Horror effects on day

No, olihan tuossa aika paljon järkeä. Mutta toisaalta se kuulosti vähän ristiriitaiseltakin. Jos toinen ei kerta ollut lainkaan tottunut ruumiilliseen kuritukseen, luulisi että etenkin silloin friikahtaisi totaalisesti jos joku vieras lyö? Hunter ei vaan mitenkään saanut yhdistettyä kaikkia pisteitä mielessään ilman että kuvasta tuli melkoisen sekava.
Mutta lukilitiksen ja leffateatteriepisodin noustessa esiin, Hunter joka oli hetken aikaa katsonut mietteissään eteenpäin, käänsi katseensa salamana takaisin tyttöön.
”Hyvä pointti,” poika totesi silmät suurina, ja meinasi jo taipua olemaan samaa mieltä siitä ettei tästä kannattaisi nostaa isompaa numeroa. ”Mutta...Mikä pakko sinun olisi antaa lukea mieltäsi?” hän kuitenkin kysyi. Miksei toinen voinut vain kertoa mitä tapahtui ja käydä tekemässä rikosilmoituksen ja antaa poliisin etsiä se nainen, varsinkin kun tapauksella oli ollut silminnäkijöitä? Niin ei paljastuisi liikoja, mutta oikeus tapahtuisi.
”Vai käyttääkö hän sitä ilman lupaasi?”

Giana esitti näkemyksensä siitä, että jos isä päättäisi käyttää Lukilitistä, niin muistilokerosta voisi löytyä liikaa informaatiota, jota ei isälle ollut tarkoitettu.
"Niin no, kyllä mä kerron sille", Giana sanoi lopulta. "Ehkä mä sillon puistossa sanoin vaa vitsillä, että valehtelisin", Giana lisäsi ja jatkoi: "Ei sille voi valehdella, se näkee heti jos valehtelee."
Niin eipä Giana tiedä miksi se oli hetken mielijohteesta väittänyt, että kertoisi isälleen eri tarinan, ehkä Giana vain ajatteli, ettei mustelmaa nousisi ja sitten hän ajatteli testata näyttelijän kykyjään.
Kun Hunter kysyi, lukiko Wally tyttärensä muistia ilman lupaa, siihen tyttö sanoi heti: "No ei onneks."
"Taidat pitää minua aika outona?" Giana katsoi toista hymyillen. Gianan päähänpinttymät oli todella outoja.

”No...ehkä vähän,” Hunter vastasi rehellisesti, osittain väkinäiseseti hymyillen ja käänsi sitten katseensa taas eteen. Oikeastaan hän piti Gianaa aika paljonkin outona, mutte ei halunnut suotta loukata. Varsinkaan kun ei tämä häntä oikeastaan haitannut millään tavalla niin kauan kun se ei häneen vaikuttanut, nyt vain tässä asiasta puhuessa kuvio vaivasi kummallisuudellaan.
”Mutta olet silti tosi kiva,” hän sanoi vilpittömästi ja hymyili taas täysin rennosti. ”...tytöksi.” Hän kuitenkin lisäsi, lähinnä siltä varalta että joku kaveri sattuisi kuulemaan.
Hänestä tuntui että olisi parasta puhua jostain muusta välillä, jottei vahingossakaan syntyisi turhaa riitaa. Hän rakasti väittelyä, mutta riitely oli eri asia. Sitä paitsi, se kauhuleffa oli käytännössä Gianan omaisuutta ja hän halusi nähdä sen.
”Sanoit aiemmin että sinut oli pakko laittaa alakouluun, isäsi työvuorojen takia,” hän sanoi hetken verran hiljaisena käveltyään. ”Se kuulostaa siltä kuin sinua ei olisi laitettu jos olisi ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Niin että kävikö siellä koulussa koskaan mitään vahinkotaikojen takia?”
Freya ei ollut näyttänyt mitään taikomisen merkkejä kouluikäänsä mennessä joten tämä oli uskallettu laittaa sinne melko kevein mielin, ja hän...hän oli voimakas taikuudessa kuten isäkin, mutta juuri siksi hänet oli erityisen huolella opetettu hallitsemaan vahinkotaikoja ja olisi varmasti pärjännyt aika hyvin koulussa jo 5-vuotiaana. Mutta kuten sanottua, muista syistä hänet oli pidetty kotiopetuksessa pari vuotta...

Giana oli tosiaankin outo, sen hän tiedosti itsekin. Hänen suulilleen nousi leveä hymy, kun Hunter kuitenkin totesi hänen olevan tytöksi ihan kiva.
Kun jonkun aikaa käveltyään Hunter mainitsi alakoulusta ja siitä, kun Giana kertoi, että isän työvuorojen takia joutui sinne, Giana katsoi hieman ihmeissään ja oivalsi sitten mitä tuo ajoi takaa kun kysyi kävikö vahinkotaikoja.
"No totaa. Pikku tulipaloja", tyttö sanoi vältellen. Niin ensimmäinen "vahinko"taika oli kun hän itsekeskeisen äitinsä rintsikat sytytti tuleen ja alakoulussa sattui samanmoisia ongelmia, varsinkin jos naispuoliset opettajat olivat lähellä.
"Mutta kun isällä oli omat työvuoronsa, niin eipä hän voinut minua kotona opettaa. Yleensä Filip-setä haki minut koulusta, hän kun on unhoituttaja ja saattoi samalla poistaa ne pienet vahingot, muiden mielistä", Giana sanoi punastellen.

Hunter ei voinut olla virnistämättä, että oikein pikku pyromaanin taipumuksia. No, ainakin melkein, ottaen huomioon ettei se kuitenkana ollut tahallista.
”Miten te olette onnistuneet pitämään isäsi työpaikan salassa? Tai siis hämäsylosuilla varmaan, mutta luulisi sen yksinhuoltaja-perheessä käyvän pidemmän päälle mutkikkaaksii kun koko ajan tulee uusia ihmisiä kuvioihin ja yllättäviäkin tilanteita? Minun lähisuvussani suurin osa on jästiammateissa - isä on aina ollut poliisi, äiti sisustussuunnittelija, isoisä oli rikosasianajaja...vain isoäiti oli taikeliemien valmistaja,” poika vaihtoi aihetta ja yritti samalla muistella mitä hänen äitinsä vanhemmat olivat tehneet, muttei saanut juuri mieleensä. No, jästiammatteja ne joka tapauksessa olivat, äiti kun sattui olemaan jästisyntyinen.
”Kaikki tosin valitsivat ammattinsa ihan vain siksi että se oli kutsumusammattinsa, mutta silti. Isovanhempieni kanssa hämäysloitsu riitti pitkälle ongelmitta, koska isoisä oli normaalissa ammatissa eli hämäysloitsu ei koskaan johtanut täysin pois välittömän perheen piiristä.”
Tylypahkassa käymisen peittäminen oli kai melko helppoa, koska hämäysloitsuja tarvitsi laskea vain koulujen papereihin tai jotain, mutta että peitellä jotain joka oli valtava osa arkea koko elämän ajan ja jota saatettaisiin lähestyä ties mistä suunnalta? Se ei varmaan ollut ihan vaivatonta silloin kun vain yksi laillinen huoltaja taikayhteisön työpaikassa.

Hunterin kysyessä, miten Wallyn ammatti oli saatu pysymään salassa, tyttö pohti hetken ja sanoikin: "No joo-o, hämäytysloitsuilla. Niissä papereissa luki, että isä olisi yksityislääkäri. Tosin Hetty-tädin tiedot oli siinä myös, hän kun on jästiammatissa." Ei Giana sen enempää niistä asioista tiennyt, ei hän ollut koskaan udellut isältä sitä, mutta ehkä hän jossain vaiheessa voisikin udella.
Pian kohta Burger King tulikin näkökenttään ja tyttö tunsi nälän kaivertavan vatsaansa. Hän lisäsi vauhtia ja etsi suojatietä, jotta voisi ylittää kadun.
Hän katsoi, että Hunter oli varmasti messissä, ennen kuin ylitti kadun.


http://Mr.Tynkä//

Pari minuuttia Hunter käveli hiljaisena, miettien millaista olisi olla jästi. Siis käytännössä katsoen hän ja perheensä eli hyvin pitkälti jästien tyyliin, mutta olisi se varmaan silti ihan erilaista kun ei tietäisi mitään taikuuden olemassaolosta eikä voisi koskaan käyttää sitä tai tarvittaessa matkustaa nopeammin. Maailmankuvakin olisi niin paljon värittömämpi ja suppeampi...Hän ei kuitenkaan osannut edes kuvitella.

