyvä saada käsistä mahdollisimman nopeasti. ”Hei, käyn sulkemassa parvekkeen oven,” hän hihkaisi tekosyyn, pudotettuaan tavarakasan keittiötasolle, videokasettia lukuunottamatta, ja katosi pikavauhtia eteiseen ja toiselle puolelle asuntoa.
”Haluatko sanoa tai kysyä jotain ennen kuin lähdemme?” Jacob tiedusteli Gianalta.

Giana oli siivonnut omat sotkunsa ja huokaisi pettyneen kuuloisesti, kun ei pääsisi hormipulverilla kotiin. Sitten Hunter mainitsi hänen pyörtymisensä ja sai Gianan tiuskaisemaan: "Hyvähän sun on sanoa, itse et oo takuulla ollut niin lähellä menettää henkeäs." Giana kuitenkin vaikeni salamana ja katsoi hieman epävarmasti Jacopia. "Kait se pari ilmiintymistä menee", tyttö totesi vaisusti.
Sitten Hunter meni "sulkemaan parvekkeenovea", eli viemään kasetin takaisin piiloon ja Giana tunsi tuon vieraan aikuisen seurassa olonsa hieman hankalaksi. "Käyttäisit niitä todisteina minua vastaan ja kahdelle aikuiselle äijälle en pärjää, kun sen yhdenkin kanssa sanat menee tukalissa tilanteissa solmuun", Giana sanoi vaisulla äänellä ja katsoi viileän rauhallisesti Jacobia silmiin.

Jacob hymyili lempeästi itsekseen, tytön mustavalkoiselle ja virheelliselle näkökulmalle.
"Giana...Puheissa olevassa jutussa sinä olet uhri, et rikollinen." mies totesi tyynesti.
"Sinun turvallisuuttasi ja hyvinvointiasi minä ajattelen, enkä toivo aiheuttavani turhia ongelmia perheellesi," hän puhui tyynesti ja rohkaisevaan sävyyn, katse tytön silmissä.
"Juuri siksi minun on puhuttava vanhempiesi kanssa. Sinun ei ole nyt pakko sanoa mitään, ja jos sinulla ei ole mitään kysyttävää, sekin on okei. Mutta usko pois, minä katson sinun oikeuksiesi perään joten kaikki mitä sanot tai kysyt voi vain auttaa sinua. "
Hänen olemuksensa oli avoin ja ystävällinen sillä sanomansa kattoi kaikki hänen aikeensa.
Hän oli varma että tuleva keskustelu olisi tytölle välillä epämukava ja hankala, mutta yhtä kaikki se olisi tämän parhaaksi.

Giana kuunteli Jacobin puhetta, kun tuo kertoi ajattelevan ensisijaisesti tytön turvallisuutta ja hyvinvointia, Giana vastasi heti: "Hei, ei sun tartte. Kyllä iskä aattelee." "Miks sä koko ajan puhut vanhemmista? Ei se toinen tunne mua vaikka törmäisi muhun keskellä kirkasta päivää", Giana sanoi, aivan kuin Jacobin olisi kuulunut alunperinkin tietää, että Gianan äidiltä ja omaisilta, oli tyttö unhoitutettu mielestä.
Tyttö ei oikein ymmärtänyt, että hänen isäänsä epäiltäisiin huonoksi kasvattajaksi ja laiminlyöjäksi, Gianahan tiesi kuitenkin sen, että isä laittoi aina Gianan hyvinvoinnin etusijalle. Aina.
Kun ihmissusi oli tyttöä purrut, oli isä murtunut vähäksi aikaa. Hunter viipyi jonkun aikaa poissa. "Iskä kyllä katsoo mun oikeuksien ja hyvinvoinnin perään", Giana vakuutti jälleen.