Reitin ainoa tien ylitys tuli pian vastaan punaisen valon kera, mutta Hunter ei jäänyt sen vaihtumista odottelemaan, autoja kun ei sattunut sillä hetkellä kovin lähellä ajamaan. Poika loikki tien yli kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin nopeasti. Burger King tosiaan oli näkökentässä, joskaan ei tunnistettavana. Näkyi vain pieni punainen kaistale sen kyltin sivuosaa ilman logoa, mutta koska hän tiesi sen olevan BK, sekin sai hänet viimein pohtimaan mitä tilaisi.
Tien yli päästyään hän kulki loppumatkan puolijuoksua silä rannekkelloaan vilkaistessaan hän totesi sen olevan muutaman minuutin yli kaksi.
"Sanoiko hän 'kolmeen mennessä' vai 'kolmen aikaan'?" poika kysyi Gianalta astuessaan ravintolan ovesta sisään ja todetessaan siellä olevan huomattavat jonot. Matkaan pitäisi mennä vain vähän yli puoli tuntia, mutta ei sitä koskaan tiennyt...
Eihän isä toki häntä hirttäisi jos soitto nyt vähän myöhästyisikin, mutta ei hän halunnut tätä suotta huolestuttaa jonkun hampurilaisaterian takia. Ja hän halusi vaihteeksi osoittaa arvostusta luottamukseen jonka oli saanut luvan muodossa. Hänelle oli kuitenkin ollut aamusta asti selvää että isä oli ottanut hänet mukaan alunperinkin hieman pitkin hampain jopa lapsenvahdin kanssa, ja jossain määrin hän myös ymmärsi miksi. Olihan heidänkin perhehistoriansa varsin kaukana tavallisesta ja seesteisestä, ja kyllä hän sen saattoi myöntää että oli vaikea lapsi.
Mutta ei hän yleensä mitään siitä liiemmin miettinyt tai kokonaiskuvaa hahmottanut, hän kun eli enimmäkseen nykyhetkessä ja tunsi ja tiedosti olevansa syvästi rakastettu.
Poika asettui kärsimättömänä yhden jonon hännille. Nälkäkin teki levottomaksi. Ehkä kannattaisi vain ottaa joku ateria josta hampurilainen olisi jo valmiina niin ei tarvitsisi odottaa myös valmistusta.

Kolmannelle kassalle tuli työntekijä joka vaikutti kovasti siltä kuin aikoisi avata sen joten Hunter pyrähti sen luo ennen kuin kukaan edellään jonottavista ehti tajuta mitään. Hän ei huomannut eikä tosin olisi välittänytkään mulkaisuista joita sai 'etuilusta'. Nopeat syövät hitaat ja niin edelleen.
Myyjän lueteltua valmiina olevat hampurilaiset, hetken kuluttua Hunterin paperipussista löytyi pekonihampurilainen, ranskalaiset, cola ja omenansiivuja ja lompakko oli kahdeksaa puntaa kevyempi.
Hän siirtyi eväineen oven lähelle baarijakkaroiden luo odottamaan että Giana saisi ateriansa kasaan.

Pöydällä lojui monen sortin sanomalehteä joista yhden etusivu kirkui erikoista uutista. Hunter vilkaisi lehden nimeä ja se vaikutti joltain uskonnolliselta ilmaisjakelulehdeltä.
"Katao! Kauhugenren uutisia!" poika hihkaisi innoissaan Gianalle tämän saapuessa. Hän nosti lehteä hieman pöydältä.
"Tämän mukaan viime lauantain ja pääsisäissunnuntain välisenä yönä Paholainen vieraili jollain gettoalueella täällä Lontoossa. Joku lapsi löydettiin kuolleena huoneestaan, sen ruumiissa ei ollut tippaakaan verta ja ympäri kehoa oli löydetty puremajälkiä."
Uutinen oli varmasti ollut tavallisempienkin lehtien ja television annissa, mutta ehkä vähemmän yksityiskohtaisesti ja hieman realistisemman lähestymistavan kautta. Mistä syystä Hunter ei niihin ollut kiinnittänyt liiemmin huomiota, mutta tämä palautti harmaan mielikuvan alkuviikon aamulehdestä (joista hän luki yleensä vain etusivun, sarjakuvat, tv-ohjelmat ja joitain muita erikoissivuja.)
"Kuule, kohtaisitko mieluummin vampyyrin, ihmissuden vai inferin?" hän uteli kun kerta takaisin kauhuaiheeseen päästiin. Katseensa hän piti uutisessa, sitä suurella mielenkiinnolla silmäillen.

Tällaiset uutiset saivat hänet miettimään paljon synkempiäkin, tämä nimenomainen tosin oli sen verran häiritsevä tapaus ettei hän sillä kertaa alkanut taas pohtia millaista olisi tappaa ihminen susimuodossa ilman sudenmyrkkyä...Mutta yhtä mielessään usein pyörivää kysymystä hän ei karttanut edes tällaisen uutisen edessä; Miltä se tuntuisi - upottaa torahampaat syvälle elävään lihaan? Tai jopa repiä sitä?
Aikuisen tavallisen suden torahampaat olivat yleensä viiden senttimetrin paikkeilla...joten aikuisen ihmissuden olisivat varmasti tuplasti pidemmät...(hän ei muista puuhista kiireisenä ollut muistanut arvioida sen enempää Remuksen kuin Wallynkaan hampaita, eikä isä luottanut Remukseen vielä läheskään siinä määrin että antaisi heidän viettää yhtään lisää täysikuun öitä yhdessä)...
Suuren urosssuden itsepuolustuspureman voimakkuudeksi oli kuulema joskus mitattu yli 180 kiloa...Saattoi vain kuvitella millaisella voimalla aikuinen ihmissusi purisi hyökätessään...Hän ei muistanut henkilökohtaisesta kokemuksestaan mitään muuta kuin kivun. Ja pelon, siskonsa puolesta. Kiehtovien ajatusten eksyessä epämiellyttäviin ja siten uhatessa viileän innokasta olemusta, hän sai työnnettyä kaiken mielestään ja käänsi kiinnostuneen katseensa takaisin Gianaan.

Ei Gianakaan odottanut vihreää valoa, vaan vilkaisi vain molemmille puolille katua ja juoksi toverinsa perässä yli kadun
"Mä käsitin että kolmeen mennessä”, Giana vastasi tuon kysymykseen, siitä milloin Hunterin pitäisi soittaa isälleen. Kun he lopulta saapuivat pikaruokalaan kävi Giana, Hunterin perään jonoon ja katsoi valikoimia. Tyttö tunsi vatsassaan pienen tyhjän onkalon, sillä olihan aamiaisesta aikaa ties kuinka kauan. Kun kolmannelle kassalle tuli työntekijä, oli Giana yhtä nopea kuin Hunter ja tuon kannoilla toisena jonossa. Joku taisi urputtaa, jotain etuilemisesta, mutta Giana vain viittoi käsillään ja tekeytyi kuuroksi. ”Kuurokin vielä”, tuhahti nainen hänen selkänsä takaa.

Hunterin poistuttua, myyjä kysyi mitä saisi olla, tyttö vastasi: ”Anna sieltä jokin juustohampurilainen, ranskalaiset ja pirtelö ja Fanta.” ”Et olekaan kuuro”, nainen tuhahti tytölle kun tuo odotti eväitään. ”En mä niin oo väittänytkään”, Giana vastasi ja virnuili leveästi. Kun tyttö vihdoin sai omat eväänsä, hän katsoi minne kaveri oli mennyt ja lähti tuota kohti.

Tupatoveri luki jotain uutista ja tytön mielenkiinto heräsi saman tien. ”Miten mä en oo hokannu lehdistä tota?” Giana pohti, sillä hän kyllä katsoi yleensä lehden jokaisen sivun, siltä varalta, että jotain mielenkiintoista olisi. Eikä iltauutisissakaan siitä ollut mitään, tai ei ainakaan Gianan korva erottanut mitään mielenkiintoista.
”No oishan niihin kaikkiin kiva törmätä, mutta suurimmalla todennäköisyydellä ehkä se keskimmäinen”, tyttö kuitenkin jätti sanomatta, että oli törmännyt ainakin kahteen ihmissuteen. Toinen oli tuttu ja turvallinen isä ja toinen oli se, joka oli purrut häntä vain päiviä aiemmin. Kädessä oli vieläkin hieman tulehtunut muisto siitä.

Hän alkoi tosissaan miettiä ihmissuteutta. Isä oli syvästi järkyttynyt, kun oli kuullut, että Gianaa oli purrut ihmissusi. Olihan Giana monet kerrat yrittänyt susi-isäänsä härnätä saadakseen pureman, jotta voisi täysin olla samaa kastia isänsä kanssa. Wally isä oli kuitenkin vastuullinen sutenakin, eikä tahtonut ainokaiselleen kirousta. Nyt joku oli sen jo antanut. Ei Giana olisi sitä ehkä enää niin kovin halunnut ja oikeastaan hän mietti, sattuisiko se muodonmuutos kovinkin paljon. Isä ainakin oli aina täydenkuun iltana tosi hermona ja kiukkunen ja seuraavana päivänä rättiväsynyt ja tahtoi vain levätä.
Giana havahtui ajatuksistaan Hunterin tuijotukseen ja katsoi tuota hymyillen vähän hämmentyneenä. ”No joko lähetään?" Giana kysyi lopulta ja lisäsi: "Eihän me haluta, että iskäs joutuu oottamaan."

Metroasemalle asti Hunter keskittyi tuhoamaan ranskalaisiaan ja pohtimaan kauhujuttuja, kunnes aseman ovista ja liukuportaita maan alle siirtyessään, hän jatkoi utelujaan.
”Kumpi on sinusta kammottavampi; kalmolaskos vai ankeuttaja? Minun mielestä kalmolaskos, ankeuttajista sentään saa etukäteen varoituksen eikä ne hyökkää nukkuvan päälle.”
Toisaalta nuo olennot olivat niin erilaiset että niitä oli tosi vaikea verrata. Hänestä vain oli vähän kammottavampaa että jokin esinettä muistuttava, vain hiljaista kahinaa aiheuttava lähes huomaamattomasti liikkuva olio hiipi tukehduttamaan ja syömään uhrinsa tämän nukkuessa. Onneksi ne olivat harvinaisia ja niitä eli vain tropiikissa. Vaikka hän suuri kauhufani olikin, ei hän hinkunut asua alueella jossa eli noin mahdottoman hengenvaarallisia pimeyden olioita. Olivat he pari kertaa trooppisilla saarilla lomailleet, mutta eivät kovin usein eikä hän silloin lomasta innoissaan ollut edes ajatellut moisia.

Giana mutusti Hunterin tavoin ranskalaisiaan, samalla kun he talsivat kohti metroasemaa. Tyttö mietti edelleen kuitenkin ihmissuteutta, mutta ajatus katkesi, kun hän huomasi ovet, joista piti mennä liukuportaisiin ja maanalle.
”Mustakin kalmolaskos on kammottavampi. Mutta on tavallaan ankeuttajakin, aattele nyt sitä suudelmaa, imee vaan kaiken tyhjäksi”, Giana sanoi funtsailtuaan ensin hetken. ”Ootko sä nähnyt niitä?” Giana kysyi mielenkiinnosta. Hän oli kerran nähnyt ankeuttajan, mutta isän suojelius oli pitänyt sen loitolla. Eikä tytöllä ollut mitään suurempia haluja kohdata kummankaan lajin olioita, harvinaista, sillä hänhän rakasti kauhua. Maan alla oli melko lailla porukkaa ja Giana ei tahtonu eksyä Hunterista. ”Mikä metro sinne sun kummeilles menee?” hän kysyi ja vaihtoi puheenaihetta nyt ajankohtaisempaan ja seurasi Hunteria.
Tyhjän ranskispahvin, hän nakkasi lähimpään roskikseen ja piti kiinni eväistään. Hän oli huomaavinaan Hunterin mainitseman metron, mutta varmisti kuitenkin: ”Tuoko?”

”Ankeuttajaa? En ainakaan muista nähneeni,” Hunter vastasi ja pohti että muistaisi varmaan, jos olisi joskus törmännyt sellaiseen. Paitsi tietysti jos niin olisi kynyt ensimmäisen sodan aikana kun hän oli vielä vauva, muttei hänelle oltu koskaan mitään sellaista ainakaan kerrottu.
Samalla hän silmäili pysäkkien tauluja etsien oikeaan suuntaan lähtevää.
”Pohjoislinja Kengsintonin suuntaan,” hän ilmoitti Gianan tiedusteluun ja silmänsä osuikin kyseiseen metroon juuri silloin.
”Jep, ja se näköjään lähteekin ihan just.”

Leimattuaan matkakorttinsa ja päästyään istumaan Hunter keskittyi alkumatkalla eväidensä syömiseen, mutta toisella pysähdyksellä hänen huomionsa kiinnittyi metroon astuvaan tutun oloiseen noin 6-vuotiaaseen poikaan. Pian tämän perässä sisään astui myös tutun oloinen kolmekymppinen nainen, jolloin Hunter oli varma että tuo lippalakin alla kaljulta vaikuttava poika oli Hans-Peter puistosta.
Hunter sulloi ateriastaan jääneitä roskia pieneen roskakoriin penkkinsä vieressä ja pohti ottaisiko vain tuon pojan sukunimen selville jotta poliisilla olisi helpompaa jäljittää tuo nainen, vai pilaisilisko hieman tämän kustannuksella varsinkin kun siitä voisi olla hyötyäkin sikäli mikäli Giana ei tosiaan haluaisi tehdä rikosilmoitusta.
”Me jäädään pois seuraavalla pysäkillä, lähde heti kun tää pysähtyy,” Hunter kuiskasi Gianalle kun metro taas lähti liikkeelle ja oli hetken aikaa eteenpäin puskenut. Hän tiesi että matkaa oli enää vain puolisen minuuttia. Sen sanottuaan hän nousi penkiltään, nakkasi puoliksi juodun limsansa roskakoriin ja siirtyi monta penkkiä edemmäs kohti synkeän näköistä pikkupoikaa. Tämä ei ilmeisesti ollut ihastunut uuteen hiustyyliinsä.
Hunter jäi nojailemaan tankoon tämän lähellä, kunnes vauhdin hidastuessa hän kyykistyi kuiskaamaan pojan korvaan, saaden tämän juoksemaan pois, hieman kauempaa paperisia aikatauluja noutavaa äitiään hädissään huutaen.
Poika lennähti huolestuneen äitinsä syliin juuri kun metro pysähtyi kokonaan. Hän olisi voinut lähteä saman tien, mutta halusi nähdä naisen ilmeen kun poika olisi järkytyksensä keskeltä saanut kerrottua hätänsä.
Naisen katsoessa poikansa osoittamaan suuntan – häneen – naisen kasvoilta huokuva järkyttyneisyys sai Hunterin silmiin viileän tyytyväisen pilkkeen, mutta kasvoilleen levisi poikamaisen ilkikurinen virnistys. Sitten hän livahti jonkun toisen avaamasta ovesta ulos.
”Hei, HEI! Takaisin sieltä, senkin kieroutunut kakara!!!” nainen rääkyi ja ryntäsi pojan perään, kiskoen omaa lastaan perässään, tiukasti tämän kädestä pitäen.
Mutta Hunter oli jo kadonnut aseman hämärään ja ihmisvilinään ennen kuin nainen ehti ulos.
Hunter ei kuitenkaan ottanut riskejä vaan jatkoi pikapujottelua väkijoukossa, suunnaten kohti lähimpiä maan pinnalle vieviä portaita. Nainen ei tietenkään ollut voinut tunnistaa häntä kun ei ollut ikinä ennen nähnyt, ja oli parempi ettei tämä saisikaan liian hyvää muistikuvaa hänen ulkonäöstään.

Portaiden yläpäässä poika livahti kulman taakse ja kurkisti varovasti portaisiin, yrittäen nähdä alas asti ja toivoi että nainen olettaisi hänen yrittävän kadota metrotunneleihin eikä siis tulisi perässä tarkistamaan ensimmäisten portaiden aluetta.

Giana seurasi Hunteria metroon. Leimattuaan korttinsa, hän kipitti Hunterin viereen istumaan. Katsellessaan ikkunasta ulos, hän söi juustopurilaisensa ja hörppi limuaan. Gianan katseli edelleen ikkunasta ulos ja havahtui toverinsa kuiskaukseen. Tyttö otti pirtelön pussista ja kääntyi sullomaan roskia roskikseen, huomasi hän tutun parivaljakon.
Giana katsoi Hunterin jälkeen ja siirtyi seisomaan oven viereen ja hörppi pirtelöään. Hän oli niin päin, ettei nainen nähnyt häntä, mutta hän saattoi kuitenkin itse vilkuilla Hunteria ja tuon touhuja.

Kun metro lopulta pysähtyi, tyttö teki niin kuin Hunter oli sanonut, avattuaan oven hän juoksi pikavauhtia ulos väkijoukkoon ja tarkkaili, mistä ovesta tupatoveri tulisi ulos.
Huomattuaan ystävänsä, Giana juoksi heti tuon perään, mutta huonoksi onneksi törmäsi Hans-Peteriin ja tuon äitiin. Hetken ajan Giana katsoi hämmentyneenä naista, mutta sitten virnisti pojalle ja sanoi: "Uusi kampauksesi on tyylikäs." Samassa Giana lähti juoksemaan ja pojan äiti huusi perään: "Takaisin kakara!" Giana kääntyi portaissa ympäri ja huusi takaisin: "Kävin jo poliisiasemalla! Ehdin vielä tehdä sinusta ilmoituksen. Muistan kyllä tarkkaan ulkonäkönne!"
Giana huomasi naisen järkyttyneen ja ilmeen ja lähti portaiden yläpäästä etsimään Hunteria. Hän oli hieman hermostunut ja tarttui Hunteriin. "Onko mitään muuta kulkukonstia kuin metro?" Giana kysyi lopulta, häntä ei metroilu juuri sillä hetkellä innostanut ja hän hörppi pirtelönsä loppuun ja heitti mukin roskikseen.

Epätoivottuja tuttuja ei näkynyt, vain Giana juoksi portaikkoa ylös, mutta jos ne kaksi muuta huomasivat tämänkin, ne saattaisivat seurata.
Hunter siis siirtyi vielä toisen kulman taakse portaikosta kauemmas, Gianan löydettyä hänet.
”No voitaisiin mennä bussilla, tosin sillä saattaa mennä niin kauan että myöhästyttäisiin aika paljon..En ole varma.” hän vastasi vilkaisten rannekelloaan joka näytti kaksikymmentä yli kahta.
”Mutta tuonne alas en enää mene,” poika totesi kurkistaessaan kulman taakse josta tosin ei enää näkynyt portaikkoon. Ilmeisesti Giana oli huomannut tilanteetn käännöksen, vaikkei siitä puoliakaan nyt tiennyt. Ei hän uskonut että nainen ketään enää löisi, eikä äskeisellä ollut todistajia, mutta tuo nainen vaikutti sellaiselta joka osaisi kyllä tehdä muiden elmät hankalaksi varsinkin jos joutuisi itse syytetyksi. Hänestä alkoi kummasti tuntua että äskeinen tempaus oli typerämpi mitä aluksi oli ajatellut.
”Ja...no...jos saan pyytää, niin älä missään nimessä tee siitä naisesta virallista rikosilmoitusta. Koska poliisi löytäisi hänet varmasti ja äskeisen jälkeen hän ei ehkä tyytyisi vain kiltisti maksamaan korvauksia...Siitä voisi syntyä isompi selkkaus kuin mitä tarpeellista,” poika sanoi kääntyessään kävelemään aseman ulko-ovia kohti.
”Yritin vain varmistaa ettei se nainen enää löisi toisten lapsia ja, no...sanotaan nyt vaikka että äärimmäisyys tekee aina vaikutuksen...” hän lisäsi, piti katseensa edessä ja kasvoilleen levisi takaisin pieni virnistys. Hän mietti pitäisikö Gianan tietää tarkemmin siltä varalta että tämän isä vaikka painostaisi rikosilmoituksen tekoon, mutta toisaalta mitä harvempi tiesi mitä hän oli sanonut, sen parempi varmaan olisi.