Jacob kuunteli rauhassa mitä tytöllä oli sanottavaa, ja vastasi sitten kysymykseen.
”Koska molemmat vanhempasi ovat elossa, ensimmäinen päätelmä on että kumpikin on elämässäsi. Mutta jos näin ei ole, tietenkin keskustelen vain laillisen huoltajasi kanssa, eli ilmeisesti isäsi,” hän selitti. Hän oli sunnunntaina maalta palattuaan tarkastanut Wallyn rikosrekisterin ja muuta sellaista, ja käynyt tarkastamassa aluetta jolla perhe asui, muttei silloin ollut syytä tutkia tämän perhesuhteita sen tarkemmin. Hän oli vain varmistanut että Giana oli tämän biologinen lapsi.
Hän piti lyhyen, luovan tauon pyrkien valitsemaan sanansa mahdollisimman fiksusti.
Aivan varmasti Giana tarkoitti joka sanaa, mutta se ei tarkoittanut sitä etteikö tämän turvallisuudessa ja hyvinvoinnissa voisi olla parantamisen varaa. Tytön suusta vilpittömänn kuuloisesti tulleet sanat kun voisivat hyvin tulla kotonaan päivittäistä fyysistä tai henkistä pahoinpitelyä tai laiminlyöntiä kokevalta lapselta, sillä lapsen käsitys ja uskomus turvallisuudesta, oikeuksistaan ja hyvinvoinnista oli pitkälti lapsen kasvattajan opetusten ja arvojen mukainen.
Ja Gianan tapauksessa oli syytä epäillä monenlaista.
Mitä ilmeisimmin Giana oli ollut valtavassa hengenvaarassa ja jopa joku tämän kavereista samalla, ja silti tyttö liikkui yhä kaupungilla ties keiden epämääräisen ja sattumanvaraisen valvonnan alla. Ja lisäksi ei pitänyt vieraan pahoinpitelemäksi tulemista isona juttuna eikä uskonut että rikoksen ilmoittaminen vakuttaisi mihinkään - mikä nimenomaan nostatti epäilyn pahoinpitelyhistoriasta. Tapauksessa oli siis huolestuttavia piirteitä joita hän ei voinut vain sivuttaa, kun hänen oma lapsensa kaveerasi tämän tytön kanssa - sekä hälyttäviä merkkejä tytön turvallisuuden laiminlyönnistä ja mahdollisesta pahoinpitelystä joten hänellä oli velvollisuus toimia myös virallisessa suhteessa.
”Ja kyllä minun tarvitsee,” hän totesi tyynesti ja määrätietoisesti, ilmeensä syventyen vakavammaksi hänen kääntäessä katseensa eteisen suuntaan jossa Hunterin pitäisi jo alkaa näkyillä, jos tämä tosiaan kävi vain parvekkeen oven sulkemassa.
”Varmasti isäsi sinusta huolehtii, minun on vain varmistettava että kaikki on kohdallaan,” hän sanoi ympäripyöreästi ja mahdollisimman positiivisella äänensävyllä. Ei ollut tarpeellista alkaa nyt selittämään asioita ykistyiskohtaisesti ja stressata tai huolestuttaa, varsinkin kun tyttö mitä ilmeisimmin luotti isäänsä täysin sydämin. Jokainen saisi kyllä sanoa kaiken haluamansa ajallaan.

Hunter putkahti takaisin olohuoneen puolelle ja suoraan keittiöön korjaamaan loput tavarat paikoilleen. Hän oli hetken pohtinut mitä tekisi videokasetille sillä oikean kaapin ovi oli tosiaan kiinni ja siten lukossa, eikä hän ollut kiireessään edes kopannut porrastikkaita mukaansa eteisestä. Lopulta hän oli päätynyt taiteilemaan yhden tuolin ja jakkaran rakennelmalla ja heittänyt kasetin kyseisen kaapin viereiseen kaappiin, arvellen ettei olisi aikaa tiirikoida oikeaa auki ja toivoen etteivät kummit muistaisi kovin tarkkaan mihin kaappiin olivat senn piilottaneet.
”Enkö voisi mennä jonkun kaverini luo kodin sijaan?” poika ehdotti korjatessaan jääkuutiot pakastelokeroon, lasin tiskialtaaseen, sipsipussin jämät roskakoriin ja limunsa lopun hän aikoi ottaa mukaan.
”Sopii sekin,” Jacob totesi, ”mutta lähdet silti Charing Crossilta Nicolen seurassa. Ja soitathan sitten kenen luona olet,” hän jatkoi noustessaan tuolilta sillä lapset vaikuttivat valmiilta lähtemään.
”Jep!” Hunter hihkaisi tyytyväisenä ja kiirehti eteiseen pukemaan ulkovaatteita.
Saatuaan kengät jalkaansa hän muisti unohtaneensa jotain.
”Johdot oli kai irti kun me tultiin. Pitäisikö ne irrottaa uudestaan?” poika sanoi ja osoitti olohuoneen puolelle.
”Minä irrotan, menkää vain edeltä,” Jacob sanoi ja palasi olohuoneeseen.
Hunter koppasi takkinsa ja siirtyi rappukäytävän puolelle.
”Muistitko ottaa sen videokasettisi mukaan?” hän kysyi Gianaan katsahtaen. ”Heitin sen sohvalle kun vaihdettiin leffaa.”

Hän oli viimeisimmän, mahtavan elokuvapätkän myötä totaalisesti unohtanut sitä edeltäneet häiriöt ja vaikeudet, mutta ne muistuttivat olemassaolostaan kun naapurin avautuva ovi melkein osui häneen, kun hän oli siirtymässä sen ohi portaisiin.
”Jaahas,” rouva Williams totesi odottavaan sävyyn, ”Sinulla taitaa olla jotain sanottavaa minulle.”
Vanhus kuulosti varsin kiukkuiselta, mutta kuitenkin yhteistyöhaluiselta.
Hunter tuijotti muoria hetken, epäuskoisena että tämä sattui siihen juuri tuolla hetkellä. Oliko tämä kytännyt ovisilmän takana kokotämän ajan? Aika säälittävää, jos niin olisi. Ohikiitävän hetken hänen teki mieli sanoa se, mutta puri kieltään. Sen sijaan hän käänsi katseensa Gianaan ja kysyii muka hämmentyneenä ja viattomin ilmein.
”Mistä hän puhuu? Muistatko sinä että minulla olisi jotain sanottavaa?”

Giana katsoi avoimesti Jacobia ja kuunteli tuon puheitta. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä tuo tarkoitti. "Iskä on mun huoltaja. Äidiltä ja sen lähipiiriltä on pyyhitty muistilokerosta minut ja isä kokonaan ja kaikissa papereissä on hämäytystietoina kuollut", Giana sanoi ja katsoi edelleen lapsen avoimella katseella tuota miestä.
Lopulta Hunter ilmestyi paikalle ja tyttö katsoi, ettei omia tavaroita jäänyt mihinkään ja oman osuutensa hän olikin jo siivonnut.