Giana löysi Hunterin ja seurasipa tuota vielä toisenkin kulman taa. Kun Hunter sanoi, ettei enää menisi metrotunneliin, tyttö huokaisi helpotuksesta. Hän oli kuitenkin ihan ymmällään, sillä Hunter oli jotain sanonut ja Giana utelikin mitä.
”Heetkinen. Vielä vähän aikaa sitten, sä olisit itekki tehnyt ilmotuksen, mutta nyt et”, Giana sanoi vähän ihmeissään, toinen jotain puhui varmistamisesta, mutta Giana tahtoi tietää tarkemmin, joten hän sanoi: ”Mitä sä sille oikein sanoit?” Gianan ääni ja ilme kielivät siitä, että hän tahtoi tietää sen, koskihan asia kuitenkin häntä melko lailla. ”Isän tuntien, se varmasti repee ku kuulee, että joku vieras muija löi mua ja ehkä se aikoo tosissaan tonkia sen tiedon mun päästä, vaikka mun nukkuessa”, Giana mutisi hiljaa Hunterille ja lisäsi: ”Joten, sun on pakko kertoa.”
Giana katsoi Hunteria silmiin kysyvästi ja vilkaisi ohi kulkijoita, mutta naista ja Hans-Peteriä ei onneksi näkynyt.


//Tekstistä tuli nyt pätkä//

”Sinähän sanoit ettei hän lue mieltäsi ilman lupaasi,” Hunter muistutti, täysin haluttomana mennä yksityiskohtiin äskeisestä. Toisaalta, voisi olla hyväkin jos Wally saisi tietää miksi rikosilmoitusta ei välttämättä kannattaisi tehdä tai ylipäätään etsiä naista...Tämähän oli ihmissusi ja tuskin halusi riskeerata salaisuuttaan jos ei ollut aivan pakko...
”No, hyvä on,” poika huokaisi, ja lisäsi, "Mutta teet sitten kaikkesi että hän jättää asian tähän.”
Hunter asteli hiljaisena ulos ovista ja valitsi sanojaan.
”Käskin poikaa kertomaan äidilleen että jos tämä vielä joskus satuttaisi toisten lapsia, minä lähettäisin erään ystäväni heidän peräänsä joka tappaisi koko niiden perheen,” hän paljasti mutta puhui niin hiljaa että vain Giana saattoi kuulla.
Heti perään hän jatkoi pienen torjuvan käsieleen kera ja Gianaan yhä vilpittömästi katsoen;
”En todellakaan tunne ketään sellaista, olin vain yksinkertaisesti ihan kauhugenre-fiiliksissä sen leffan jäljiltä ja ajattelin, kuten sanoin, että äärimmäisyys tekisi vaikutuksen.”
”Pliis, kerro myös tuo isällesi ettei hän suotta saa väärää mielikuvaa minusta tai perheestäni,” hän pyysi koko sydämestään vielä selostuksensa perään. Tämähän lukeutui helposti vain lapsille tyypilliseen tapaan toimia ennen kuin kunnolla ajatteli seurauksia, ja siitähän tässä osittain olikin kyse.
Ja mitä hänen ja Gianan henkilökohtaisiin salaisuuksiin tuli, eihän siinä tarvitsisi sen tarkemmin alkaa selittää mistään leffareissuista, hänhän olisi voinut katsoa jonkun kauhupätkän kotona.
Sitten hän käänsi katseensa, pysähtyi ja silmäili ympäristöä. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä päin olisi oikea bussipysäkki. Eikä hän pystynyt ihan heti keskittymäänkään sen pohtimiseen sillä metron välikohtaus pyöri vielä hänen mielessään.
Sillä oikeastaan, hän oli tarkoittanut ystävällään sitä joka oli hänen mukanaan koko ajan ja tahtoi ulos joka kuukausi - mutta ei hän silti uhkauksensa kanssa tosissaan ollut, kunhan vaan pilaili hyvää tarkoittaen. Toisaalta, se oli ollut kutkuttavan hauskaa ja jos Gianan paikalla olisi hänen siskonsa, hän myönsi mielessään että olisi sattanut olla enemmän tosissaan. Hänen olemuksensa oli kuitenkin tyyni ja normaali ja hän oli vakuuttunut siitä että se nainen pysyisi jatkossa kaidalla tiellä.

”No niinhän minä sanoin, mutta jos isä kuitenkin päättää sen yhden ainoan kerran tehdäkin toisin”, Giana kuiskasi ja lisäsi: ”Siinä tulee sitten pitkä aresti, jos se tonkii koko päivän mun päästä.”
Kun Hunter lopulta kertoi, mitä oli sanonut Hans-Peterille, tyttö tirskahti, vaikka asia olikin sinällään vakava. ”Okei, en mä aikonu muutenkaan tehä sitä ilmotusta”, hän sanoi lopulta Hunterille. Kun tuo oli vielä totesi, että oli vain suuressa kauhulatingissa paukauttanut uhkauksena.
”No joo. Toi oli kyllä aika paha uhkaus. Nyt niiden koko perhe joutuu käytämään vaippoja loppuikänsä, ku ne ottaa sun olematonta kostajaa”, Giana sanoi hieman huvittuneella äänellä. ”Voinhan mä yrittää selittää sille, jos tilanne vaatii selitystä”, hän vielä lisäsi.

Giana alkoi tuntea jo pienoista väsymystä. ”Äiti, äiti. Tuolla ne on”, kuului Hans-Peterin kimittävä ääni. ”Nyt te kakarat saatte vastata teoistanne”, kuului kiukkuinen naisen ääni. Giana kääntyi katsomaan äänen suuntaan järkyttyneenä ja tarttui Hunterin hihaan, jotta voisi seurata tuota mihin toinen sitten menisikään. Yhdessä oli nyt fiksuinta, tuo aluekin sattui olemaan sellainen, jolla Giana ei ollut useinkaan ollut, jos koskaan.

Hunter naurahti puoliääneen Gianan oudolle mutta jotenkin hauskalle vitsille, mutta hymy hyytyi hetkessä kun jostain kuului tutun oloinen ääni.
”Voi helvletti! Nuo kaksi eivät tosiaan tajua omaa parastaan!” hän kirosi puhtaan ärtyneenä saadessaan kaksikon silmiinsä. Naisen seuraavasta uhoamisesta päätellen tämä ei ilmeisesti ollut ottanut hänen sanojaan niin tosissaan kuin olisi voinut, mikä oli periaatteessa hyvä mutta toisaalta ei estäisi tätä käyttämästä niitä hyväkseen jos joutuisi poliisin kanssa tekemisiin. Ei hän edelleenkään uskonut että tuo kehtaisi enää toistamiseen ketään satuttaa julkisella paikalla varsinkaan, mutta ei häntä muunkaanlainen selkkaus tämän kanssa houkutellut.
”Hei, senkin kaalinpää, minä vain pilailin!” Hunter huudahti takaisin naiselle, varmuuden vuoksi vaikka arvelikin tämän jo muutenkin ajattelevan niin ja juuri siksi tuossa höyryävän. Mutta pilaa tai ei, hän oli rikkonut lakia varsin vakavasti joten hän jatkoi, ja lähti juoksemaan poispäin, tien yli vielä vihreiden palaessa. ”Sinulla ei ole todistajia mutta meillä on! Ja minä tunnen poliisin joka on entinen etsivä ja jäljittää sinut vaikka maailman ääriin jos tarve vaatii!”
”Joten luovuta suosilla ja painu kotiisi!” hän vielä huudahti tien toiselta puolelta, vilkaisten taakseen. Nainen pysähtyi, mutta vaikutti yhä kiukkuiselta.
Hunter juoksi vikkelästi alikulkusillan alta ja sen enempää reittejä pohtimatta vasemmalle, etsien samalla katseellaan mitä tahansa bussipysäkkiä jolla voisi vähintään kysyä ihmisiltä jos nämä tietäisivät miltä pysäkiltä pääsisi oikeaan suuntaan.
Lähimmällä pysäkillä ei ollut ketään eikä se edes ollut oikelle linjalle joten hän juoksi ohi, ja pian pysähtyi nojaamaan talon seinään, vetämään henkeä ja kokoamaan ajatuksiaan.
”Että on ärsyttävän tekopyhä ämmä,” hän puhisi mulkaisten tulosuuntaan. Hänen teki kovasti mieli mennä ja viedä metron pila jotenkin luovasti pidemälle, mutta toisaalta...hän oli ideoillaan ja tempauksillaan hankkinut heille päivän aikana jo kasan vihollisia, ensin murtautumalla elokuvasaliin ja sitten tyhjällä tappouhkauksella. Olisi ehkä viisainta yrittää vaihteeksi jonkinlaista itsehillintää.
Poika henkäisi syvään ja keskittyi sitten pohtimaan miten he pääsisivät eteenpäin.
”Okei. Siis oikea bussipysäkki pitäisi taikoa jostain,” hän totesi osittain itsekseen ja katseli ympärilleen.