Tuon isä lupasi irrottaa johdot ja Giana lähti Hunterin perässä rappukäytävään, jossa vanha tuttu mummo ilmestyi paikalle ja puhui jostain Hunterin asiasta.
"No olihan sulla sille asiaa", Giana sanoi virnistäen ja mummo näytti ylpeältä. "Sun piti pyytää siltä nenänkasvatus vinkkiä, kun se on nokka pitkänä muiden asioihin puuttumassa", Giana sanoi virnistellen. Mummon ilme valahti ja tuo huusi vihaisena: "Hävyttömät kakarat!"
Giana tuijotteli jalkojaan ja vilkuili huvittuneena Hunteria ja mummoa. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään poistumiseen, vaan virnuili leveästi.

”Hyvä on, hyvä on!” Hunter totesi rauhoittelevin käsielein kun varmaan koko rappu kuuli mummon mielipiteet. Hän katsahti sitten taas Gianaan, osittain huvittuneena ja osittain hieman ärtyneenä. Sillä Gianan kommentti oli ollut aika hauska, mutta hän ei tosiaankaan ollut hakenut mitään mikä saisi mummon lisää raiteiltaan, vain jotain pikkuisen ärsyttävää.
”Olisit voinut vain snoa 'ei', tai jotain sellaista,” poika totesi huvittuneisuus ja ärtymys myös äänessään ja käänsi sitten huomionsa takaisin vanhukseen.
”Minä tarkoitin vain että minähän pyysin jo anteeksi aiemmin, niin että-”
”Minun silmäni on eri mieltä!” rouva Williams tiuskaisi kiukkuisena osoittaen hieman punertavaa silmäänsä. ”Kunhan pääsen takaisn silmälääkäristä, otan tarkalleen selvää kuka sinä olet,” tämä puhisi sillä silmää oli vajaan tunnin aikana alkanut särkeä koko ajan enemmän ja monenlaisia oireita ilmetä. ”Ja-”
”Mitä täällä tapahtuu?” Jacob kysyi varsin huolestuneena, rappukäytävään tullessaan. Hän oli olohuoneen perältä kuullut vain mummon, eli kovaäänisimmän osuudet.
”Tunnetteko te nämä riiviöt?” rouva Williams kysyi vaativaan sävyyn ja naulitsi katseensa Pottereiden asunnosta tulevaan aikuiseen.
”Toinen heistä on minun,” Jacob vastasi, ”Mistä on kyse?” hän toisti kysymyksensä, katse vanhuksessa mutta veti Hunterin käsivarresta lähemmäs itseään ja kauemmas naisesta jolla meuhkaamisesta päätellen tuntui olevan jonkinlaisia itsehillintäongelmia, ja ilmeestä päätellen tällä taisi olla myös pahoja kipuja.
”Haa! Tiesittekö ettei noilla kakaroilla ole tippaakaan kunnioitusta vanhuksia kohtaan?!” nainen vaahtosi osoittaen ensin Gianaan ja lopuksi Hunteria. ”Varsinkaan tuolla pikku hirviöllä!”
”EI ole totta! Minä pyysin anteeksi!” Hunter huudahti ärtyneenä, pistävä katse vanhuksessa.
”Et tästä!” tämä tiuskaisi osoittaen kipeää silmäänsä.
”Sen sinä ansaitsit, mitäs häiriköit!”
”No niin, riittää jo,” Jacob keskeytti kaksikon kiihkeän riitelyn varsin tehokkaasti, äänenkäyttöä kun oli opeteltu niin poliisikoulussa kuin kahden lapsen vanhempanakin. Katseensa kävi vuoroin Hunterissa ja vuoroin rouva Williamsissa, jääden sitten kiukkuiseen vanhukseen.
”Ensinnäkin, rouva hyvä, hän on pikkupoika - ei hirviö,” hän jatkoi painokkaasti. Kauheista kivuista kärsiviltä ihmisiltä saattoi odottaa monenlaista nimittelyä, varsinkin jos näillä oli joku jota syyttää, joten hän ei kuulostanut korostuneen loukkaantuneelta mutta teki selväksi että tällä lapsella oli samat oikeudet kunnioitukseen kuin kellä tahansa muullakin ja ettei ihmisyyden riisuminen todellakaan ollut sitä.
Hunterin kasvoilla käväisi pieni lämmin hymy jonka hän suuntasi ylös isäänsä, ja siinä kävi myös voitonriemuiinen vivahde hänen katseensa siirtyessä vanhuksen kautta lattiaan.
”Eikä hän yleensä ole epäkunnioittava aikuisiakaan kohtaan,” Jacob lisäsi vilpittömästi ja tyynemmin. ”Mutta tässä taitaa nyt olla kyse vähän pidemmäsä tarinasta joten menisimmekö hetkeksi sisälle,” hän totesi ja viittasi kädellään Pottereiden yhä avoimen oven suuntaan, toinen kätensä lepäsi Hunterin olalla ja ohjasi poikaa takaisin asunnon suuntaan. Hän viittoi myös Gianaa siirtymään takaisin sisälle, vaikkei muori ollutkaan tätä erityisemmin syyttänyt.