Hetken päästä hänen huomionsa kiinnittyi katujen sijaan ihmisvilinään. Hän ei ollut ensin uskoa silmiään sillä tilanteeseen nähden se oli aivan liian hyvää ollakseen totta. Mutta hän ei riskeerannut antamalla sen mennä ohi toiveajatteluna.
”Äiti? ...ÄITI!!” hän huusi erään naisen perään, täysin varmana ettei ollut erehtynyt, pyrähtäessään juoksuun katua pitkin, takaisin aseman suuntaan.
”Luojan kiitos,” hän kuitenkin henkäisi itsekseen kun nainen kääntyi katsomaan tutun äänen kuultuaan.
”Sinun täytyy auttaa meidät Wappingiin kummivanhempieni luo,” poika totesi tarrautuessaan roikkumaan äitinsä käsivarteen ja napitti ylös tähän.
”Ettekö muista metroreittiä?” nainen kysyi, olettaen 'meidän' tarkoittavan molempia lapsiaan, hieman huolissaankin sillä pojan vaatimus oli kuulostanut vähän enemmän kuin eksymisestä johtuvalta. Ja hän tiesi ettei tälle kelvannut hänen apunsa ilman jotain taka-ajatusta tai jos kertakaikkiaan muuta vaihtoehtoa ei ollut. ”Ja mikä oikeastaan on hätänä?”
”Minä ja kaverini ollaan menossa sinne katsoon yksi leffa, mutta me ei voida käyttää metroa, ja bussilla ei ehkä ehdittäisi ajoissa,” Hunter selitti ja osoitti vapaalla kädellään Gianan suuntaan.
”Äiti, kaverini Giana. Giana, äitini Carrie,” Hunter esitteli pikaisesti Gianan ehdittyä lähemmäs, mutta lisäsi heti perään taas äitiinsä katsoen. ”Ilmiinnytä meidät Wappingiin, joohan!”
”Hei vaan,” Carrie tervehti nyökäten tytölle ystävällisesti, kurtisti hieman kulmiaan huomioidessaan Gianan mustelman ja katsoi sitten takaisin vaatimuksia jatkavaan poikaan. ”Ja miksette voisi käyttää metroa?” hän kysyi epäluuloisena.
Hunter silmäili ympärilleen varmistaakseen että Hans-Peter äiteineen oli tajunnut jättää asian sikseen, mutta kiskoi kuitenkin varmuuden vuoksi omaa äitiään poispäin asemalta, takaisin sen porttikongin luo jonne oli aluksi piiloutunut. He kun eivät olleet juosseet kuin ehkä vähän päälle parisataa metriä asemalta.
”No kun...me ei oikein olla parin tyypin suosiossa tuolla päin,” poika selitti ympäripyöreästi.
”Miksi?” Carrie jatkoi kyselyä.
”Oletko sinä 6-vuotias?” Hunter kysyi takaisin ärtyneenä jatkuviin kysymyksiin. ”Ei mitään hengenvaarallista, mutta auta meidät vain perille ja kaikki ovat onnellisempia.”
”Vai niin,” Carrie totesi tyynesti. Hän oli jo kauan sitten tottunut siihen ettei nauttinut poikansa kunnioitusta siinä määrin kuin pitäisi, mutta oli hänellä silti keinot opettaa edes arvostusta. ”Kun ette kerta ole hengenvaarassa, etkä kerro mitä tapahtui, bussikuskin apu saa luvan riittää. Lähin pysäkki Wappingiin löytyy puoli kilometriä suoraan tuohon suuntaan, ” hän sanoi osoittaen porttikongin läpi. Vähän lähempänäkin olisi ollut pysäkki, mutta tälle mainitulle kävellessä ei tarvitsisi ylittää isoja teitä eikä kääntyä mihinkään joten hän neuvoi lapset mieluummin sille.
”Hyvää matkaa,” nainen lisäsi, taputti pojan päätä ja lähti itse metroaseman suuntaan.
Hunter ähkäisi turhautuneena, vilkaisi Gianaa ja sitten ympärilleen ja kipitti sitten äitinsä perään.
”Odota!” hän sanoi hieman hädissään, tarttuen tämän käsivarteen uudestaan. ”Se on vaan aika pitkä juttu ja meidän pitäisi oikeesti jatkaa matkaa mahdollisimman pian. Sanotaan nyt vaikka niin että tein jotain aika typerää ja olisin tosi kiitollinen sille joka auttaisi pulasta. Haluat kai että pidän sinusta enemmän?”
Ei hän äitiään erityisesti inhonnut, muttei rakastanutkaan – lähinnä piti tästä, ja vain puolella sydämellä. Toisessa puolessa tosin oli jotain hänelle selittämätöntä negatiivista latausta mikä korostui etenkin äitienpäivänä. Hän ei tiennyt mitä äiti tarkalleen ottaen tunsi eikä oikeastaan mitä itse tästä halusi.
Carrie katseli poikaa arvioivasti sillä jäi kyseenalaiseksi oliko tämä arvostusta vai jonkinsorttista kiristystä. Tottakai hän halusi parantaa suhdettaan poikaansa, mutta ei sentään aivan tolkuttomasti tenavan ehdoilla. Hän tavoitteli mahdollisimman tasapainoista suhdetta sillä hän tiesi että varsinaista äiti-poika -yhteyttä hän ei ehkä koskaan saisi muodostettua.
”Tietenkin haluan,” hän lopulta huokaisi pysähtyessään, päättäen ettei tähän suostuminen ehkä huonoin vaihtoehto olisi. Pojan katse oli hieman ristiriitainen mitä viimeisimmän tarkoitusperään tuli, mutta toisaalta hänestä tuntui ettei tämä ollut pyytämässä mitään kovin itsekkäästä syystä. Tarkempaa selitystä olisi kuitenkin täysin turhaa toivoa.
”Tietääkö isäsi missä olet?”
”Joo. Käski soittaa kun ollaan perillä. Ja hei,” Hunter vastasi ja tajusi käyttämättömän valttikortin. ”Varmana hänkin arvostaisi jos leikkaisit matka-ajan lyhyeen eli ajan jona ehtisin hankkia lisää vaikeuksia,” hän totesi voitonriemuisesti hymyillen.
”Totta,” Carrie kommentoi. ”Hyvä on," hän henkäisi, "mutta en muista tarkalleen mikä heidän talonsa oli joten vien teidät vain johonkin kohtaan heidän katuaan,” hän sanoi ja viittoi Gianaa seuraamaan hieman sivummalle.
”Sopii, haluan muutenkin käydä ensin kaupassa,” Hunter kommentoi, katsellessaan itse ympärilleen enemmänkin tietyn kaksikon varalta, vaikka eivät ne taitaisi enää heidän luokseen ehtiä kuitenkaan. Carrie käveli porttikongin kävelijöille tarkoitettuun osaan, tarttui Gianan käsivarresta ja varmisti ettei kummallakaan puolella kukaan liian lähellä katsonut sinne päin.

Hunterin joka solu tuntui litistyvän kammottavasti kasaan, mutta tuon epämiellyttävän tunteen saattelemana hän pian katseli uusia mutta tutumpia maisemia viiden kilometrin päässä Waterloon metroasemalta. He olivat ilmiintyneet Watts Streetin ja Wapping Lanen kulaan, valtavien puiden alle nurmikentälle.
”Pärjäätte varmaan tästä eteenpäin?” Carrie varmisti päästäessään Gianasta irti ja Hunterin hänestä.
”Jep, tästä ei ole kuin pari minuuttia ja tuossa on valintamyymälä,” Hunter totesi ja osoitti muutaman kymmenen metrin päähän.
”Hyvä. Olkaahan sitten varovaisia. Olen menossa jonnekin aivan muualle eli minä ainakaan en voi toiste auttaa,” Carrie kehotti Hunterin jo ottaessa muutaman askeleen kohti kauppaa, loikaten nurmikenttää ja katua toisistaan eristävän matalan kaiteen yli.
”Ollaan, ollaan. Kiitos!” poika vakuutti ja muisti kiittää avusta, suoden äitinsä suuntaan jopa lämpimän hymyn tämän heilauttaessa kättään lasten suuntaan.


// Vierailijoille, (Hunterin äiti) - youtube.com/watch?v=WqOqqs5Vbsk //

Giana lähti seuraamaan Hunteria, kun tuo alkoi ottamaan juoksuaskelia. Tyttö ei taakseen katsonut, piti silmänsä vaan pojassa, sillä ei tahtonut kadottaa tuota. Hän seurasi tuota kadun yli ja vilkaisi lopulta naista, joka taisi luovuttaa.
Giana seurasi alikulkuun Hunteria ja piti tuon koko ajan silmissään, sillä paikka oli outo hänelle. ”Sanoppa muuta”, tyttö vain totesi, kun Hunteri ylisti toisen tekopyhyyttä. ”Helpotus, etten minä ole ainoa, joka päästää suustaan tilanteeseen sopimattomia kommentteja”, hän kuitenkin lisäsi, viitaten Hunterin uhkaukseen.
Giana jäi katsomaan suuntaan, mistä he olivat tulleet ja yllättyi lievästi, kun toinen alkoi huutaa äitiä ja lähti vieläpä juoksemaan. Giana katsoi Hunterin perään ja lähti tallustamaan tuon perään hieman hämmentyneenä, kun tuo viittasi hänen suuntaansa, mutta nainen selvästi tunsi poikansa, mikä oli suoranainen helpotus.
”Kiva tavata”, Giana sanoi hymyillen. Tyttö pani merkille naisen ilmeen, kun tuo katsoi hänen mustelmaista poskeaan. Hän kuunteli vaitonaisena äidin ja pojan sananvaihtoa, eikä kommentoinut siihen millään tavalla, katsoi vain tulosuuntaan, ettei naista ja Hans-Peteriä näkynyt. Yhtäkkiä hän tunsikin otteen kädessään, vetävän porttikongiin ja hän seurasi Carrieta ja Hunteria .