Hän ei ehtinyt edes kysyä kuka haluaa aloittaa, kun rouva Williams Pottereiden eteiseen päästyään puhkesi taas vaahtoamaan.
”Minä olen yksi tämän talon naapurivahdeista ja nämä kaksi yrittivät murtautua tänne ja minä tietenkin huolestuin ja kun tulin sanomaan asiasta, tuo kloppi vain nimitteli minua psykopaatiksi, ja tyttö vain myötäili,” nainen aloitti istahtaessaan tuolille eteisessä ja mulkoili lapsia.
”Olisikin vain sanonut, mutta kun hän alkoi heti huutaa ja syyttää varkaiksi!” Hunter pisti väliin, ristien käsivartensa rinnalleen ja nojasi selkänsä oven vieressä seinään.
”Sitä paitsi minä pyysin anteeksi ja yritin korjata väärinkäsityksen. Minä en vain ollut muistanut vaihtaa vanhaa avainta uuteen.”
”Ja ensimmäinen ideasi oli yrittää tiirikoida lukko? Miksi ihmeessä?” Jacob kysyi rauhallisesti, katse pojassa.
”No...En minä tiedä...” poika epäröi hetken, ja jatkoi sitten, ”mutta tuo toinen naapuri tunnisti minut ja antoi vara-avaimen.” Silloin hän muisti että oli unohtanut tämän pyytäneen häntä jättämään sen lähtiessään postiluukusta. ”Silti tämä...huolestunut naapuri...alkoi häiriköidä meitä.” poika selitti mukaisten vuorostaan rouva Williamsia. Hänestä tuntui kuin he inhoaisivat toisiaan ihan perustavalla tasolla eikä vain huonon ensivaikutelman pohjalta. Hän oli kokonaan unohtanut että toinen oli puolestaan pyytänyt anteeksi liikainnokuuttaan.
”Kävin tässä vain kerran, koska naapurimme ei ollut täysin varma pojasta. Pyysin vain näyttämään jotakin valokuvaa jotta varmistuisi että vekara tosiaan tuntee Potterit, mutta herra vain jatkoi töykeyksiään,” nainen tarkensi 'häiriköinnin' tilannetta.
”Ja pyysin taas anteeksi mutta kun ei kerta kelpaa,” Hunter mutisi puoliääneen.
”Niin ja varmasti tarkoitit sanojasi oikein syvästi,” rouva sanoi sävyssään vahvaa sarkasmia. ”Sainhan seuraavaksi vain jääkuution silmääni sekä naurut ja nimittelyt päälle.”
”Mtä?!” Jacob totesi epäuskoisena ja siirsi katseensa takaisin poikaan, tarkkailtuaan naista tämän puhuesssa.
”Äläkä edes yritä kieltää sitä, sillä oli silminnäkijä!” rouva tiuskaisi kun Hunter näytti siltä että aikoisi väittää ettei tämä voisi todistaa mitään.
”Samainen naapuri sattui käytävään juuri kun ammuit sillä hemmetin ritsallasi. Juuri siksi hän soittikin Pottereille jottei sattuisi mitään enempää,” rouva tarkensi ja Hunterin ilme synkentyi entisestään. Hän oli edelleenkin sitä mieltä että mummeli oli ansainnut sen, mutta oli toki alusta asti tiedostanut että temppu oli ollut väärin eikä siksi olisi ehdointahdoin halunnut sitä tahraamaan muuten näennäisen nuhteettomasti mennyttä päiväänsä.
”Ei se niin pahasti osunut ja olisit kumminkin tullut kohta vaatimaan jotain muuta valokuvan jälkeen,” Hunter väitti vastaan ja mulkoili mummoa happamin ilmein.
Sillä hetkellä Jacobia suorastaan hirvitti tilanne josta saattaisi seurata vielä vaikka miten pahaa jälkeä; väliaikaisia tai pysyviä vammoja uhrin silmään, jopa sokeutuminen ja tietenkin sitä kautta mahdollisesti myös muita vammoja, ja alunperinkin moiseen tempauksen uhri olisi voinut kuolla siihen. Ja oli hyvin todennäköistä että tämä rouva oikein mielellään tekisi rikosilmoituksen. Tosin sen hän ainakin aikoi estää mahdollisimman tehokkaasti. Vaikka tapaus olikin äärimmäisen vakava, hän ei todellakaan aikoisi sallia poikansa saavan rikosrekisteriä tällaisen lapsellisen tempauksen takia ja vieläpä näin nuorena. Se kun seuraisi tätä koko loppuelämän ajan ja voisi tuottaa ongelmia jatkossa vaikka pojasta kasvaisi miten kunnollinen kansalainen.
”Olisit voinut puhkaista hänen silmänsä, tai pahempaa! Mitä helvettiä, Hunter, sinulle on opetettu nämä asiat!” Jacob kilahti ja katseensa porautui vierellään murjottavaan poikaan. Ei hän oikeastaan huutanut, korotti vain ääntään huomattavasti, muttei olisi voinut kuulostaa vihaisemmalta tai tiukemmalta.
Hunterin olemus muuttui happamasta ja vastahakoisesta monta astetta yhteistyöhaluisemmaksi, mutta yhä hän oli turhautunut ja hieman ärtynyt.
”M-minä en...ajatellut muuta kuin että päästäisiin hänestä eroon,” hän totesi vilpittömästi ja vilkaisi epävarman oloisena isäänsä ja rouva Williamsiin.
”Mutta hänhän on mui-mmff,” hän jatkoi.
”Paras kun et sano mitään niin kauan kun mielessäsi on yksikin 'mutta',” Jacob totesi tiukasti ja oli peittänyt pojan suun kädellään. Tenavan sävystä ja ilmeestä, jotka hän tunsi läpikotaisin, oli käynyt kirkkaan selväksi ettei tämän suusta tulisi sillä hetkellä mitään asiallista, ja tässä oli jo aivan tarpeeksi ongelmia yhdelle kertaa.
”Olen hyvin, hyvin pahoillani – miten paha se on?” mies sanoi sydämensä pohjasta, katsoen taas vanhukseen joka näytti hetki hetkeltä kiukkuisemmalta.
”Näen sumuisesti ja silmäni keskustaan sattuu aivan pirusti. Välillä tuntuu pulssimaista kuivuutta ja sen jälkeen vetistää. Siksi olinkin matkalla silmälääkäriin jo nyt,” nainen ilmoitti.
Hunter, joka oli taas vapaa puhumaan Jacobin siirrettyä kätensä pois, oli varma että mummo liioitteli ainakin jonkin verran, hänellä oli tästä draamakuningattaren kuva. Hän ei kuitenkaan edes harkinnut kommentoida asiaa ääneen.
”Minä kirjoitin kirjeen jossa pahoittelin liikainnokuuttani naapurivahtina ja kerroin odottavani vastavuoroista anteeksipyyntöä, niin että alkaako sitä kuulua vai ei?! Luitko sinä edes sitä ylipäätään?” rouva vaahtosi ja tajusi lopulta että saattoi hyvin olla että hänen kirjeensä oli päätynyt suoraan jätteisiin.
”Ehkä,” Hunter vastasi kuivasti, katse naulittuna lattiaan, käsivarret yhä ristissä.
”Kumpikaan noista kakaroista ei tunnu ottavan tätä lainkaan tosissaan!” nainen kimpaantui entisestään, ”Oikein joukolla viisastelivat rappukäytävässä äskenkin,” hän lisäsi ja osoitti vaihteeksi Gianaa. ”Minun tekee todella mieli ilmoittaa-”
”Kuulkaa, selviämme tästä taatusti keskenämme,” Jacob ehti väliin, mulkaistuaan ensin kumpaakin tenavaa ja katsoi nyt rouva Williamsia rauhoittavasti. Hän ei ollut koskaan uskonut pakkoanteeksipyyntöihin joita jotkut päiväkodit, koulut ja vanhemmat harrastivat. Hänestä ne olivat suorastaan järjettömiä kaikessa muodollisuudessaan ja tyhjyydessään. Ja Hunter oli pohjimmiltaan fiksu ja kohtelias tenava, mitä nyt välillä ajattelematon, harvinaisen kovapäinen ja usein myötätunto-ongelmainen suden vaikutusten takia...mutta kyllä tästä ihan oikea anteeksipyyntö vielä irti saataisiin. Koko tilanteen vakavuus oli muutenkin upotettava tämän kalloon eikä siihen tässä ja nyt ollut aikaa.
”Vannon, että saatte asiallisen ja perusteellisen anteeksipyynnön pojaltani, myöhemmin tänään tai huomenna,” hän jatkoi täysin varmaan sävyyn. ”Ja luonnollisesti minä maksan kaikki kulut mitä silmänne hoidosta tämän takia syntyy,” hän totesi.
”Saanko sanoa jotain?” Hunter aloitti varovasti ja nosti sormeaan.
”Et,” Jacob vastasi, ”Ulos täältä, kumpikin,” hän komensi, avatessaan oven rappukäytävään.
”Mut-” Hunter alotti, unohtaneena jo hetki sitten saamansa ohjeen.
”Ulos!” Jacob korotti jälleen ääntään ja osoitti käytävään johon Hunter livahtikin ennätysvauhtia, ja Gianankin päästyä sen puolelle, hän painoi oven kiinni perässään ja jäi nojaamaan selkäänsä siihen.
”Tämä ei pääty hyvin. Tuo mummeli vaikuttaa tosi kostonhimoiselta...” poika henkäisi, tuijotti portaiden välikerroksen seinälä olevasta pienestä ikkunasta ulos, ja lähti sitten nopein askelin portaita alas, ja ulkopuolelle odottamaan.