Pian tuttu tunne, että jokainen pieni ihonsopukka litsaantuisi kasaan, valtasi hänen kehonsa, mutta hetkessä se kutkuttava tunne, saikin joka sopukan suurenemaan normaaleiksi ja pian hän katseli uppo-outoja maisemia, isojen puiden alla.
Gianaa ei enää tuntenut huonoa oloa ilmiintyessään, sillä hän oli muutaman kerran ilmiintynyt isänsä kanssa, vaikka velhotavalla matkatessa, he käyttivät enemmän hormipulveria.
”Joo, kiitti vaan”, Gianakin vastasi Carrielle ja hymyili ystävällisesti, lähtien seuramaan tupatoveriaan. Hänkin nosti kätensä heippaan ja seurasi Hunteria valintamyymälään. Hän meni ensin karkkitiskille ja valitsi pari pientä karkkipussia, siirtyen lopulta jätskialtaalle ja otti sieltä suklaajäätelön maksoi sen kassalla ja meni ulos syömään jäätelöään. ”Missäpäin ne kummisi asuu?” hän kysyi lopulta Hunterilta, syöden samalla jäätelöään.

Hunter pakkasi mukaansa jättipussin merisuolattuja sipsejä ja puolentoista litran colapullon, ja ihmetteli kassalla mihin kaikki hänen rahansa olivat huvenneet. Maksun jälkeen hänellä oli vaivaiset kolme puntaa, vaikka aamupäivällä oli ollut jopa viisitoista ja isä oli antanut vielä kympin lisää ruokaan...No, kai kolmellakin punnalla vielä jotain saisi, jos Tylypahkaan jotain tahtoi.

”Parin minuutin päässä tuolla toisella kadulla,” hän vastasi, kävellen nopeammin kuin aiemmin sillä päivän tapahtumia miettiessä tuntui yhtäkkiä siltä kuin kauhuleffaa olisi odotettu jo ikuisuus.
”Onko sinulla omana muita 15 tai 18-tason kauhuleffoja? Ajattelin vaan kun tunnuit niin varmalta että se divarin nainen myisi tuon meille...” hän tiedusteli, suunnitellen lainata niitä joskus tilaisuuden tullen.
Hänen mahanpohjassa alkoi kutkuttaa jännitys, hän kun ei ollut nähnyt minkään valtakunnan kauhuleffaa sitten viime kesän ja harvoin pääsi näkemään mitään rankempaa rauhassa ja kokonaan.

Hän oli löytänyt kauhufiktion kiehtovan maailman 7-vuotiaana muttei onnistunut katsomaan yhtään leffaa ennen kuin vasta pari vuotta myöhemmin. Silloin hän oli itseasiassa saanut jopa luvan kanssa katsoa, kun isä oli tullut tulokseen että täyskielto ei ehkä loputtomiin olisi paras ratkaisu. Mutta hän oli saanut katsoa vasta kun isä oli ensin katsonut ja arvioinut elokuvan, ja joka tapauksessa korkeintaan 12A-tason elokuvia jotka tietenkin vain aikuisen seurassa.
Noinkin lievistä luokutuksista tosin löytyi yllättävän hyviä tuotoksia, vaikka muutamaa poikkeusta kuten The Bad Seed ja Jaws lukuunottamatta, ne olivatkin kauhukomediaa eikä puhdasta kauhua.
Viime vuonna hän oli saanut kerjättyä luvan katsoa jopa 15-tason kauhua, tietysti edelleen samoin ehdoin. Ja olikin päässyt nauttimaan perheen kesken sellaisista ”perheystävällisistä” kuin Hitchcockin Linnut ja fantasiaelementtiä sisältävän The Gate.

Oli hän kuitenkin silloin tällöin siitä 9-vuotiaasta asti onnistunut, salaa, hurjempiakin 15 tai jopa 18-tason kauhuakin katsomaan muttei tosiaan koskaan ajatuksen kanssa rauhassa tai edes kokonaan, koska kotona tai kavereiden kotona oli harvoin tilaisuutta olla tarpeeksi kauan ilman aikuisia. Ikävä kyllä jok'ikinen ihmissusielokuva kuului tuohon joukkoon. Joten vuosien mittaan hän oli kirjoittanut ylös monen leffan nimet jotka aikoisi katsoa kunnolla kun olisi tarpeeksi ikää tai sattuisi, no, juuri tämänkaltainen harvinainen tilaisuus.
Listalla roikkui myös sellaiset kiehtovat filmit kuin Painajainen Elm Streetillä ja muutama Stephen Kingin tuotos...Ensiksi mainitusta hän oli nähnyt alun viime vuonna kun kaverin teinisisarukset olivat sitä katsoneet. Lopulta näiden vanhemmat olivat tulleet kotiin ja ajaneet heidät yleisön nuorimmat ulos. Se oli sattunut olemaan leikkaamaton versio ja ehdittiin nähdä Tinan kuolema - jonka hän siis muisti vieläkin kuin eilisen. Sinä iltana hän ei ollut susotunut menemään yläkertaan yksin, eikä nukkunut koko yönä sekuntiakaan – ei ollut edes tosissaan yrittänyt. Syy oli paljastunut jo tuona iltana kavereiden vanhemmilta tulleen puhelinsoiton myötä ja leffavalvontaa oli tehostettu entisestäänkin. Nykyään siis juuri tällaiset tilaisuudet olivat kullanarvoisia.
Ja nyt, tässä pääsisi katsomaan jopa Stephen Kingin kirjaan pohjautuvan leffan.
Oi autuutta!

Giana ei ostanut itselleen kuin pari karkkipussia ja jäätelön. Kun Hunter tuli limsapullon kanssa kaupasta, hän hoksasi, että oli unohtanut juoman. Hän laittoi suurennettuun taskuunsa karkkipussit ja työnsi jätskinsä jämät pojalle ja sanoi: ”Syö loput jos haluat, mäkin haen vielä limsan.” Ja niin hän kiersi kaupan nopeasti läpi ja osti puolentoista litran Fanta-pullon, rahaa oli vielä parikymmentä puntaa jäljellä, mutta hän jättäisi ne kotiin säästöön.

Kun hänelle selvisi, missä Hunterin kummit asuivat, hän lähti reippain askelin pojan perään. Kun tuo tupatoveri kysyi oliko Gianalla mitään 15 tai 18 tason kauhuleffoja, piti tytön hetki miettiä. ”No on isällä, The Deadly Mr. Frost, Pelon kasvot ja Manattu mikä manattu ja Hitchcockin melkein kaikki elokuvat”, Giana vastasi lopulta. Ne olivat -90 vuoden tuotantoja ja ihan hyviä tytön mielestä, vaikka parempiakin hän oli nähnyt. ”Onko sulla mitään?” Giana kysyi vuorostaan.
”Ja sitten on jästikavereiden kanssa katottu yleensä komedioita. Tosin yks kaveri on semmonen, et se haluu aina kattoo jotain lässyä, ni ostettiin sitte pari lässyäki. Vaikka minä aina niitä kattoessa nukahan”, Giana sanoi nauraen. Loppujen lopuksi heillä ei ollut kovin montaa videota. Mutta Hitchcockin tuotannosta, heillä oli suurimmat osat ja loputkin isä aikoi hankkia, olihan äijä kuitenkin ihan hyvä kauhujenluoja. Hän asteli verkkaisesti pojan rinnalla ja oli syventynyt kauhukeskusteluun. Olisi siistiä päästä Hunterin kanssa katsomaan, S.Kingin Hohtoa, sillä olihan se varmasti sopivan veret seisauttavaa tytön makuun.


//Pätkää tuli, mutta kuitenkin //

Hunter syötti Gianan jättämän jäätelön lopun koiralle jonka joku pian tytön perässä kauppaan astuva sitoi pyörätelineeseen, saatuaan ensin omistajalta luvan.
…..
…...
"Korkeintaan 12A-tason leffoja minulla omana on. Rankemman tasoiset me yleensä vuokrataan tai lainaan joltakulta. Iskä on tosi tarkka siitä mitä minä katson eikä salli 18-tasoa lainkaan, ja pitää itse enemmän trillereitä. Siksi tartunkin tällaisiin tilaisuuksiin ehdottomasti,” poika selitti, miettien vielä sitä iltaa ja yötä Elm Street-pätkän jälkeen. Hän ei yleensä reagoinut pelon muodossa niin vahvasti kuvitteelliseen kauhuun, mutta kyseinen pätkä oli ollut yksinkertaisesti liian hyvin tehty psykologisesti ja visuaalisesti. Suorastaan neronleimaus käsikirjoittajalta. Vaikka hän ymmärsikin vain elokuvan idean mutta ei täysin sitä miten sairas sen murhaaja oikeastaan oli, hän oli melkein sitä mieltä että kyseinen elokuva oli parempi kuin mikään Stephen Kingin tuotoksista mitä hän tiesi, ja aikoikin vastaisuudessa yrittää saada käsiinsä lisää Wes Cravenin tuotantoa.
"Minä olen nähnyt Hitchcokilta vain Linnut, viime vuonna," hän kommentoi käydessään läpi Gianan luetteloa ja miettiessään kauhuleffojen ohjaajia. "Se on mahtava. Nykyään lokkien kirkuna ei tuo ensimmäisenä mieleen merta vaan sen leffan. Ja jos lokki tai pulu lentää liian läheltä, sama juttu plus normaalia perusteellisempi säikähdys," hän sanoi muistellen mitkä elokuvat olivat vaikuttaneet syvimmin.
”Oletko sinä nähnyt Painajainen Elm Streetillä – se ensimmäinen elokuva vuodelta 1984? Se on 18-luokkaa joten ehdin nähdä siitä vain ensimmäiset parikymmentä minuuttia viime vuonna yhden kaverini luona. Se olikin kyllä...aikamoinen,” hän päätti jättää kertomatta yksityiskohtaisemmin reaktioistaan, ”mutta sen idea on niin kiehtova että haluan ehdottomasti joskus nähdä sen loppuun.”