”Hän on ainakin seitsemänkympiinen, menisi siis varmaan näkö muutenkin pian tai ehkä jopa henki,” poika purnasi katse maassa, potkien pikkukiviä kädet takkinsa taskuissa. ”Vai mitä?” hän uteli Gianan mielipidettä, katseessaan yhä ärtymystä. Ties mitä se draamakuningatar vielä siellä meuhkasi.
Tantta pilasi sen typerän leffan melkein ainoan jännän kohdan. Hän kävisi mieluummin vaikka hammaslääkärissä päivittäin kuukauden ajan kuin pyytäisi mokomalta nuuskijalta anteeksi mitään enempää kuin jo aiemmin oli.

Giana virnisti Hunterille, hän tahallaan pisti toisen paremmin liemeen, ajattelematta että teki saman itselleen. Tuohan oli vain hetkeä aiemmin irvaillut sille, että Giana pyörtyi, tajuamatta varmaankaan sitä todellista fiilistä, mitä Giana juuri silläkin hetkellä tunsi.
Tyttö seurasi vaitonaisena muorin ja Hunterin kinastelua ja vetäytyi hieman kauemmas, kun Jacob tuli paikalle.
Kun muori alkoi puhua kunnioituksesta, Giana tunsi pienen piston omassatunnossaan. Hän avasi suun sanoakseen jotain, mutta tuo jatkoi paasaamista ja Hunterkin päätti iskeä vastaväitteen.
Jacob tietenkin heti alkoi puolustaa poikaansa, tosin vain siinä mielessä, ettei poika olisi hirviö vaan ihmislapsi. Giana virnisti hieman tuolle vastaiskulle, jonka muori sai. Jacob kuitenkin päätti, että asia puitaisiin loppuun ja ohjasi poikansa sisälle ja Gianakin seurasi, kun tuo kerta viittoi hänenkin suuntaansa.


Giana kuunteli kuinka muori alkoi paasata naapurivahtiudesta ja psykopaatista. Giana ei oikein tiennyt miten päin olisi. ”An-”, hän aikoi jo pyytää anteeksi, mutta Hunter huusi siihen väliin, joten tyttö vaikeni nopeasti.
Tyttö katsoi isän ja pojan sananvaihtoa ja pian siihen puheeseen liittyi jo muorikin.
Kun Jacobille hetken jaarittelun jälkeen selvisi, että Hunter oli pläjäyttänyt naista jääpalalla, tuo oli selvästi tuohtunut. Giana vetäytyi hieman kauemmas miehestä ja tuijotti sivusta tapahtumia.
Tyttö katsoi muoria ja Jacobia. Hän ei oikein tiennyt miten suhtautua tuohon kummalliseen muoriin. Vaikka hän kykeni normaalisti keskustelemaan naisten kanssa, niin nyt hän oli kuitenkin hermostunut. Hän ei ollut koskaan osannut suhtautua naisiin kunnolla, mutta tietyt naiset, olivat saaneet tytön luottamuksen ja kunnioituksen.
Mutta tämä päivä ei ollut muutenkaan ollut hyvä ja Gianan olo oli pyörtymisen jälkeen vieläkin huono, joten tyttö oli vielä herkemmässä tilassa ja pelkäsi tuota pauhaavaa tyystin vierasta mummoa.

Tyttö kuunteli, kun isä torui poikaansa ja tuon suusta pääsi vähän rumiakin sanoja, no eivät ne Gianalle olleet vieraita, mutta jotenkin ne eivät sopineet miehen ulkonäköön.
Hunter alkoi jotakin sanoa taas puolustuksekseen, mutta Jacob päätti vaientaa tuon.
Giana edelleen oli vaitonainen, mutta kun muori alkoi jo osoitella Gianaakin kiukkuisesti, tyttö parahti itkuun ja sanoi: ”Antakaa anteeksi mulle täti.” Hänen olonsa oli todella huono, ei riittänyt, että häntä huippasi, hänen omatuntonsa oli joutunut tänään koville. Tyttö tarttui Jacobin käteen ja puristi sitä hetken.
Häntä huippasi nyt toden teolla, mutta hän livahti äkkiä Hunterin perässä rappukäytävään, kun käsky jylähti niin kovaa. Giana kuuli kyllä mitä Hunter sanoi mummelin kostonhimosta ja lähti seuraaman poikaa. Hän vain ynähti tuon kommentille ja lysähti istumaan, seinään nojaten.

Hunter istahti seinää vasten Gianan viereen vähän matkan päähän tytöstä ja tarkkaili tämän varsin suuresti muuttunutta olemusta ja käytöstä hetken. Hänen teki mieli naljailla vielä vähän lisää, äskeisestä. Giana oli aluksi ollut muka niin kovis sen lippisjutun ja leffateatterin vartijoiden suhteen, ja poikamainen ja kauhufani, mutta sitten yhden vaivaisen vihaisen mummelin tarvitsi vain osoittaa tätä sormella ja syyttää jostain asenteesta ja toinen oli alkanut parkua, anella anteeksiantoa ja kutsua muoria 'tädiksi' kuin joku pikkuvauva. Poika käänsi katseensa toiseen suuntaan ja irvisti yrittäessään olla nauramatta ääneen. Giana oli virallisesti pudonnut ihan kivasta poikatytöstä tosi säälittävän pikkutytön luokkaan.
Hän kuitenkin puri kieltään jottei sanoisi mitään ääneen. Kyllä hän muuten saattaisi tytöille tuollaisesta piikitellä, mutta kun Giana tiesi aivan liikaa tämän päivän tapahtumista eikä tuntunut pystyvän pitään mitään salaisuuksia vahvan tunnekuohun keskellä alunalkajaankaan. Joten voisi olla oman tulevaisuuden kannalta parempi jos ei ehdoin tahdoin provosoisi tätä mainostamaan hänen tiettyjä valintojaan.

Samaan aikaan ylhäällä asunnossa draama jatkui äänekkäämmin.
”Ainakin tytöllä oli omatunto, mutta olisit kyllä saanut luvan laittaa myös pojan pyytämään anteeksi, se olisi vähintä mitä mokoma voisi tehdä! Mutta hyvä on, minä teen rikosilmoituksen!” rouva Williams räyhäsi.
”Anteeksi, mutta en usko pakkoanteeksipyyntöihin, ja varmasti rouva itsekin haluaa mieluummin aidon ja hyvin ajatellun,” Jacob totesi pyrkien pysymään mahdollisimman tyynenä.
”Saatte sen aivan varmasti. Ymmärrän täysin jos teidän on vaikea uskoa mutta hän on pohjimmiltaan fiksu ja kohtelias poika, vain turhan vilkas ja kovapäinen myös...” hän selitti Hunterin käytökseen vaikuttavista tekijöistä itsestäänselittäviä syitä eli geeneissä periintyneitä taipumuksia. Tähän nimenomaiseen episodiin liittyi toki muutakin, kuten kostonhimoisuuden taipumus sekä myötätunto-ongelmat suteen liittyvien asioiden takia ja sensellainen, mutta niiden soveltaenkin selittäminen olisi riskiä ja tarpeetonta.
Hänelle kun oli merkityksetöntä kuvitteliko joku hänen epäonistuneen vanhempana, sillä hän tiesi itse ettei ollut ja ne jotka tunsivat hänen perheensä ja Hunterin paremmin, tiesivät sen myös.
”Lupaan että näette hänen paremman puolensa, kun palaamme,” mies vakuutteli.
”Ja poika on 9-vuotias joten rikosilmoitus ei johtaisi mihinkään mitä minä en itse voisi tehdä,” hän valehteli pojan iän, rikosvastuun alaikärajan ollen kymmenen vuotta eli alle 10-vuotiasta vastaan ei voisi nostaa syytettä. Niinkin nuori voitaisiin tietysti määrätä virallisen valvonnan alle muutamaksi kuukaudeksi tietyin ehdoin, mutta se olisi siis tarpeeton taso ja siitäkin jäisi virallinen jälki.
Hän ei edes tuntenut syyllisyyttä valheesta sillä kyseessä oli hänen lapsensa tulevaisuus, ja lisäksi hän oli täysin varma että saisi tämän ottamaan tapauksen vakavasti ihan ilman virallisia seurauksiakin. Valhe meni melkolailla täydestä sillä hän sanoi sen määrätietoisesti ja poika oli juurikin 9-vuotiaan mitoissa siinä missä tuon ikäryhmän kasvoista oli hankalaa määritellä tarkka ikä jos ei sitä valmiiksi tiennyt.
Vanhus vaikutti kuitenkin asteen verran epäilevältä ja olisi todennäköistä että tämä saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla pojan oikean iän, joten Jacob päätti että heittäisi vanhukseen vielä hämäysloitsun kun tiet tässä eroaisivat, jotta tämä jatkossakin pitäisi ilmoitusta tarpeettomana osoittautuisi vamma miten pahaksi tahansa.
”Vannon ettei poika pääse vähällä, ja tulemme takaisin selvittämään tämän,” Jacob jatkoi vakuuttelua ja toivoi parasta sillä nainen vaikutti nuorisoon uskonsa menettäneeltä ja oli luonnollisesti tässä tapauksessa syvästi pelästynyt, mutta hän halusi käyttää mahdollisimman vähän taikuutta, eli vanhuksen kokevan ihan aidosti ettei asiasta tarvitsisi nostaa virallista numeroa.
”Hyvä on, mutta tämä ei jää tähän!” vanhus julisti noustessaan ylös, aivan kuin ei olisi rekisteröinyt kaikkia miehen sanoja, lätkäisi tämän käteen kortin jossa oli hänen yhteystietonsa ja siirtyi rappukäytävään Jacobin avattua tälle oven.
”Ei, rouva Williams, ei tosiaankaan jää. Minä otan tämän hyvin, hyvin vakavasti,” Jacob vakuutti ja katsoi kiukkuisena irvisteelvän naisen marssivan kohti vastapäistä asuntoaan, käsi toisen silmänsä päällä. Jacob jäi Pottereiden ovelle, otti taikasauvaansa esiin ja lähetti vanhukseen vahvan hämäysloitsun. Hän olisi muutoin antanut tälle omat henkilö- ja yhteystietonsa, mutta arvali tässä vaiheessa riittävän että tämä saisi ne halutessaan Pottereiden kautta. Kunhan tähän asiaan syvennyttäisiin tarkemmin, hän jättäisi oman käyntikorttinsa.