Jos hän olisi törmännyt siihen divarissa, hän olisi varmasti ehdottanut sitä Hohdon sijaan, paitsi tietysti jos Giana olisi sen jo nähnyt. Ja jos olisi, hän kyllä kihisisi kateudesta. Hänelle oli kyllä painotettu että se oli yksi niitä 18-luokituksen elokuvia joiden ikärajaa oli erityisen syytä kunnioittaa, mutta ei koskaan – tietenkään - selitetty erityisesti miksi. Hän ei käsittänyt mitä pahempaa siinä muka voisi enää olla kuin se ensimmäinen murhakohtaus. Vaikka, toisaaalta, harva hyvä kauhuelokuva parasta (tai pahinta) heti alkuun heittäisi. Mistä syystä hänellä olikin lieviä vaikeuksia kunnoittaa sääntöä ja sen sijaan tavoitteli tilaisuuksia katsoa se loppuun edes pätkissä.
Ei kai se enää toiste yöunia ja mielenrauhaa veisi kun ensijärkytys oli jo koettu?
Tosin, hän tiesi kyllä ettei isä hänen kauhuharrastustaan pelkästään yöunien takia kontrolloinut. Tämä kai pelkäsi että hän olisi liian vaikutusaltis kauhufaneuden, ihmissuden ja sitä kohtaan osoittamansa rakkauden ja asenteen myötä...ja jos sitä oikein lähti miettimään, ehkä hän olikin, ainakin vähän.
Mutta hän ei sitä paljonkaan vaivautunut miettimään, kunnioitti kieltoa lähinnä arvostuksesta siihen että sai edes jotain katsoa luvan kanssa. Mutta joskus tuli näitä elokuvia ja tilaisuuksia jotka olivat vain aivan liian houkuttelevia vastustettavaksi...Ja kirjastossa oli varsin helppoa hiipiä johonkin nurkkaan lukemaan jotain sopimatonta. Tosin ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen niissäkin alkoi olla haastetta.

Kaupasta selvittyä kauhuaihe jatkui.
Kun Hunter tiedusteli, oliko Giana nähnyt Painajainen Elm Streetillä- elokuvaa, oli tytön pakko pudistaa päätään. "En, mä saan kattoo vaan K15-kauhuu ja vaan isän seurassa", Giana vastasi pojalle ja lisäsi: "Mutta harvapa kaveri mun kanssa on samalla linjalla, että kauhuleffat on parhaita." Hän oli oikeastaan tosi iloinen, että löytyi vieläpä omanikäinen tupatoveri, jonka viehätys kauhuun oli melkolailla samaa luokkaa kuin Gianalla.
"Meillä on Hitchcokilta enemmän niitä lyhytelokuvia, jotka kestää jotain 30 minsaa kerrallaan, ne on aika hyviä kanssa, niissä ei oo mitään turhia hörhelöitä", Giana sanoi.

"Yks elokuvaki, en muista sen nimee, mutta siinä joutu mies auto-onnettomuuteen ja se halvaantui ihan kokonaan ja mykisty ihan täysin. Sitte jokku meni ryöstään autoa ja luuli siitä miestä kuolleeks.
Ambulanssissaki sitä luultiin kuolleeks ja sitä jo sairaalassa vietiin ruumiishuoneelle. Sen miehen ajatuksia kuului koko sen lyhyt pätkän ajan ja sitä pelotti ihan hirveesti, ku kaikki luuli et se on kuollu kokonaan. Sit ruumishuoneella patologi katto sen silmiä ja näki sen silmien liikkuvan ja patologi sit hälytti lääkärit, että mies onki elossa ja sitte sen miehen silmiin tuli lopussa kyyneleet, ku patologi sanoi sille jotain, että nyt se mies saa hoitoa", Giana selitti pikaisesti yhden Hitchcokin pätkän, joka heillä oli.
"Olis se vaa kauheeta sillä tavalla halvaantua ja kaikki vaan luulis, että on kuollu. Eikä ite pystys mitenkään ilmaisemaan sitä, että elää", Giana huokaisi.

[Leffapätkä jota Giana selitti, on oikeasti olemassa, minä vain en muista sen nimeä, mutta se on joku lyhytpätkä oikeastikin Hitchcokilta.]

”Voisi joskus katsoa, vaikka loppu kuulostaakin vähän pettymykseltä,” Hunter kommentoi, mutta lisäsi hetken päästä, ”Kauhuleffaksi siis. Oikeassa elämässä tuo olisi tietysti täydellinen loppu, mutta kauhuleffassa masentavampi tai avoimeksi jäänyt loppu toimii mielestäni paremmin.”
Sattoihan se tietysti olla eri juttu jos olisi katsonut kyseisen elokuvan.
”Hei, täällä ollaan,” hän havahtui tutun kolmikerroksisen talon kohdalla jonka sivua he juuri kulkivat kohti pääkatua ja Wappingin metroasema komeili kadun toisella puolella. Hän oli vaistomaisesti ottanut reitin pikkukadun kautta jossa ei tarvinnut jumittaa liikenneympyrässä.

Hän kiirehti innoissaan kerrostalon rappukätävään ja pitkät portaat ensimmäiseen asuinkerrokseen ja kohti vasemmanpuoleista asuntoa. Samalla hän kaivoi avainnippuaan farrkkujensa taskusta vain todetakseen ettei siinä kotiavaimen ja pyörän avaimen lisäksi roikkuva sopinut lukkoon.
”Hienoa,” poika totesi tympääntyneenä ja tuijotti avainnippua.
”No, jos käy säkä, he eivät ole vielä ehtineet vahvistaa uusia lukkoja loitsuilla...” hän totesi huokaisten ja kaivoi tiirikointivälineet jälleen taskustaan. ”Ja että nämä uudet eivät olisi mitään superhyperlukkoja ylipäätään...” hän mutisi ja hyökkäsi lukon kimppuun.
Hetken yritettyään tuloksetta, hän hylkäsi hiuspinnin ja kaivoi takkinsa taskusta taskuveitsensä, jatkae yritystä sen pienimmällä terällä.
Hänelle ei viattomissa aikeissaan tullut mieleenkään että tämä saattaisi vaikuttaa epäilyttävältä ulkopuolisen silmissä, mutta vastapäisessä asunnossa ovisilmän takana tarkkaileva lukonsorkkimisääniä rappukäytävästä kuullut seitsemääkymmentä lähestyvä muori piti tätä näkyä epäilyttävänä senkin edestä.
Koska kaksikko oli vaarattoman oloinen, muori ei soittanut heti poliisille.
Hunter hätkähti kun väärä ovi paukahti auki niin että iskeytyi seinään ja muori marssi käytävään dramaattisesti kiukkua puhkuen.
”Mitäs te kakarat oikein kuvittelette tekevänne?? Julkeattekin vielä keskellä päivää!” tämä meuhkasi heristäen lapsille sormeaan ja poraten läpitunkevan katseensa vuoroin kumpaankin.
Hunter oli jähmettynyt paikalleen ja tuijotti muoria silmät suurina, hetkeen täysin kykenemättömänä sanomaan mitään sillä hän ei tosiaankaan ollut ajatellut miltä tämä puuhailu vaikutti, ja oli olettanut kaikkien edes tämän kerroksen naapureiden tunnistavan hänet ulkonäöltä. Tosin, ehkä tuo oli joku uusi tyyppi, eihän hän ollut käynyt täällä sitten viime kesän.
Mutta oli se nyt kumma että heti aletaan mesoamaan ja syyttämään eikä edes kysytä ovatko he kenties hukanneet avaimensa. Näyttikö hän tänään muka noin paljon murtovarkaalta? Oliko se oikeasti tapahtunut leffasaliin murtautuminen jättänyt jonkinlaisen auran hänen olemukseensa? Ajatus nauratti hieman, mutta hänen onnistui pitää se sisäisenä. Ja kyllä hän tiesi ettei hän miltään moitteettomimmalta hikipinko-naapurinpojalta vaikuttant, ollen varsin kaukana moisesta, mutta ei häntä yleensä tuntemattomat ensimmäisenä rikolliseksi leimanneet edes kyseenalaisissa tilanteissa. Päinvastoin, hänen ystävälliset ja viattomat kasvot, isot korvat, pitkät silmäripset ja suloinen hymy yhdistettynä lähinnä villiä ja ilkikurista luontoa mukailevaan sekaiseen ja piikikkääseen hiustyyliin, saivat puolituttujen ja tunteellisetn vanhusten kynsissä yleensä hänet pois pulasta, ja varsinkin pienempänä aiheuttaneet turhauttavissa määrin poskennipistelykohtauksia. Hän oli kuitenkin oppinut jo tunnistamaan ihmiset joilta söpöyspisteitä ei tippuisi.
”Tämä on kunnollista naapurustoa eikä tänne kaivata pikkurikollisia tuomaan huonoa mainetta! Minä-” muori jatkoi, ja vaikka Hunter olikin jo tilanteen tasalla, hän ei hämmennyksessään ja ärtymyksessään onnistunut sanomaan mitään fiksua vaan keskeytti rouvan vaahtoamisen, taskuveitsen terä ja paineenjakoavain yhä lukossa, Gianaan katsoen, ja kysyen:
”Miksi me törmätään koko ajan psykoihin jotka kuvittelee aina olevansa oikeassa?”

Giana alkoi olla kypsä jatkuvaan talsimiseen ja huokaisi helpotuksesta, kun Hunter vihdoin hihkaisi, että he olisivat perillä. ”Ai tos on metroasemaki ihan vieres. Kiva”, Giana sanoi ja seurasi Hunteria rappukäytävään.
”Älä vaa sano, ettei sulla o avainta”, Giana huokaisi ja lysähti oven viereen istumaan, kun Hunter kaivoi tiirikointivälineitä taskustaan. ”Sähän alat oleen jo ammattilainen”, Giana heitti vitsillä ja tarkkaili Hunterin työskentelyä. Yhtäkkiä toinen ovi pamahti auki ja Giana loikkasi salamana pystyyn. Giana katsoi hämmentyneenä vanhaa naista ja sitten siirsi katseensa Hunteriin. ”Ei me olla pahan teossa”, Giana sanoi ja nainen katsoi tyttöä jokseenkin kiukkuisen murhaavasti.

”Tämä on kunnollista naapurustoa eikä tänne kaivata pikkurikollisia tuomaan huonoa mainetta! Minä-”, mummo pauhasi lapsille. ”Meillä vain puuttuu oikea avain”, Giana tiuskaisi mummolle ja kiinnitti huomiota Hunterin kysymykseen. ”Siksi että meillä on pirun huono tuuri tänään”, Giana huokaisi syvään ja vastasi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, hän päätti kerrankin laskea hiljaa kymmeneen, ennen kuin paukautttaisi älyttömyyksiä ja kun hän oli laskenut, ei jäänyt sanottavaa.

”Ja röyhkeitäkin vielä. Jos ette häivy tällä punaisella sekunilla, minä soitan poliisin!” muori pauhasi entistäkin järkyttyneempänä, myrskyten jo omaan eteiseensä puhelinta kohti.
”Heei, odota, odota! Anteeksi! Ja selviää tämä vähemmälläkin draamalla!” Hunter kiirehti sanomaan, veti välineet pois lukosta ja otti muutaman askeleen vanhuksen asunnon suuntaan, muttei mennyt sisälle asti. Hänellä ei tietenkään ollut vähäisintäkään aikomusta lähteä mihinkään, mutta ei hinkunut tästä nousevan suurempaa numeroa kuin olisi välttämätöntä.
”Kunhan saan tuon oven auki,” hän viittasi taskuveitsellä ovea, ”heillä on varmasti jossakin valokuvia jotka todistaa että tunnen heidät. He ovat kummivanhempani ja me ollaan heihin tosi paljon yhteydessä,” poika selitti, hakien katsekontaktia kiihtyneeseen mummoon joka kuitenkin kiinnitti enemmän huomiota hänen kädessään olevaan taskuveitseen.
”Turha selittää, jos noin olisi tai he haluaisivat sinun pääsevän sisään heidän poissaollessa, olisi sinulla oikea avain!” vanhus väitti vastaan käsi puhelimen luurilla.
”Mitä täällä elämöidään?” kysyi toinen, kolmekymmpinen naapurin rouva oman ovensa raosta, ”Vauvani yrittää nukkua joten riidelkää hiljempaa!”
”Mutta nämä nuorisorikolliset yrittävät murtautua Pottereille!”
”Keskellä päivää?” nuori äiti ihmetteli suunnaten katseensa tarkkaillen Gianasta Hunteriin.
”Minulla on avain heille, mutta mukana sattuu olemaan vanha. Sain uuden viime viikolla, mutta unohdin etten ollut vielä vaihtanut sitä avaimenperääni,” Hunter selitti ärtyneenä.
”Niin, kyllähän selityksiä aina riittää...” muori mutisi itsekseen.
”Älkäähän nyt, rouva Williams, olen melko varma että olen nähnyt tämän pojan Pottereiden kanssa ennenkin. Kummipoika jos en vallan väärin muista.”
”Just niin!” Hunter julisti pontevasti nyökkäillen. ”Minun ja kaverini olisi nyt ihan pakko päästä sisään joten jos jättäisitte meidät rauhaan,” hän lisäsi mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn sanavalinnoistaan huolimatta.
”Et sinä tuota lukkoa saa auki ilman avainta, ellet sitten ole lukkosepän tasoinen tiirikoija,” nuorempi nainen totesi ystävälliseen sävyyn. ”Minulla on parempi idea,” tämä lisäsi ja katosi hetkeksi sisälle, rouva Williamsin yhä mulkoillessa ja harkitessa laskeeko luurin alas vai pyörittäisikö poliisin numeron, sillä Hunter väläytti tälle voitonriemuisen hymyn jonka tämä koki hyvin tulkinnanvaraisena.
”Tässä, ” toinen naapuri sanoi ojentaen Hunterille avainta. ”He jättivät sen minulle viherkasviensa hoitoa varten. Pudotahan se postiluukustani takaisin, kun lähdette. Ja ettehän sitten mekasta kauheasti.”
”Hyväuskoinen hölmö...” rouva Williams mutisi, mutta laski luurin alas.
”Kiitos, rouva,” Hunter sanoi ja väläytti ystävällisemmälle naapurille puolestaan lämpimän hymyn, laittoi taskuveitsensä ja muut taskuunsa, vilkaisi huvittuneena rouva Williamsin asunnolle tämän paukauttaessa ulko-ovensa kiinni, ja työnsi sitten uuden avaimen kummivanhempiensa lukkoon. Hän hieman ihmetteli miksei alunperinkin ollut ajatellut kysyä naapurilta olisiko tällä sattumoisin avain. Tiirikointi kai oli vain niin paljon hauskempaa ja haastavampaa.
”Varoituksen sana, lapset, tuo rouva Williams on ryhtynyt itsevaltuutetuksi naapurivahdiksi eikä aivan jaksa sisäistää kysiestä käsitettä. Ei hän vaarallinen ole, mutta saattaa vaivata teitä vielä myöhemmin tai oikeasti soittaa poliisit. Minä voin yrittää vakuuttaa hänelle että olette harmittomia, mutta en voi luvata tuloksia,” toinen naapuri totesi vielä juuri kun Hunter sai oven auki.
”Kiitos, mutta eiköhän me pärjätä,” Hunter huikkasi huolettomana, heilautti kättään ja astui sisään tuttuun asuntoon, ensin kerättyään postiluukun alle parin viimeksi kuluneen päivän aikana kasaantuneet aamulehdet ja postin jotka sitten nakkasi eteisen pöydälle.

Sisäeteinen oli hyvin hämärä sillä kaikki kuusi siitä muualle johtavaa, keskiruskeaa puista ovea olivat kiinni eikä muiden huoneiden ikkunoista siis päässyt päivänvaloa. Asunto oli keskiruskeaa puulattiaa ja valkoisia seiniä, laatoitettuja kylpyhuoneita lukuunottamatta.
”Okei, selvittiin sentään perille ja kellokin on vasta kahtakymmentä vaille kolme,” poika totesi potkiessaan kengät jaloistaan eteishallin sivuun ja vilkaistessaan rannekelloaan. Hän ripusti takkinsa oikealla olevaan naulakkoon ja laski eväskassinsa sen viereen.
”Tuossa oikealla on kylpyhuone, tuo toinen on komero,” hän esitteli osoittaen kahta ovea kulman takana naulakosta. Toisellakin puolella oli isompi vaatekomero, mutta sitä oli turha esitellä. ”Täällä on keittiö ja olohuone,” hän jatkoi avatessaan kylpyhuoneen vieressä toisella seinällä olevan oven jonka takaa löytyi aivan ensimmäisenä oikealta valkoisen sävyinen avokeittiö ja sen vierestä vaaleanruskea ruokapöytä, ja loput huoneesta oli iso, viihtyisä olohuone hyvin pehmeän, nahkaisen vuodesohvan, parin nojatuolin, pöydän, viherkasvien, kirjahyllyn, ja tv-tason kera.
”Vieressä on vierasmakuuhuone,” hän viittasi peukalollaan aivan olohuoneen vieressä samalla seinustalla olevaa ovea, ”ja tuolta toiselta puolelta löytyy vielä käytävän päästä toinen kylpyhuone ja makuuhuone. Siellä on myös iso parveke,” hän lisäsi osoittaen eteisen toisella laidalla olevaa ovea joka johti asunnon toiseen osaan.

”Et kai muuten unohtanut sitä videota mihinkään?” hän kysyi viedessään colapulloaan keittiön jääkaappiin kylmettymään. Yhtäkkiä hän nimittäin tajusi ettei muistanut missä viimeksi näki Gianan kantavan divarin muovipussia.