Rouva Williamsin asunnon oven paukahtaessa kiinni tämän perässä, Jacob henkäisi syvään ja istahti portaiden yläpäähän katselemaan delfiinien uiskentelua ja kasaamaan ajatuksiaan. Hän nojasi kyynärpäänsä reisiinsä ja päätään käsiinsä ja hengitti muutaman kerran syvään. Onneksi huomenna oli viikon toinen vapaapäivä, tämä ensimmäinen kun oli ollut poikkeuksellisen raskas.
Ben oli yhä yhtä kadoksissa kuin eilenkin – mutta tämän toisen lapsen tapauksessa epäillyn jäljille oli päästy joten ehkä lähiaikoina saataisiin varmuus oliko niillä yhteyttä. Sen suhteen hän oli toiveikas.
Hunter, osoitti taas huolestuttavaa ja hieman yllättävääkin asenneongelmaa – poika todella oli yleensä kunnioittava vanhuksiakin kohtaan ja oli aiemmin osoittanut ymmärtävänsä tämänkaltaisen tempun vakavuuden, joten mitä ihmettä tänään oli tapahtunut? Vai oliko vekaralla aina ollut tällaiseen asennoitumisessa jokin puoli joka kävi vasta nyt ilmi?
Toivottavasti tässä ei ainakaan olisi kyse siitä että naapurivahti oli nainen. Pojalla oli aina ollut luottamus- ja kunnioitusongelmia mitä niassukupuolen edustajiin tuli, johtuen syntymästä asti ongelmaisesta äitisuhteesta ja se oli vain pahentunut sitten ihmissuden tartunnan. Oli hän kasvatuksella ja hyvän kummitädin tämän elämässä pitämällä onnistunut pitämään nuo ongelmat melkolailla hallinnassa, mutta ne huolestuttivat häntä silti sillä hän tiedoesti ettei hän voinut asiaan täydellisesti vaikuttaa. Biologinen äiti oli kuitenkin aina aivan oma juttunsa eikä sen suhteen ongelmia voinut täysin poiskirjoittaa millään ulkopuolisella, ja sitten oli vielä se susi itsessään ja pojan epätavallinen rakkaus siihen, joita vastaan taistelu oli erityisen haastavaa.
Ja päivän kolmantena huolena oli vielä tuo vieras lapsi jonka turvallisuus piti tarkastaa nimenomaan tänään, etenkin kun se liittyisi enemmän tai vähemmän suoraan myös hänen lapseensa jos nuo kaksi kaverustuisivat enemmänkin joskus. Puhumattakaan siitä että Gianan kautta Hunter olisi väkisinkin sen Wallyn elämässä ja silloin, etenkin täysikuun viikot, riskeeraisi tietyn salaisuuden paljastumisen, joten Wallysta ylipäätään oli nyt parasta ottaa vieläkin tarkemmin selvää. Maanantaina tilanne oli ollut vielä eri, kun Gianan seura ei ollut kiinnostanut Hunteria.
Hän pohdiskeli hetken pitäisikö jättää Mayoretteilla vierailu myöhemmäksi iltaan ja käsitellä Hunterin ja tämän vihollisen tapaus ensin, mutta tuli tulokseen että alkuperäinen suunnitelma olisi kaikille paras. Hämäysloitsu kyllä pitäisi vanhuksen tekemästä mitään epätoivottua, kunnes he ehtisivät sovittelemaan normaalein keinoin.

Suhteellisen paljon rauhoituttuaan, jotta kykenisi mahdollisimman turvallisesti ilmiintymään, hän nousi ja suuntasi ulos. Hän oli kuitenkin yhä hyvin kireä ja vihainen. Jos tuon rouvan silmää jouduttaisiin leikkaamaan tai pitkäaikaisesti lääkitsemään, tai jos tämä sokeutuisi, vahingonkorvaukset voisivat nousta hurjiksi eikä mitkään vakuutukset tällaisia tapauksia korvaisi. Raha oli kuitenkin vain rahaa, joten mikä pahinta vanhusparan itsensä lisäksi myös Hunter joutuisi elämään asian kanssa lopunikäänsä.
”No niin, lapset, pitäydytään alkuperäisessä suunnitelmassa,” hän totesi astuessaan rappukäytävästä kadulle, jolla tenavat odottivat.
”Sinä,” hän komensi, katsoi seinän vieressä istuvaa poikaa ja viittoi tätä nousemaan ylös, ”menet kotiin Nicolen suerasssa ja hän katsoo perääsi kunnes tulen kotiin.”
Hunter, jonka ilta kaverin luona oli juuri perutttu, katsoi parhaaksi pysyä toistaiseksi vaiti ja vain nousi jaloilleen. Pojan ajatukset harhailivat päivän tapahtumien välillä ja siinä mitä Gianasta pitäisi ajatella. Heillä oli kuitenkin ollut ihan kivaakin välillä, joten ei hän äskeisenkään kohtauksen jälkeen osannut toiseen enää ihan ehdottoman säälittävänä tyttönä suhtautua.
”Ja sinut vien kotiisi ja puhun isäsi kanssa kuten oli tarkoituskin,” Jacob vaihtoi ystävällisempään ja lempeään sävyyn, kääntäessään katseensa Gianaan. Hänellä kun ei ollut Gianan käytöksestä eriityisempiä tunteita eikä tarkempaa tietoa – tyttö kai oli sanonut jotain sopimatonta tuolle vanhukselle, mutta oli jo pyytänyt anteeksi mitä ilmeisimmin aidosti, ja joka tapauksessa tuon tytön tempausten selvittäminen ei ollut hänen ongelmansa eikä paikkansa jos niihin ei liittynyt mitään lainvastaista.
”Siis ensin Charing Crossin metroasemalle,” hän totesi jotta kaikille olisi varmasti selvää mitä he kohta katselisivat ja viittasi samalla lapsia siirtymään kadun toiselle puolelle, aivan vastapäätä sijaitsevan Wappingin metroaseman vieressä olevalle pienelle sivukujalle. Perässä kävellessään hän maalasi Charing Crossin aseman parkkipaikkaa vahvasti ja määrätietoisesti mieleensä, ja kujalle päästyään tarttui kumpaakin tenavaa käsivarresta, ja kaikkoontui.


// JATKOPELI -> Rikos ja rangaistus //